maanantai 31. tammikuuta 2011

Autuas päätös tammikuulle

Ja tämä liittyy nyt erääseen polttavaan lupaukseen, joka tuli annettua Kokovartalofiiliksellä -blogissa Anille. Novellitammikuuhun tämä tietennii liittyy.  Menin tietenkin möläyttämään, että minä, totajoo, voin kanssa virkkailla pikkuruikkuisen  novellin ihan muiden kauhuksi...! Mitää ylevää en luvannut ja sitä ei dodellakaan ole tulossa. Vinkkasin myös KaNoKiKun väelle tämmöisen olevan luettavissa. Palaan "oikeisiin aiheisiin" kunhan olen saanut paperipussin päästäni ja kehtaan taas liikkua ulkosalla tämän julkaisun jälkeen. Joo, enkä lukenut ohjeita. Tietenkään. Perästuuppari etellä puuhun vain.


Tupa

Polku tuntui tänään olevan entistäkin auringonpaisteisempi. Sitä oli ilo kulkea, koska jo polulle astuminen tuotti tunteen jonnekin menemisestä. Reppu oli pakattu täyteen. Oli tullut tehtyä hankintoja siitä ainoasta puolen päivämatkan päässä olevasta kaupasta. Tässä sitä olisikin lumien tuloon asti, kun ei ryhtyisi röystäilemään. Kaikkea muuta anniskelisi metsä ja sen sinisinä välkkyvät silmät. Veden viljaa oli käytössä mielin määrin, jos vesienhaltija vain olisi hyvällä tuulella. Metsästä ei tarvitse tulla tyhjin käsin kotiin, jos vain taitoa ja halua piisaa.

Kuuset ja männyt kohosivat polun vierillä korkeuksiin kuin muinaistemppelin pylväskäytävät. Seassa helisivät haavat ja valkeina hohtavat koivut. Pajut kurottelivat oksiaan purojen ylle. Metsässä oli ilo kulkea niin aurinkoisena päivänä jos sateisenakin, kaikkien metsän tuoksujen ja äänien keskellä. Matka eteni polun polveillessa kallioilta suonsyrjiä myöten puron astinkiville ja aarnimetsän viileän hämäryyden lävitse kuloniityn reunaa nuoren koivikon taa.  Repun alkaessa hiertää kulkijan olkaa liiaksi oli mukava istahtaa hetkeksi kaatuneen puun kyljelle ja nostella repusta evästä hiukapalaa varten ikiaikaisen puun tarjoamalle pöydälle. Myös mukana jolkotteleva Piski sai oman osansa leivänkantista.

Siinä evästellessä katse saattoi sattua yli lentävään lintuparveen tai vilkkaasti hyöriviin tiaisiin, jotka sirisivät ja tiukuttivat pyrähdellen puusta toiseen. Kovastipa oli asiaa metsän väellä. Saattoipa siihen pyrähtää punarintakin päätään kallistelemaan ja niiailemaan. Nappasi heitetyn leivänmurenan nokkaansa ja pyrähti näkymättömiin, omille teilleen. Olipa tässä kerrakseen yhdelle ihmiselle ja koiralle annettu silmäiltävää, kuultavaa ja väljää ilmaa hengitettäväksi! Kyllä tämä tungoksen ja kiireen voittaisi, vaikka millä mittarilla mitaten. Polku kutsui jälleen kulkemaan ja eväät pakkailtiin takaisin reppuun. Tiaisparven saatellessa matkaajat reissuun, sukellettiin takaisin siimekseen.

Saavuttiin kuivemmalle metsänpohjalle, ja polku nousi pienen kumpareen ylitse. Kumpareen päältä näkyi tuvan tutut pihapuut. Rakennukset piiloutuivat mäntyjen hämyyn kuin olemassaoloaan anteeksi pyydellen. Mutta silti se oli  oma. Koti. Polku lasketui alemmas ja saavuttiin kuin metsän syliin. Siinä se nökötti pienellä aukealla, hiljalleen harmaantuva, vaatimaton hirsitölli. Puro lirisi ja pomppi tuvan ohi kohden puiden välistä näkyvää tummaa lampea. Lammen ahvenet olivat melkein mustia ja maukkaita. Riistapolulle lähdetiin lammen oikealta puolen. Lammella kellui itsetehty ruuhi. Kummoinen se ei ollut, mutta piti pinnalla. Matka oli rasittava painavan repun kanssa ja levähdys tuvan seinän penkillä lammelle katsellen soi hengähdystauon matkaajalle. Polku jatkui vielä puron yli ja vei kauas saloille. Sitä kulkien aina sillon tällöin joku vaeltaja poikkesi tuvalle maailman uutisia kertoilemaan. Liian tiuhaa ei kulku ollut.

Tupaa oli ensimmäinen kesä rakennettu ja talveksi vielä oli joutunut takaisin kylälle asumaan. Millään ei se talvi ollut loppua. Ikävä oli lammelle ja tuvan seinustalle. Saunaan. Kevät tuli onneksi aikaisin ja pääsi taas rakennuspuuhiin. Talven aikana oli onneksi pystytty tuomaan varustetta ja kalusteita tuvan sisustukseksi ja rakentajan avuksi. Eniten oli voimia vaatinut hellan valurautainen kansi  ja pikkuinen kamiina. Kyllä niistä lämpöä riittäisi ja kahvinkeittoon sekä ruoanlaittoon. Puitakin oli talven mittaan kaadettu ja tuotu rekipelissä lähemmäs. Siinä olisi päivätyötä ennen kuin puut olisi halottu ja pinottu. Liiterikin vasta suunnitteluvaiheessa, mutta sellaisen tekisi kyllä parissa päivässä. Kesän jälkeen olikin hyvä asettua taloksi. Syksyä odottamaan. Oli vielä askarettakin tehtävänä.

