maanantai 18. kesäkuuta 2012

Day 5 after. Viides päivä jälkeen.

Jees, tuossa sivusivussa huomauttelinkin, että nyt on menossa viides päivä uuden lääkityksen aloituksesta. Viisi senttiä on mennyt vyötärön kohdalta. Jumalauta. Mutta ei ole ollut nälkäkään. Olo on mainio. Olen palannut kaksikymmentä vuotta taapäin olotilassa. En edes muistanut, kuinka hyvä voi olo olla. Aamulla varhain, kun syön lasin piimää, mustikoilla tai jollain vastaavalla, otan pillerikouralliseni ja hörppään virkistävän kupposen kahveeta, niin en sen jälkeen juurikaan kaipaa muuta. Ennen vetelin eilisiä jämiäkin ja aamusalaattia. Nyt ei ole tarvetta.

Väänsin äsken itselleni ronskin salaatin varhaiskaalista, pakastevihanneksista, tomaatista, kesäkurpitsasta ja lehtisalaatista, jota löytyi jääkaapista. Lisäsin joukkoon varrellisen kesäsipulia ja muutaman siivun valkosipulia sekä kuutioin ylijääneet broilerinlihat sekaan. Rutkasti majoneesia, joka oli maustettu reilusti chilillä ja valkosipulilla sekä yrttisilpulla ryyditti koko homman. Munakokkelin väänsin yhdestä munasta pikkupannussa, tuli muuten tosi nopeasti. Suolaa, eikä muuta maustetta. Sitruunavettä tein kokeeksi. Upotin kannulliseen vettä kokonaisen, hyvin pestyn luomusitruunan ja olen antanut sen olla yön yli. Luraus vettä lasiin ja loppu kraanasta. Onpa hyvvee. Ja lopuksi pala mustaa, siis oikein tummaa suklaata ja kippo kahvetta. Kyllä tällä kummasti ehtooseen asti tikittää menemään.

Outoa minulle on se, että ruoan jälkeen ei väsytä. Sekä se, että verensokerit ovat normalisoituneet muutamassa päivässä.

Menen onnesta soikeana nyt ulos luontoon. Kun ei oikein muuta voi, blogituksetkin jäävät käsivaivojen takia aika lyhyiksi, sillä vasurilla on vaivaloinen naputtaa, kun oikea lepää. Ehkä näihin kipuiluihinkin joskus tulee tolkku. Ehkä.

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Oman elämänsä guru.

Kyllähän se niin on, että jokainen on oman elämänsä herra. Tai guru. Tai ihammikävaan. Tuo guru saa kyllä meikäläisen hymyämään vienosti, kun tulee koko ajan mieleen semmoinen laiha, rapainen, muniaan räpläävä, hienoisessa yläpilvessä poukkoileva äijänkäppyrä, joka ei vaatteita ole nähnyt kuin ehkä lapsuusaikanaan ja silloinkin muiden päällä. En tunnista, enkä tunnusta, itsessäni minkään valtakunnan gurua. Enkä myöskään herraa, rouvankin niukin naukin.

Viime aikoina olen saanut tutustua vaihteeksi kipuhin oikein tavattomasti. Jees, tiedän, että kun syö luomua ja smoothieita, ei voi mikään maallisessa vaelluksessa mennä pieleen, eikä varsinkaan tulla kipuja, kun ne ovat merkki siitä, että myrkkyä on syöty. Että mitä siis. Superfoodejakin kannattaisi syödä sen luomun ja niiden smoothieiden kanssa. Ja varmasti vielä ravintolisiä ja kipulääkkeitä. Tohtori on minulle tarjonnutkin kipulääkitystä, juu. Kaikkia mahdollisia, Tramalista Oxycontiniin. Noutänkjuu, vahvin, jota suostun ottamaan on Panacod. Siitäkin saa lievitystä, mutta ei tule hulluksi, kuten noista opiaattijohdannaisista. Tai hankittua narkolepsiaa, kuten parista muusta, joita olen kokeillut. Nukahtelin ihan väkisin, kun oli niiiiiin rentoutunut olotila. Nyt naputtelen tätä vasemmalla kädellä, kun oikea on niin kipeä, ettei sillä saata moiseen ryhtyä. Lyijykynä, jossa on kumi päässä, on oikein hyvä apuväline.

