maanantai 4. kesäkuuta 2012

Pelkoa ja kauhua pannukaupassa.

Tätä se mun uneni tiesi. Anoppini oli hävittänyt vanhan paistinpannunsa, upean, ulkopinnalta emaloidun ja käyttössä patinoituneen, hyvinrasvatun paistinpannunsa. Minua itketti. Mutta ei itkettänyt enää sen jälkeen, kun sain häneltä lohdutukseksi luvan viedä mennessäni Suomen Kukka -astiaston osasia. Sen sinivalkoisen, mummolasta tutun. Pilkkumi eli liemi- tai soppakulho on erityisesti mieleeni. Kertakaikkinen aarre, kaikin puolin. Jätin ne vielä toistaiseksi asumaan anopin kaappeihin. Mutta paistinpannu harmittaa kyllä vieläkin vähän.

Vaspuukissa, kuten minä feispuukkia nimitän, lainehtii keskusteluja sinne tänne. Välillä en voi olla kommentoimatta, että hei haloo, kolme murua sokeria ei aja hiilihydraattitietoista turmioon ja kuolemaan. Eikä ruokalusikallinen vehnäjauhoja. Ei tule viikatemies vaatimaan mukaansa myöskään yhdestä purkista tomaattisosetta tai -murskaa. Nyt tuntuu olevan jonkinlainen trendi kauhistella kaikkia myrkyntapaisia, joita ruoasta saattaa löytyä, jonkin säilöntämenetelmän tai kypsennysastian jäljiltä. Ihmettelen edelleen, että sukuni vanhempi väki on ylipäätään selvinnyt aikuisikään, saati kuolleet 90 ikävuoden tuolla puolen. Mutta saapi sitä kauhistella kaikkia asiota ja kauhistella itsensä stressikynnyksen yli, kortisolin ja muiden stressihormonien erityksen huippuunsa, huolestumalla joka helvetin atomista, mitä suuhunsta pistää.

Sitten silmiini sattui artikkeli koirien nirsoilusta ruokansa suhteen. Silloin oli jo katketa suoni päästä. Ei herranjestas, mitä tampioita nykypäivänä koiria hankkii. Terve koira pitää paastopäiviäkin välillä. Terve koira ei tapa itseään nälkään. Terve koira on usein järkevämpi, kuin omistajansa. Ainakin nykypäivänä. Minä en ole mikään koira-, hevos- tai kissakuiskaaja, mutta kokemus on sen verran opettanut, että eläin tietää kyllä mitä syö, ihminen ei. Ihmisen näyttää olevan vaikeampaa näiden ravintoaineiden kanssa, joita kroppa huutelee. Minun kroppani huuteli muutamana päivänä kaikkea superrasvaista ja sen sellaista, totesin olevan se aika kuukaudesta, joka naisilla aina tuppaa elämän sekoittamaan. Avioliiton kautta saatu lisäosani oli jo arvellut hallinnoivan entiteettini käytöksestä, että Se Aika on tulossa.

Ollen suorastaan kummallista tämä ruokaan suhtautumien nykyihmisellä. Yllin kyllin kaikkea, ja sitten aletaan hihhuloimaan milloin minkäkintapaisella ruokavaliomuodilla. Kun voisi sen sijaan syödä puhdasta, kotimaista ruokaa. Taatusti, kaikista keinolannotteista huolimatta, puhtaampaa kuin aasinkusella kasvatetut ulkomaan salaatit. Vatsa vaivaa usein talvella enemmän kuin kesällä. Poislukien mansikka-aika. Jolloin vedän itseni nirvanan tuolle puolen mansikoilla, sanoi verensokeri tai herkka vatsaosastoni mitä tahansa. Kärsin seuraukset oikein mielelläni. Mutten ainakaan turpoa niiden takia palloksi. Päin vastoin. Virtsa väärään. Nestettä poistuu onteloista ihan kympillä.

Tässä alennuskanankoipien luvatussa hulinassa tein ahaaelämyksellisen havainnon. Vaikka Pajuniemen luomukana on HÄRSKIN HINTAISTA. Siis todella kallista, niin sydän verta vuotaen uhrasin kukkarostani koipopulaationkin sellaisen saadakseni. Ainoa harmi oli, että se ei ole tuoretta, vaan pakastettua herkkua. Enivei. Väänsin siitä tiuhan sopan, en muista olenko täällä jo mainostanut kanakeiton ihmeitätekevää voimaa. Olen tai en, niin tässä tulee herkullinen soppa, ilman luita ja nahkoja.

Kanazoppaa ja villejä yrttejä kesytettynä.

 - KANA, ei mitään broilerinkutkaleita. Kattilaan ja keitetään ensin kuohumalla, kuoritaan pinnasta vaahto ja sen jälkeen muhitetaan niin, että luut putoavat itsestään, eli todella kypsäksi. Kestää sitten muuten hiukan pitkään, että jos aamulla aikaisin laitat, niin iltapalalla on soppaa. Painekattila on kyllä aimo avitus tässä hommassa, jollei ole, niin hommaa sellainen, ja hommaa hyvä. Laadukas.
Sekaan voi laittaa vahvempia yrttejä ja sipuleitakin koko joukon. Eli  varret seuraavista, ripsaus rosmariinia , timjamia ja lipstikkaa sekä persiljaa, ja jos on, niin juuripersiljaa kanssa. Myös juureksia tähän voi työntää mukaan poreilemaan, mieto nauris on oivallinen. Ovat sitten soseena viimelopuksi.
 - Perataan liemestä sattumat kaatamalla se siivilään, josta se valuu johonkin sopivaan astiaan ja siirretään se takaisin kattilaan. Liemi.
 - Siivilään asumaan jäänyt roina erotellaan hissukseen. Sillä aikaa mietitään päivän yrtit tähän sopan sekaan. Suosittelen paksoita, eli kiinalaista kaalintapaista, sukua kiinankaalille. Kiinankaalikin käy, ohueksi viipaloituna. Itse työnsin tuohon salaattiin eli kanasoppaani seuraavia mömmöjä, eli siputtua ja kuorittua takiaisen vartta, horsman nuoria versoja, hyvin hakattua nokkosta, ruohosipulia, hiukan hakattua sipulia ja valkosipulia ja annoksen raastettua inkivääriä. Sekä tietty, voita parin noppakuution verran.
 - Perattuani liemiaineet, ja tuo muu sälä hiljalleen kiehui, niin lompsautin sälän sinne mukaan kiehumaan. Lämmityksen jälkeen tuikkasin silputtuja yrttejä siihen mukaan. Lehdet vähän silputtuna rosmariinista, persiljasta, timjamista, lipstikasta ja mukaan myös ruohosipulinnuppuja, rakuunakin olisi oivallinen. Silppusin sekaan myös koemielessä vähän poimulehteä, voikukkaa, josta liotin kukat etikkavedessä ja lehdet käytin ruotineen, siankärsämön nuoria lehtiä, jotka kaikki silppusin huolella.   - Lopuksi mortteloin pari viipaloitua chiliä, mustapippuria, valkosipulin kynsiä ja vähän oliiviöljyä tahnaksi, jonka sekoitin, pyhästä aikomuksestani laittaa se erikseen tarjolle huolimatta, suoraan soppaan. Laitoin sensijaan vanuvaa Edamia kuutioina tarjolle ja nekallisen paksuinta kermaa.

Maistuis varmaan sullekin.
Lähetä kommentti