Syksyn ja talven mittaan oli aikaa tehdä pieniä käsitöitä. Oli tullut opeteltua nassakoiden ja korien tekemisen jalo taito. Kutomaankin oli opittu kansakoulussa, joten ilman villasukkia ei tarvinnut kärvistellä. Tynnyrikin syntyi, vaikka ensimmäinen ei pitänytkään vettä. Hyvä siihen oli kuitenkin sytykkeitä keräillä. Puuta metsässä riitti piisiä lämmittämään. Puunhakumatkatkaan eivät työllä tappaneet. Oli tullut aikoinaan muurattua sen verran suuri uuninmuuri, kun toiselle puolen tehtiin samalla sauna ja toinen puoli tuli leivinuuniksi tuvan puolelle. Kesällä olikin nukuttava kesähuoneessa, joka nikkaroitiin saunan puoleiseen päätyyn. Tuvassa kun pakkasi olemaan kuuma, jos saunaa lämmitteli.

Toimeentulo metsän keskellä oli niukkaa, muttei nälkää tarvinnut nähdä, kun piti huolen vain itsestään ja koirasta. Suuhunpantavaa riitti kyllä kotitarpeiksi, ja ylikin vielä jäi. Talven varalle. Marjoja ja sieniä riitti kuivattavaksi ja muutenkin säilöttäväksi. Sitä varten oli pitänyt tehdä oikein maakellari. Sinne saikin hämmästyttävän määrän nälänpidäkkeitä säilöön. Ja vaihtokaupoilla sai aina juureksia ja jauhoja. Sekä tietenkin kahvia. Suomalainenhan ei kahvitta pärjää. Maataloista sai joskus hommatuksi oikeaa voitakin. Hyvin pärjäsi metsän keskellä omin eväinkin. 

Likeisen puron rannoilla tuli istuskeltua ja ongittua joskus ihan huvikseen tuntikausia. Siinä kuuli kuinka metsä helskyi lintujen äänistä ja välillä metsän komeat hirvetkin näyttäytyivät onkijalle. Olipa jokunen käynyt purolla juomassakin, ennen kuin havaitsi liikkumatta istuvan kalastajan. Lähes äänettömästi olivat kadonneet metsien pimentoihin. Kalaa nousi ja siitä sai makoisan sopan. Enempi saalis, oli mukava suolata ja kuivata, sitä oli hauska natustella talvipuhteina. Kesäaikaan muutenkin elämä siirtyi pihan puolelle tuvan hämärästä. Hyttyset ja paarmat toki olivat kiusallisia, mutta kuuluivat kesäaikaan.

Kaupalta tuodut tavarat repusta pöydälle ja omille paikoilleen. Sekä tietenkin kahvia keittämään! Siinä kuumaa kahvia harvinaisen sokeripalan kanssa hörppiessä tuli mieleen monenlaisia. Ei voisi enää mikään voima maailmassa täältä metsän sylistä saada pois. Ja siinä samalla tuli mietityksi, jos rannemmaksi vaikka raivaisi pienen juuresmaan ja perunapellon. Siemenet kun olisivat kevyemmät kantaa. Ilta alkoi hämärtyä siinä miettiessä. Kahvi virkisti kulkijaa ja vähän alkoi taas jo hiukoakin. Kupin pohjalla uiskentelevat kahvinporot karistelin penkin päähän, tontulle kahvihetkeä toivotellen. Muutama viipale tuoretta limppua ja purkkilihaa sekä Piskille omia herkkujansa. Eväs teki tehtävänsä ja pian illan pimenemisen myötä alkoihin päivän taival painaa jaloissa. Vain vähän myöhemmin tuvasta kuuluikin jo hengityksen tasainen huokuna ja Piskin vikinä, kun se unijänistensä perässä laukkoi. Ainoastaan pöllö liikkui metsässä äänettömin siivin.

keskiviikko 19. tammikuuta 2011

Alati asian vierestä tai vieressä.

Tässä viimeaikaisessa vimmassani olen blogannut kaikesta muusta, paitsi siitä itsestään. Laihtumisesta. No, mikäs siinä, hankala on puhua asiasta, jota ei ole tapahtunut. Ellei sitten ole kuuluisa satukirjailija tai science fiction -raapustelija. Ihan täytyy kuulkaa tunnustaa, että nyt on menty vähän eestaas tiellä taistojen. Paha kurki. Pimeät ajat ovat minulle kauhistuksen kaninkoppi. Se tässä on kuitenkin positiivista, etten ole tänä vuonna lihonut näin pimmeellä!

Onnekseni en ole päässyt takasin missään vaiheessa niihin järkyttäviin lukemiin, joista tämä koko hässäkkä lähti. Takaisin on tullut jokunen kilonen, mutta niiden kanssa on nyt vaan elettävä siihen asti, että ne voi hyvästellä. Iäksi olen hyvästellyt jo viisitoista kiloa siitä pahimmasta. Olen monesti peilannut heikkoja kohtiani, siis noin kuvainnollisesti. Ensimmäinen heikkouteni on kerran kuussa esiintyvät perunamuusiset. Perunamuusia tai muuta väkevästi hiilihydraattista huttua vaan onpi pakko saada. Tilanne helpottaa onneksi parissa päivässä. Samaan rytäkkään kuuluu myös ruisleipä ja olut. Järkyttävien kankkusten saattelema viininlipitys on pitänyt jättää. Toisaalta, jos juo viiniä kuin oltta, niin tietäähän sen. Aluksi jyrkkä nousuhumala joka päättyy älyttömään laskuhumalaan. Eikä se ole enää kivaa. Niinpä olen päättänyt pitäytyä vähemmässä. Hormooneja vastaan on vaikea taistella, sitä pitää vain omaa kroppaansa alkaa ymmärtämään. Mutta hormoonit eivät ole myöskään mikään puolustus. Ei ole itsetarkoitus se, että "mulla ny se aika" ja vedetään sitten kaikki, mitä kaapista löytyy. Seinätkin.