Oikea käteni, no, vääriä käsiä minulla ei ole, on vihoitellut nyt jo pidemmän aikaa. Koko rumba alkoi jo vuosikymmen sitten, kun räsäytin siitä luun rikki. Siihen tarvittiin vähän yli viidenkympin vauhti ja betonirengas. Ennen kuin katkesi. Minulla on aina ollut vahva luusto. Enää en väitä, että se olisi painossani se hallitseva tekijä. Enkä myöskään voi väittää lihasten olevan se juttu, miksi painan keskivertoa enemmän. Kun on lihava, niin on lihava. Ja tästä päästäänkin jälleen lempiaiheeseeni. Kun olte lihava, olet automaattisesti myös idiootti. Ja jos olet jostain kohdasta kipeä, niin sehän automaattisesti johtuu siitä, että olet lihava. Ei ny saatana.

Vaihteeksi kolesterolini on saanut lääkärin skrivaamaan jonkun reseptin. En aio siihen koskea, otan tälläisen ennakkoasenteen siksi, etten todellakaan tahdo enempää lääkitystä, kun tuosta entisestäkin olen pyrkimässä eroon mitä suurimmassa määrin. Helsinzki Pravda, eli Hesari tänään julkaisikin julmetunmoisen artikkelin kolesterolista, katson saisiko sen linkitettyä. No, alun ainakin, kilkkaa. Kun oma hyvä kolesteroli on yli yhden. Mutta niin on ns. huonokin yli raja-arvon.

Nyt alkoi tehdä mieli jotain kolesterolipitoista ja jännittävää. Teenkin tuoreista munista munakkaan. Semmoisen vähän erikoisemman version. Kun en vispaamaan mitään kunnolla pysty, niin teen siis yksinkertaisen munakkaan, johon ei vaahdoteta valkuaisia ja keltuaisia erikseen. Kuten oikein hienoon herrasväenmunakkaaseen pitäisi. Kun eilen sulatin vahingossa pussillisen mustikoita, ja ajattelinkin ripottaa ne siihen munakkaan pinnalle, lusikallinen kerrallaan. Ja pistellä hyvällä halulla. Ehkä tippanen hunajaa mausteeksi. Sekin tekee ihmeitä verensokerille. Nostaa sen taivaisiin liikaa käytettynä, kuten mikä tahansa muukin hiilihydraatti. Tämä on sitten oikein SuperMUNAKAS. Kun on näitä superfoodeja käytetty siihen... ja pitäisiköhän se nauttia mustikkapiimän kera. Jo toki. Mustikkaa vaan piimän sekaan, niin kyllä on hyvvee. Skål.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Osakokonaisuuksia ja muita höpinöitä ja raparperiä, se on kaikkien huulilla.

Olen sillinhimon vallassa. Iltana muutamana einestin tämän kuukauden ensimmäisen annoksen uusia perunoita ja silliä. Voita myös. Kuumien, hyvässä kaivovedessä keitettyjen upouusien perunoiden päälle ohut viipale voita ja kylkeen silliä. Parahultaisen janontunteen sillä saa aikaan. Ja yöllä pitikin herätä nielemään pari lasillista vettä. Joka tietysti aamusella näkyi hyppysissä. Olivat kuin nippu grillinakkeja. Ja aamulla oli karmeaa kammottavampi virtsahätä. Olisi sammuttanut pari tulipaloakin sillä määrällä. Onneksi tuli pois, ja jotain pientä turvotuksenpoikasta jäi päiväksi. Litkin nestettä poistavaa koivunlehtiteetä sen turvotuksen häätämiseksi.

Poikkesin vaihteeksi diabeteshoitajani tykönä. Minulla on menossa lääkevaihto koska insuliinilla ja tykötarpeilla emme ole saaneet aikaiseksi kuin sairaan määrän läskiä, jonka olomuoto heiluu kilogrammoissa kymmenen kilon sisällä edes takaisin. Nyt nousevat barrikaadeille tietenkin kaikki ruokauskovaiset ja muut, jotka julistavat, että olen syönyt väärin ja noudattanut ohjeita väärin ja en ole orjallisesti kumartanut mitään suuntausta, kuten hyvän laihduttajan pitää. No, entäs sitten.

Kehoni lienee edelleen minun, vaikka mitä muuta väittäisitten. Se kun tuppaa monilta terveydenhoidollisella alalla olevalta unohtumaan, että minun pääni hallitsee tekojani. Ei sen ohjeistajan. Vieläkin vavisuttaa se muinainen käynti ra-vit-se-mus-te-ra-peu-til-la. Huhhuh, ei taida aivan heti unohtua. Kummallista tässä on se, että joillain ihmisillä, jotka terapeuteiksi joutuvat hakeutumaan, puuttuu sekä herkkyys että 'silmä'. Tungetaan kaikkia vaan samaan muottiin. Eikä tämä koske pelkästään ravitsemuspuolen poppoota, olen törmännyt pariinkin psykiatriseen sairaanhoitajaan, joilla taisi olla jo työhönsä kyllästyminen ja kyyninen suhtautuminen asiakkaisiin se päällimäinen asia elämässä. Että kun vaan ei tarvitsisi näiden kanssa tavata enää. Toinen alkoi arvostella ulkonäköäni ja psyykkeäni. Ja toisen vakioselitys kaikkeen oli, että 'niin se ihmisen pää vaan toimii'. Kummankaan naisihmisen asenteesta ei ollut minulle kuin haittaa. Siis näiden tsygiadristen sairashoitureiden. Ei myöskään sen vinkuheinän suhtautumisesta minun lihavuuteeni ja sen ratkaisemiseen järkevästi. Eikä hänen ratkaisukeskeisyytensä kautta.

Kyllä tässä on taisteltu hiilihydraattien vähentämisen kanssa, rasvanpoiston ruokavaliosta kanssa, terapeuttien ja sairaanhoitajien kanssa ja myöskin lääkärien kanssa. Edelleenkin olen sitä mieltä, että pussidieetistä ja laihdutusleikkauksesta ei ole minun tapauksessani juurikaan iloa. Murhetta vain. Sillä näillä ei poisteta syytä, vieläkään. Ainoastaan oireita. Ja minun tapauksessani ainoa tie pysyvään painonhallintaan on pään sisikunnan tonkiminen perin juurin. Mikä vastaa kysymykseen 'miksi' moneenkin kertaan. Saan tässä nyt vetää henkeä pari viikkoa, ennen seuraavaa kauhukokemusta terapiassa. Menen sinne kuitenkin vapaaehtoisesti, päin vastoin, kuin eräälle hemmetin kurssille, jonne oli pakko hakeutua. En oikein tiedä, mitä minä sen kurssin kanssa teen, sillä olen alkanut oireilla taas samalla tavoin, kuin silloin, kun aloin sairastumaan työuupumukseen.

Ai siitä diabeteshoitajasta piti. Juu, alkuun tuntui, että en ikinä enää mene tälle hoitajalle. Omasta mielestäni emme olleet lainkaan samalla aaltopituudella. No, tätänykyä tulemme jo toimeen ihan käypäisesti. Olen antanut hoitajalleni tilaa tehdä työtään. Enkä ammu enää kovilla saman tien, jos hän ei ole samaa mieltä minun kanssani. Olen nyt hänellä erään uuden lääkkeen ensimmäinen käyttäjä, jota aletaan hoitaa vasta nyt sillä lääkkeellä. Yleensä lääke otetaan käyttöön jo ennen kuin siirrytään insuliineihin. Luulen, että sopisi monelle muullekin hoitomuodoksi. Joskus sitkeys kannattaa. Nyt minusta vihdoin tuntuu, että olemme saaneet aikaiseksi erinomaisen hoitosuhteen. Saisi vielä pysyvän lääkärisuhteenkin.

Edelleenkään en ole oikein tyytyväinen terveyskeskusten ja terveydenhuollon toimintaan. Sillä tämä diabetes paheni sen jälkeen, kun en enää ole pystynyt liikkumaan riittävästi. Olen aina ollut enempi vähempi aktiivinen liikkuja ja kun se loppuu kuin seinään, niin totta kai tulee kaikensorttisia haittoja. Nyt sitä ei nähdä tavallaan oikein. Jokainen lääkäri, joka tässä rumbassa on minua hoitanut, kehottaa sen kummemmin ajattelematta, liikkumaan enemmän. En pysty. Nyt sentään on päästy eteenpäin sen verran, että jalasta otettiin röntgenkuvat. Enää pitää saada tuo käsikin syynättäväksi.
Tässä tätä kirjoittaessani, kimpoilee koko ajan sähköiskun lailla kipu edes takaisin tuossa raihnaisessa kädessä. Sormet puutuvat, eritoten peukalo-keskisormitienoo, kynä ei monesti pysy kädessä, puristamista tarvitseva nostaminen on karmeaa, kauppakassin kantamisen aiheuttama kipu mainitakseni. Pää on onneksi hoidossa, inhoan terapiaistuntoja, mutta terapeutti on kertakaikkiaan hieno tapaus. Vastapalloon tulee heti. Mutta terapeutin kunniaksi on sanottava, että ensimmäinen kerta, kun olen saanut toivoa, tunnen tulleeni hyväksytyksi sellaisena kuin olen, minua ei yritetty survoa muottiin ja erityisesti, keskustelu on ollut älykästä, minua ei ole kohdeltu kuin imbesilliä. Siitä kiitos. Iso. Koska isoja olemme molemmat, hoitaja eli terapeutti ja hoidettava, siis minä, kooltammekin.