Jälleen on pohdittu julkisesti jos vaikka sun mitä. Kuinka lihavat eivät saa tukea lääkäreistä, hoitosuositukset ovat päin männikköä ja paljon muuta. Tutkimuksiakin väännelty ja käännelty pohjamutia myöten. Terveysväittämiä pengottu. Onko mikään ihme, että jos vuosikymmeniä on syötetty pajunköyttä ja yks kaks siirrytäänkin sisaliin, niin että menee ottikanavat tukkoon? Tulee ymmärtämiseen kupruja. Kun yön hiljaisina tunteina puntaroit vaikka mitä, tulee helposti syyllinen olo. Tai mikä vielä pahempaa, et ymmärrä asiasta höykäsen pölähtämää. Vaikka kuinka yrittäisit. Minulle on käynyt monesti juuri niin. Välillä tulee kumipallo-olo. Että pompotellaan totuudesta toiseen. Se on aika irrationaalista, eli suomeksi älytöntä, että kun alat kyseenalaistaa tulee joukko, joka antaa sakinhivutusta oikein molemmille poskille.

Päätin jo jossakin vaiheessa elämäni kiertokulkua, etten alkaisi minkäänlaiselle laihikselle, dietille, kuurille enkä muullekaan kirutukselle. En. Vaikka voissa paistettaisi. Koin syvän ahaa-elämyksen joskus vuonna 2004. Olin juuri jättänyt taakseni erään mainehikkaan keskustelupalstan, poistunut ovenkarmit kaulassa heiluen ääreen. Palsta oli painonvartiointipohjainen. Onnistuinhan minä silläkin. Juu. Komeasti. Olin vain aivan liian kärjekäs kommentaattori ja käsitteet olivat sekaisin kuin hutsun suku. Meni samaan hivakkaan ketoosit ja ketoasidoosit. Onnistuin pahoittamaan muutamia mieliä ja karkottamaan pari keskustelijaa suohon, tai vielä syvemmälle. Ymmärrän vasta nyt lähes kymmenkunta vuotta myöhemmin, että mokamoka!!

Jatkuvan stressin olemassaolo tekee aika monelle tepposet. Tulee hälläväliä -viikoja. Tai ensin tulee hälläväliä -päiviä. Sitten ne muuttuvat kuukausiksi ja vuosiksi. Paine saattaa tulla joko henkilökohtaisista lähtökohdista tai työstä. Jotkut ottavat niin suurta pulttia ulkonäöstään, että siitä syntyy jo oivallinen ortoreksia. Kuinkahan monta ortorektikkoa kuljeksii ympäristössämme? Olen törmännyt mm. sellaiseen ilmiöön, että pilataan toisten ruokailu tulemalla pöytään valittamaan, että miten kamalan rasvaista ruokaa täällä syödään, nyt joutuu illalla salilla polttamaan taas kaloreita! Ja vedetään huttua kuin hevonen. Vilkuillaan samalla toisten lautasia arvostelevasti. Siitä on pakko lähteä pois mieltään pahoittamasta. Omasta puolestani kiskaisen kyllä pöydälle kommentin pyörimään, että menee siltä arvostelijalta ruokahalu. Mielellään pariksi viikoksi.

Menen syömään. Kun taas eksyin aiheesta.

sunnuntai 16. tammikuuta 2011

Alvariinsa oikeassa

Feissarireissarit, tuttavat ja kylännaiset Varpu ja Anja ovat molemmat pohdiskelleet asiantuntijuutta ja guruilua sekä mukamuotoisena että vakavastiotettavan tiedon tiimoilta. Niinpä ajattelin raahautua nyt perässä ja sohia minäkin ajukoppani uumenia. Tok, Tok. Koulutustahan sitä on tullut hankittua joka lähtöön. Siis aika monenkin koulutuksen lähtökohdat on tiedossa, juu. Julistaudunkin nyt heti kärkeen Erityiseksi Erityisalojen Asiantunnistajaksi, EEAfbi. Fbi -lopuke on tietenkin feisbuukin invormaatijon varassa elävä.

Varpu nakutteli vaikuttavan mietelmän ravitsemushöhläilystä. Voit lujeksia sen TÄÄLTÄ. Anjan aivoitukset käsittelevät tietenkin kemikaalimaailman vaahtoja ja pääset siihen TÄSTÄ. Oman vajavaisen arkiajatteluni tuotteisiin joudut väkisinkin tutustumaan lukemalla tätä eteenpäin. Tuskin taas tulee sanottua mitään järjellistä. Järjetöntä jorinaa sitäkin enemmän. Mutta eipä haittaa, kaikki kolme lukijaani tietävät jo ennestään, että meikäläisen näppiksessä ei ole alkolukkoa eikä muitakaan estoja päästöjen minimoimiseksi, kuten katalysaattoreita tai tiilimuureja. Palo- tai kiinanmuureista puhumattakaan.

Anjan kirjoitusta lukiessani oli pakko mennä kihertelemään alkuperäiselle sivustolle, joka tämän kuralumipallon pisti pyörimään. Anteeksi, mutta jouduin suorastaan hurmokseen seikkaillessani sivujen syövereissä. Vähän niinkuin raplatessani lävitse terveysväittämien viidakkoa lehtien nettisivuilla. Siellä lehtien sivuilla oli joka toinen sivu että, joo ja joka toinen että, eiei. Sama juttu, mutta painotus oli eri. Ja paatos! Ah, miten pääsin samaan hurmokseen? Varmaan nauttimalla jotain tajuntaa laajentavaa luomutuotetta. Nih. Tällä jännittävällä terveyssivustolla oli valtava määrä kaikkea jännää. Jännää! kuten Routalempi asian ilmaisee. Repomies taas että: Jumalauta, lääkkeet!!