Kauppakassista tuli mieleen, että tänään ei tarvitse kuin maito ja piimä hakea kaupasta ja vähän matkaevästä. Kaikki muu on joko löytynyt tuosta pihasta tai pakastimesta. Hurautin itselleni mustaherukkahyytelön. Siinä ei ole kuin mustaherukkaa ja hunajaa ja liivatteita. Ihanan kirpeän raikasta.
Raparipapiirakkaa kaavailen, sillä sitä pitää ottaa huomenissa mukaan. Jospa tekisi muunnelman teemasta. Manteli- ja pähkinäpohja, kermaviiliraparperitäyte. Vaatii vähän virittelyä tämä. Ja hiilarisietoisille tavallinen pohja. Tai vaikka keksimurupohja.
Jees, keksimurupohja on helppoakin helpompi. Kun sen tekee kaura- ja fourré-kekseistä, on fourré-keksien täyte jo sideaineena valmiina...ja hetkeksi leivinpaperin alla kuumaan uuniin. Päälle vaikka raparperihyytelöä.
Vinkkinä noin niinkuin kaikille, että ripsaus ruokasoodaa poistaa liian happamuuden raparperistä tai mistä tahansa yltiöhappoisesta, josta sitä happamuutta pois pitäisi saada. Koska sooda on emäksinen ja raparperi hapan, voi tuloksena olla pientä kuohuntaa. Minä pilkon raparperin ensin, laitan ruokalusikallisen soodaan veteen ja hulautan raparperit sinne likoamaan siksi ajaksi välillä vähän sekoitellen, kun väännän taikinan. Eikä tarvitse makeuttaa kovin vahvasti. Vaniljalla maustettu kermavaahto tai vaniljakastike on erinomainen tämmöisen herkun kera.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Pelkoa ja kauhua pannukaupassa.

Tätä se mun uneni tiesi. Anoppini oli hävittänyt vanhan paistinpannunsa, upean, ulkopinnalta emaloidun ja käyttössä patinoituneen, hyvinrasvatun paistinpannunsa. Minua itketti. Mutta ei itkettänyt enää sen jälkeen, kun sain häneltä lohdutukseksi luvan viedä mennessäni Suomen Kukka -astiaston osasia. Sen sinivalkoisen, mummolasta tutun. Pilkkumi eli liemi- tai soppakulho on erityisesti mieleeni. Kertakaikkinen aarre, kaikin puolin. Jätin ne vielä toistaiseksi asumaan anopin kaappeihin. Mutta paistinpannu harmittaa kyllä vieläkin vähän.

Vaspuukissa, kuten minä feispuukkia nimitän, lainehtii keskusteluja sinne tänne. Välillä en voi olla kommentoimatta, että hei haloo, kolme murua sokeria ei aja hiilihydraattitietoista turmioon ja kuolemaan. Eikä ruokalusikallinen vehnäjauhoja. Ei tule viikatemies vaatimaan mukaansa myöskään yhdestä purkista tomaattisosetta tai -murskaa. Nyt tuntuu olevan jonkinlainen trendi kauhistella kaikkia myrkyntapaisia, joita ruoasta saattaa löytyä, jonkin säilöntämenetelmän tai kypsennysastian jäljiltä. Ihmettelen edelleen, että sukuni vanhempi väki on ylipäätään selvinnyt aikuisikään, saati kuolleet 90 ikävuoden tuolla puolen. Mutta saapi sitä kauhistella kaikkia asiota ja kauhistella itsensä stressikynnyksen yli, kortisolin ja muiden stressihormonien erityksen huippuunsa, huolestumalla joka helvetin atomista, mitä suuhunsta pistää.

Sitten silmiini sattui artikkeli koirien nirsoilusta ruokansa suhteen. Silloin oli jo katketa suoni päästä. Ei herranjestas, mitä tampioita nykypäivänä koiria hankkii. Terve koira pitää paastopäiviäkin välillä. Terve koira ei tapa itseään nälkään. Terve koira on usein järkevämpi, kuin omistajansa. Ainakin nykypäivänä. Minä en ole mikään koira-, hevos- tai kissakuiskaaja, mutta kokemus on sen verran opettanut, että eläin tietää kyllä mitä syö, ihminen ei. Ihmisen näyttää olevan vaikeampaa näiden ravintoaineiden kanssa, joita kroppa huutelee. Minun kroppani huuteli muutamana päivänä kaikkea superrasvaista ja sen sellaista, totesin olevan se aika kuukaudesta, joka naisilla aina tuppaa elämän sekoittamaan. Avioliiton kautta saatu lisäosani oli jo arvellut hallinnoivan entiteettini käytöksestä, että Se Aika on tulossa.