Aika moneen huu-, haa- ja huuhaasivuun olen tutustunut tässä nettiseikkailujeni suuressa kirjossa. Seassa on ollut selkeästi umpihölmöjä sivustoja, joiden väittämistä tulee olo, että tässä kyllä vedätetään hyväuskoisia. Tittelit nimien edessä ovat luokkaa TricDoc MMC BV krimetinalis Axeli B. Alatörppölä. Ja teksti ylittää kaikki toiveet ja lupaukset uudesta elämästä, jopa uudesta elämänmuodosta! Ostat vaan askillisen näitä pillereitä, elämäntaito-oppaan ja kuusi hyödyllistä terapiaistuntoa, hintakin on kevyt! Pillerit tulevat kaupan päälle ja elämäntaito-opaskin, kun vaan terapoit itseäsi terapeutin terapiassa sen kuusi kertaa, 150 euroa kerta! Halvalla! Meiltä! Ja pelastut! Opit ryömimään pintoja pitkin ja pääset valittujen joukkoon, sitä ei kerrota koska, missä ja eritoten miksi. Joskus en yhtään ihmettele, että miksi puoskarilakia oltiin ajamassa läpi eduskunnassa. Mutta pitää osata luottaa myös kuluttajan aivoihin ja aivoituksiin. Huuhaaterapistit eivät kauaa rikastu.

Ajattelin jo perustaa Lumiterapiahuone Hikimajan. Minä olisin suuri lumiterapiaguru MahaTar ja minua tultaisiin palvomaan kaukaa, aina ekvaattorin kulmilta asti. Julistaisin kaavussani lumen vapauttavaa henkeä ja katselisin tyytyväisenä sisätiloista, kuinka etelän immeiset kahlaisivat hankia ilkosillaan hampaat kalisten maksettuaan terapiasta 200euroa per vartti plus matkat, majoitus ja ruoka. Sen jälkeen ne pukattaisiin saunaan höyryämään kylmänvihat pois. Hoito vaatisi tietenkin erinäisen määrän näitä terapiakertoja ja riittejä. Väitettäisiin tietenkin että riitti on muinaissuomalainen jumalanpalvotameno, jossa sekä sielu että ruumis puhdistetaan sen jälkeistä pyhää ateriaa varten. Ja syötäisiin vasta. Olisi se vallan jumalatonta menoa. Porukka olisi riiteistä ihan riitteessä monta päivää! Minä rikastuisin ja uskovaiset köyhtyisivät. Kunnes joku teettäisi erityistilintarkastuksen, kateellinen paska, ja minä joutuisin selittelemään lehdissä tietämättömyyttäni.

Minähän tietenkin olen kaikkien alojen EEAfbi. Minulla on vallassani kaikki muistitietokin, kun vaan jaksaisi muistaa. Lemmikäisen temppelissäkin olen käynyt. Siinä pihalla. Salmisaaressa. Siellähän tämä Oyj majailee. Minä olen nähnyt muutamiakin jumalia, toisia kuvissa. Eräitä on seinillä ja kirjahyllyissämme, joitakin kaapinperillä. Sekä tietenkin esi-isiä takan takana vaanimassa. Mutta yhtään esi-isää ei ole pakastimessa. Siellä on liian kylmä suomalaiskansalliselle esi-isällekin. Ja varsinkin niille, jotka ovat tuolta etelämpää sukuamme saapuneet rikastamaan. Uskokaa pois, lumi on hyväksi! Siinä kun pyörähtelee ilkialastonna, niin ainakin naapurit saavat puheenaihetta, polliisi töitä, mielenterveystoimiston tyttösilläkin piisaa hommia, masennus- ja muiden lääkkeiden markkinoitsijoilla puuhaa, ja sinulla itselläsi on euforisempi olo kuin aikoihin.

Mitä siinä vielä tuijotat? Mars hankeen! Ja paikkoja varamaan Lumiterapiahuone Hikimajasta (tm)

lauantai 15. tammikuuta 2011

Alavilla mailla hallan vaara

Selailin tässä huvikseni eri lehtien nettisivuja ja terveysosioita niissä. Osassa lehdistä olikin silkkaa huuhaata, skeidaa ja huttua koko terveysosasto. Kun toimittaja silpaisee jutun ja jättää komeasti tarkistelematta tietonsa, niin vot! Silläpä saadaankin mutujen joukkokokoontuminen yhteen artikkeliin oikein sa*t*nan tavalla. Ja vielä, kun terveys on niin suhteellinen käsite. Tuttavapiiriin kuuluu ns. terveiden mittakaavassa todella sairatakin sekä fyysisesti vammautuneita. He toteavat useimmiten, että terveenä on oltu! Vaikka jonkun terveeksi kutsutun silmissä heistä ei tule terveitä itkemälläkään. Mielestäni terveys on enemmän arpapeliä ja mielentila. Oma kokemukseni on, että diabeteksesta ja fyysisistä vammoistani huolimatta, olen terve ihminen. Mentaalihygieniastani moni voi kyllä olla toista mieltä. Mutta se on sen asia. Pitäköön tunkkinsa.

Herkullisia olettamia, väitteitä ja täysin potaskaa unohtamatta. Mietin sitä, että mitäs, jos näitä juttuja lukeekin sitten immeinen, jonka elämänkokemus, kriittisyys ja taito käsitellä ja kyseenalaistaa informaatiota, eivät riitä asioiden ruotimiseen? Mikä on tulos? Kaikki tietävät tai ainakin arvaavat, että tuloksena on silkka katastrofinpoikanen. Henkilökohtaisella tasolla katastrofi voi olla jopa terveydelle vaarallinen!

Tätä "terveyskeskustelua" seuratessa tulee vähän sellainen olo, että koko homma on mennyt kinaamiseksi ja tyhjäpäiväiseksi ammuskeluksi milloin millaisenkin linnakkeen suojista. Tyyliin "Rasva on terveellistä!" "Eipäs, rasva tukkii suonet ja tappaa!" "Eipäs!" "Juupas!" ja tämä siis "arvovaltaisten" henkilöiden välillä. Olen vähitellen alkanut epäillä koko juttua. Siis tätä ravinnon kanssa pelaamista. 

Ovelasti ja pikkuhiljaa, kakarasta asti meille syötetään ihan mitä sattuu. Kasvamme aikuisuuden kynnykselle ja maailma avautuu aivan toisella tavalla, pitää alkaa miellyttää. Ja sehän vaatii tietenkin ulkonäöllisiä uhrauksia. Terveys kärsii.

Ensimmäiset laihdutuspohjaiset kokemukset minulla on neljätoistavuotiaana. Normaalipainoisella nuorella! En ole ollut edes lihava! Olin roteva ja paljon liikkuva teini-ikäinen tyttö! Mutta kun kaikissa lehdissä keikisteli hyttysiä, joiden painoindeksi oli kymmenen molemmin puolin. Kouluaikoina törmäsin ensimmäisiin anorektikkoihin ja ortorektikkoihinkin. Pari bulimikkoa kuului ihan lähipiiriin. Myöhemmin muutama baarimikko.

Olen myös hirnunut jälleen pitkin viikkoa  käännösvirheille, joita televisiossa on yhä enenevässä määrin. Niistä tulee todellä räikeän häiritseviä, kun alkukielisen puheen ymmärtää erinomaisesti, erikoistermistö on hallussa ja kääntäjä huseeraa aivan omiaan. Jopa ns. valtakunnan "johtavilla" kanavilla on tätä nähty. En jaksa enää kaivaa sähköpostia esiin ja kilkuttaa vinkunaa ja valitusta. Jaksan alati kuitenkin hämmästellä asiaa ääneen.

Kirjoista löytyy myös ristiriitaisuuksia kuvien ja tekstin välillä. Viimeksi hankkimani kiinalainen terveyskirja on kotomaisin voimin väksätty ja kuvissa esiintyy lehtisellerin juuria, teksti puhuu mukulaselleristä. En ole vielä uskaltautunut katsomaan, onko teksti mahdollisesti käännetty jostain muusta kielestä. Mahdollisesti ja toimitettu sitten suomalaiseen makuun. Ja ainakin minun makuuni sopisi hyvin ja asiantuntemuksella toimitettu, käännetty ja graafisesti sopusuhtainen opus.

Mitähän nyt söisi?

tiistai 11. tammikuuta 2011

Avoin V-tyyli

Lainaan heti alkuun Feissarista pätkän Varpua. Rips, noin.
-klipsis, lainaus alkaa-
 Sain sähköpostia, jossa kyseltiin kantaani tämmöiseen asiaan:
Mikä on vähähiilihydraattisen määritelmä Suomessa, Ruotsissa  LCHF-lehti määrittelee seuraavasti:
1) max 10g hiilareita (E2%) tiukkadieetti
2) max 25g   (E5%) normaali
3) max 50 g  (E10%) ylin mahdollinen
4) max 100g  (E20%) hiilarirajoitteinen

Ymmärrän, että kun tehdään tutkimusta, on määriteltävä tarkkaan, mitä tarkoitetaan kun puhutaan vähähiilihydraattisesta. Yleensä tutkimuksissa on tarkoitettu käytännössä VÄHEMPihiilihydraattista.

Mutta ihan en tajua. mihin tavalliset ihmiset tarvitsevat tuota tietoa? Ja mihin nuo rajat perustuvat? Nuo eivät ole Atkinsia, vaan ilmeisesti ruotsalaisgurujen ja tiukistelijoitten määritelmiä?

-klapsis, lainaus päättyy-

Ajatus vaikuttaa aivan päättömältä. Siis tuo määritelmä. Rajaaminen. Mielestäni rajat syyllistävät. Tulee niitä kauhunhetkiä, että apua, olen syönyt väärin! Väärin!! Koko elämä on pilalla! Kurkkua kuristaa, kun siitä on mennyt alas väärä määrä hiilareita. Anteeksi, että olen olemassa. Tämän jälkeen paetaan vessaan viiltelemään ranteitaan. Kun "syö väärin". Kuuletteko kuinka seinät naristen kumartuvat puoleenne huokumaan kylmää hönkäystä: "Söit tänään 56g hiilareita, tolvana, pöljä, mäntti!!"
Ahdistut niin, että et tule viikkoon kylpyhuoneen ammeen takaa. Ja sotket iloisesti keskenään, totta kai, ketoosin ja ketoasidoosin. Teet taas kuolemaa, kun ei voi syödä kuitenkaan mitäääään!! Tiukennat edelleenkin nälkävyötäsi ja saat ympäristön lakoamaan lausunnoillasi: "Ei kiitos, kun minä en voi, menee ketoasidoosini pilalle, kun tuossa on hiilihydraatteja yli sallitun määrän, kaksi grammaa". Salaa syöt vessassa suklaata. Ettet pyörry.

Ottakaapa ohtanahka kauniiseen käteen ja toiseen kynä. Sekä tietenkin pala kirjoituksen kestävää paperia. Vääntelette siihen koulussa oppimillanne kirjaimilla kauniisti ne asiat, mitkä tekevät syömisestä omasta mielestänne nautittavaa. Mitkä maut, mitkä värit, millainen kattaus, millainen annos. Huomatkaa, että ruoan ulkonäkö ja sen tarjollepano ovat tärkeitä. Lapussa lukee kuitenkin, että kermakastiketta, lihaa, värikästä salaattia. Eikö vain?