Ollen suorastaan kummallista tämä ruokaan suhtautumien nykyihmisellä. Yllin kyllin kaikkea, ja sitten aletaan hihhuloimaan milloin minkäkintapaisella ruokavaliomuodilla. Kun voisi sen sijaan syödä puhdasta, kotimaista ruokaa. Taatusti, kaikista keinolannotteista huolimatta, puhtaampaa kuin aasinkusella kasvatetut ulkomaan salaatit. Vatsa vaivaa usein talvella enemmän kuin kesällä. Poislukien mansikka-aika. Jolloin vedän itseni nirvanan tuolle puolen mansikoilla, sanoi verensokeri tai herkka vatsaosastoni mitä tahansa. Kärsin seuraukset oikein mielelläni. Mutten ainakaan turpoa niiden takia palloksi. Päin vastoin. Virtsa väärään. Nestettä poistuu onteloista ihan kympillä.

Tässä alennuskanankoipien luvatussa hulinassa tein ahaaelämyksellisen havainnon. Vaikka Pajuniemen luomukana on HÄRSKIN HINTAISTA. Siis todella kallista, niin sydän verta vuotaen uhrasin kukkarostani koipopulaationkin sellaisen saadakseni. Ainoa harmi oli, että se ei ole tuoretta, vaan pakastettua herkkua. Enivei. Väänsin siitä tiuhan sopan, en muista olenko täällä jo mainostanut kanakeiton ihmeitätekevää voimaa. Olen tai en, niin tässä tulee herkullinen soppa, ilman luita ja nahkoja.

Kanazoppaa ja villejä yrttejä kesytettynä.

 - KANA, ei mitään broilerinkutkaleita. Kattilaan ja keitetään ensin kuohumalla, kuoritaan pinnasta vaahto ja sen jälkeen muhitetaan niin, että luut putoavat itsestään, eli todella kypsäksi. Kestää sitten muuten hiukan pitkään, että jos aamulla aikaisin laitat, niin iltapalalla on soppaa. Painekattila on kyllä aimo avitus tässä hommassa, jollei ole, niin hommaa sellainen, ja hommaa hyvä. Laadukas.
Sekaan voi laittaa vahvempia yrttejä ja sipuleitakin koko joukon. Eli  varret seuraavista, ripsaus rosmariinia , timjamia ja lipstikkaa sekä persiljaa, ja jos on, niin juuripersiljaa kanssa. Myös juureksia tähän voi työntää mukaan poreilemaan, mieto nauris on oivallinen. Ovat sitten soseena viimelopuksi.
 - Perataan liemestä sattumat kaatamalla se siivilään, josta se valuu johonkin sopivaan astiaan ja siirretään se takaisin kattilaan. Liemi.
 - Siivilään asumaan jäänyt roina erotellaan hissukseen. Sillä aikaa mietitään päivän yrtit tähän sopan sekaan. Suosittelen paksoita, eli kiinalaista kaalintapaista, sukua kiinankaalille. Kiinankaalikin käy, ohueksi viipaloituna. Itse työnsin tuohon salaattiin eli kanasoppaani seuraavia mömmöjä, eli siputtua ja kuorittua takiaisen vartta, horsman nuoria versoja, hyvin hakattua nokkosta, ruohosipulia, hiukan hakattua sipulia ja valkosipulia ja annoksen raastettua inkivääriä. Sekä tietty, voita parin noppakuution verran.
 - Perattuani liemiaineet, ja tuo muu sälä hiljalleen kiehui, niin lompsautin sälän sinne mukaan kiehumaan. Lämmityksen jälkeen tuikkasin silputtuja yrttejä siihen mukaan. Lehdet vähän silputtuna rosmariinista, persiljasta, timjamista, lipstikasta ja mukaan myös ruohosipulinnuppuja, rakuunakin olisi oivallinen. Silppusin sekaan myös koemielessä vähän poimulehteä, voikukkaa, josta liotin kukat etikkavedessä ja lehdet käytin ruotineen, siankärsämön nuoria lehtiä, jotka kaikki silppusin huolella.   - Lopuksi mortteloin pari viipaloitua chiliä, mustapippuria, valkosipulin kynsiä ja vähän oliiviöljyä tahnaksi, jonka sekoitin, pyhästä aikomuksestani laittaa se erikseen tarjolle huolimatta, suoraan soppaan. Laitoin sensijaan vanuvaa Edamia kuutioina tarjolle ja nekallisen paksuinta kermaa.

Maistuis varmaan sullekin.