Pipertelystä en tykkää. Kun lautaselle rakennetaan huojuva talo kaikenmaailman tippojen ja sen saatarin rucolan koristamina, minä alan huutaa. Annos voi olla kaunis ihan pelkästään sen sisältämien ainesten vuoksi. Muusin voi vaihteeksi pursottaa siihen annokseen, jos haluaa vähän erilaista. Pienellä vaivalla syntyy vaatimattomastakin ruoka-aineesta juhlallista evästä. Parasta, mitä tiedän, on rapeaksi paistettu siansivu. Kastikeliha, siis. Sitä on kiva rapistella salaattiin tai kiertää kesäkurpitsaan ja mausteet niskaan ja uuniin/grilliin. Eikä niitä ruoka-aineitakaan tarvitse olla sekatavarakaupan verran pöydässä. Yksinkertainen, sekin on kaunista ja maukasta.

Toinen asia onkin sitten se, mihin syöt. Nykymaailmassa oikeaa nälkää eivät pode kohta enää edes köyhät. Ikilaihduttajat kärvistelevät vuosi toisensa jälkeen mitä oudoimmilla kuureilla, ruokavalioilla, kevytversioilla ja muilla omituisuuksilla. Ja kuolevat stressiin kun pitää koko ajan olla niin tarkkana sen saamarin ruokavalion kanssa. Mutta onpa ruumiskin sitten kaunis ja kevyt. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat -slogani tuntuu ikävästi pätevän edelleen.

Missä on salliva ja kannustava ruokavalio? Enemmän kuin rajaamista, tarvitaan sallimista. Mikään ei ole varsinaisesti kielletty, mutta on ruoka-aineita, jotka eivät kuulu ruokavalioon. Niitä on helppo olla syömättä, ne eivät ole kiellettyjä, vaan NE EIVÄT KUULU RUOKAVALIOON.

Otetaas taas. Vedetään tässä pikku, pikku kuvitteluleikki. Olet juuri saanut käsiisi upouuden akkainjulkaisun, jonka kannessa kuvankäsitelty kansikuvamalli keikistelee kuvankäsitellyissä bikineissä, kampaajan ja kuvankäsittelijän muotoilemissa kutreissa ja oikean kainalon alla lukee, että "syö mitä haluat ja laihdu kesäksi bikinikuntoon".
Paljastuu joka tapauksessa, että ruokavalio sisältää enemmän rajoituksia kuin mikään aikaisempi. Kermaa teelusikallinen viikossa, kuusi salaatinlehteä päivässä, näkkäri lounaaksi ja tuoremehua välipalaksi. Missä on ateria? Ei missään. Sinua on huijattu. Kun luet uudelleen artikkelin, niin jossain sivulauseessa sanotaan, että ihminen voi syödä kyllä mitä haluaa, mutta syömistä on syytä rajoittaa. Seuraavasta ilmaisjakelusta bongaat laihdutusvälineen, joka on ylivoimainen ja antaa siivet tai vähintään universumin avaimet. Eikun hankkimaan. Ja kaiken tekee siis puolestasi Joku Muu, poikkeuksetta. Mutta laihdutusvälinettä et kehtaa palauttaa, vaikka se olikin törkeän kallis. Nolottaa.

Pohdin illalla tätä rajojen tarpeellisuutta ja tarpeettomuutta. Rajat on rakkautta -mantraa toistellaan lastenkasvatuksessa. Rajat ovat hyviä olemassa. Mutta, mutta. Rajat myöskin rajaavat, ahdistavat ja tekevät elämästä rajattua, ahdasta ja ahdistavaa. Ahdasmielistäkin. Kun siellä omien pikkupikku rajojen sisällä ei sitten olekaa muuta sisältöä, kuin se, ettei niitä rajoja ylittelisi. Vähän niinkuin lapsena, ettei astuisi laattojen rajoille. Jos astui, putosi taivaasta kuuma kivi kuuppaan tai katkoit jalkasi heti nurkan takana. Rajat luovat pelon ja ahdistuksen tunnetta. Eikä ahdistuneena ruoka maistu. Suuri ruokaguru Brillat-Savarin oli jo Ranskan vallankumouksen aikoihin sitä mieltä sokeri ja valkoiset jauhot ovat syypäitä lihavuuteen. Tieto oli minulle hyvinkin helpottava. 

Pohdin myös jälleen sitä, että miksi ja miksi ja miksi kaiken pitää olla helppoa, nopeaa, heti saatavilla, nyt tässä ja varsinkaan itseänsä ei tarvitse laittaa likoon mihinkään. Paitsi kylpyveteen. Tai uima-altaaseen, jossa mitä useampi kokki sen huonompi uimavesi. Kun tähän lankeaa, niin silloin ei hyvä heilu, eikä juuri muukaan. Ei sedät jaksa heilua, ei veturimiehet heiluta, ei heilu hattu eikä täti Moonika, ei. Ja sen jälkeen tekeekin mieli haukkua väärää puuta. Tai vaikka Varpu. Vaikkei ole huomannut, että omassa päässä sitä puuta vasta piisaakin! Toisaalta, kyllähän sitä kelluu sitten kivasti, jos veneestä putoaa.

Instantelämä, instant laihduskuuri, instant idiot. Kaikkeen lisätään vain vesi. Tai tuohon viimeiseen alkoholi. Nautinnon, hyvänolon ja kuvankäsitellyn aikakauslehtielämän tavoitteleminen ei varmasti tee ketään oikeasti onnelliseksi. Eikä myöskään ylenpalttinen pyrkimys takaisin luontoon. Sen kanssa nyt vaan on elettävä, että kaikkea ei voi saada kerralla, ei aikauslehtielämää eikä luomuelämää samalla kertaa. Oma mielipiteeni on, että unelmia pitää olla, mutta niiden toteuttaminen on sitten toinen juttu. Jos on onnellinen juuri sellaisena kuin on, miksi sitten pitää lähteä tekemään jotain sellaista, mikä ei kuulu joukkoon? Eihän kukaan mene laskettelemaan, jos on korkeanpaikan kammo! Tai katko itseltään käsiä ihan vaan huvitellakseen. Eihän oikeasti?

Hoo, täytynee rajoittaa. Jos ei muuta, niin tekstin määrää.

perjantai 7. tammikuuta 2011

Alussa loi

Alussa oli suo, kuokka ja suokuokka-Jussi. Alussa loi Sonja lunta. Ja lopussa kiitos seisoo. Tervetuloa uuteen uskoon ja toivoon väännettyyn ulkoasuun.

Alkuun on todettava, että jaa-a, mitähän sitä pitikään todeta? Todetaan nyt vaikka, että on aamu ja työmatkaliikenne pahimmoillaan.
Image -lehdessä Pekka Hiltunen (ja häntä siteeraa myös Varpu ) puhuu masennuslääkkeistä, niiden tutkimuksesta ja sen sietämättömästä keveydestä. Masennus jokseinkin kuleksii käsi kädessä ylipainonkin kanssa. Mutta kumpi on ensin, paino vai masennus, sitä on vaikea sanoa. Masentunut laihtuu aika usein, kun ruokahalu masennuksen myötä katoaa. Ei huvita enää mikään. Eikä sekään.

No, se siitä masennuksesta. Voisin hölistä asiasta pitkät pätkät. Vaikka huomisaamuun, mutta ihan nyt en tunne asiaa omakseni. Sen sijaan ajattelin hinkuvinkua eilisen Hesarin kirjallisuustarjontasivusta. Linkkiä juttuun ei tietenkään ole, kun oli vanhassa ruokatorstaissa. En minä sitä vieläkään osaa muuksi sanoa, kuin ruokatorstaiksi. Vaikka olisi mikä uusi ja trendikäs nimi sillä sivulla. Ai joo, sehän on lyhykäisesti vain Ruoka. Kirjallisuutta oli vähän joka lähtöön. Hyvinvoinnin ja dieettien tiimoilta. Oli jos vaikka sun mitä! Ruokavalioista ja painonhallinnasta, syömisen filosofiasta, viljelystä ties vaikka sun minkälaisiin keittokirjoihin. Että minä sitten inhoan sanaa "painonhallinta". Se on jotenkin omituinen. Aivan kuin seisoisi yhdellä jalalla muutaman tunnin hallitusti.

Itseäni kiehtoi erityisesti Barry Popkinin Läski maailma ja Sinikka Piipon Elinvoimaa mausteista. Veikkaan, että muissa kirjoissa olisikin sitten vanhan kertausta. Vinosti hymyilemään sai teos jonka on laatinut Jan Chozen Bays: Tietoinen syöminen - opas terveeseen ja onnelliseen ruokasuhteeseen. Ruokasuhteeseen! Herttinen! Kohta voi varmaan mennä naimisiin chateaubriandin pihvin kanssa! Onhan se sitten jännää täytellä veroilmoitusta: puoliso: Chateaubriandt, Pihvi, syöty vuonna 2009. Tulisi varmaan kiiruusti valkotakkiset ja pyöreä taksi.

Antikvariaatti kutsuu jälleen, täytyy mennä metsästämään muutama vanha keittokirja. Niissä on kiehtovia ohjeita! Noissa Hesarin mainitsemissa kirjoiss oli mahdoton määrä käännettyjä ulukomuankirjoja, enkä aina ole ollut aivan tyytyväinen sisältöön. Kun ihan kaikki ohjeet eivät väänny väkisinkään suomalaisiin olosuhteisiin ja kulttuuriin. Joihinkin melko rankkoihin käännösvirheisiinkin olen törmännyt. Siinä vaiheessa alkaa sielu teutaroida liitoksissaan, että mitähän hittoa se tämäkin mahtaa olla?! Ja alkukielistä teosta ei tietenkään siihen hätään löydy.

Tästä suivaantuneena tulee palautettua kirja viimana takaisin kirjastoon. Olen tullut siihen tulokseen, että ensin haravoin kirjaston hyllyt ja kokoelmat keittokirjojen ja mausteoppaiden suhteen ja vasta sitten hommaan omaksi. Ei tule turhanpäiten täyttettyä ennestäänkin täyteläisiä kirjahyllyjä. Kohta näyttää siltä, että asumme kirjastossa...! Minulla on siis lukemattomia(kin) kirjoja. Ainakin avioliiton kautta saadun lisäosan sotahistoriallinen kirjallisuus on osin kahlaamatta. Tosin hänkään ei rassaa turhanpäiten keittokirjastossani. Vedenkeitto-ohjeita kun ei aikuinen tarvitse. Ehkä.

Sitäkin on tullut mietittyä, että mikä syömisessä, siis ravinnon sisäänotossa niin kiehtoo ja aiheuttaa intohimoja? Varmaan sama juttu kuin seksissäkin. Se on niin henkilökohtainen ja intiimi tapahtuma. Vaikka söisi isommassakin porukassa, niin kokemus on aina yksilöllinen. Sama kasvis, liha, kala tai mauste ei maistu kaikkien suussa samalta eikä sama juomakaan. Siksi on kehitelty näitä kaikenlaisia termejä kuvailemaan makuelämyksiä. Mutta sitä minä en vieläkään voi käsittää, että tähänkin, vähähiilariseen syömistapaan on änkeytynyt fundamentalismin ahdasmielinen osa. Kun ruoka pitäisi suunnilleen ampua itse ja alkutekijöistään vääntää tuohenkappaleelle. Primitiivisesti. No, hyvä on, kannatan minäkin sitä, että mahdollisimman luomuna ja mielellään riistaa. Mutta mistäs perke..siis mistäs ihmeestä sitä Suomessa saa?! Kun kohta kaikki on niin kallista, ettei ole varaa kuin lumeen ja pahvilaatikoihin. Eikä pahvilaatikoihinkaan.

Tässä tulen siihen, että jossain vaiheessa hyvinvointi muuttuu pahoinvoinniksi. Torven täydeltä tulee näihin aikoihin eli keväästä, jos jonkinsorttista painonpudotusohjetta, säästövinkkiä ja uuden elämän alkua. Ihminenhän ahdistuu käppyrään jo ajatuksesta, ettei osaa elää niiden ohjeiden mukaan! Varsinkin suomalainen. Joka herranjestaspelkoisena noudattaa pilkuntarkasti kaikkia idioottidirektiivejäkin. Kuten peltihormipaloista on huomattu. Sama suomalainen tutisee leipä toisessa kädessä ja voi toisessa, että mitä tässä nyt uskaltaa syödä, kun puskista huudetaan yhtä ja toistaalta toista. Tulee vilunväreitä, masennusta ja ahdistusta. Otetaan pilleri. Yksi laihtumiseen, toinen masennukseen, kolmas verenpaineeseen, neljäs uhkaavaan aivohalvaukseen, viides mielialaan, kuudes närästykseen, seitsemäs piristykseen, kahdeksas nukkumiseen, yhdeksäs...Kohta ei tiedä, syökö enemmän pillereitä vai ruokaa. Vatsa on jo täynnä, kun sinne pitäisi mahtua vielä ravintoakin.

Nyt kun tulossa on laskiainen, niin ennen sitä ehtii rauhoittua kummasti. Ja laskiaisena syödäänkin rokkaa. Jota hiilaritietoinenkin voi syödä. Reippaasti vaan kunnon palvilihaa mukaa. Tai joulukinkun jämät, ne on kuitenkin pakasteessa.
Ennen laskiaista voi opetella hissukseen kuuntelemaan itseään. Siis tätä olomuotoa, jossa itse kukin täällä tallaa. Mitä se kroppa oikein tahtoo sanoa? Onko tämä nälkää vai mielitekoa? Onko tässä nyt juuri sitä herkkua, joka on ravitsevaa ja hyvää? Ovatko kaikki suositukset juuri minulle sopivia, vai onko niissä tulkinnanvaraa ja kenen hyväksi? Aloitamme tästä itsekkyysviikot ja laskiaisena katsomma rokkalautasen äärellä, mitä on opittu!


Slogan: Kuuntele itseäsi, olet itsesi paras asiantuntija. Julistan Kansalliset Itsekkyysviikot alkaneiksi. 

keskiviikko 5. tammikuuta 2011

Akuutti stressireaktio.

Seuraava teksti sisältää provokaatiota, tilitystä, vinkunaa sekä kaikenlaista mutinaa. Rasvaprosentti voi kohota yli ymmärryksen. Kuitupitoisuus laskee lähelle nollaa. Pitäkää hatustanne.

Tuli tässä taas tuijotettua teeveeseetä. Tuli vahingossa katsottua Akuutti ja Ruoka on lääke osa jotain. Kohdassa 32.10min. Tuli siinä samassa ohjelmassa minun mielestäni joku toinenkin sammakko. Mutta tämä ruokalääke sai hiukset nostattavan reaktion sohvanmutkassa. Arvatkaapa mikä oli lääke? Erittäin kuitupitoinen täysjyväleipä itseleivottuna. Sain melkeinpä sokerikooman ja suolitukoksen, suoliston käyntiinhyrähtämisestä ja ilmavaivoista puhumattakaan. Asialla ohjelmassa olikin lääkäri ja ra-vit-se-mus-te-ra-peut-ti. Selvästi kädestä leipäruokittu pullasorsa. Soppa, jota täti väänsi, vaikutti kyllä erinomaiselta. Tosin ruokien terveysväitteenä oli keveys ja kukkaroystävällisyys. Keveys? Jaa-a.

Huomautan tässä nyt heti kärkeen, että minä olen kertakaikkisen kypsynyt näihin leipä-, vilja- ja kuituasioihin. Jo pelkkä ajatus saa voimaan huonosti. Ärisin itsekseni pitkään. Yleensä vältän Akuutin katselemista, kun jossain kohdassa ohjelmaa verenpaine nousee liian korkeaksi ja saan melkein halvauksen.

Jos viljasta väitetään saavan lignaaneja, jotka pelastavat suunnilleen harmagedonilta, niin senkin voi kepeästi kumota 2004 tehdyllä tutkimuksella. Lignaani on käsittääkseni kasviestrogeeni tai fenoliyhdiste tms. Lähteestä riippuen. Pellavassakin ko. vekkulia on kiitettävästi. Samoin kuusessa...! Siitäkin on tehty tutkimusta. Kohta pistetään leipään puolet puuta ja kuusessa ollaan. Heh, minä näytän taas kärjistelevän. Olisi tullu hyvä balettitanssija minusta, juu. Lääkkeet! Tietääkseni tutkimukset jatkuvat, mutta kenen tuella ja rahoituksella, niin se nähdään lopputuloksessa. Kuten nykyään niin surullisen monen muunkin tutkimuksen.

Itse olen liukenevan vai pitäsiköhän sanoa geeliytyvän kuidun kannalla, ja sitä saa kasviksista. Se poistaa sappihappoja ja kolesterolia eli kyseiset aineet painattavat vessanpyttyyn pois suolistoa ja verisuonia kiusaamasta. Rasvaa en pelkää, ja rasvankäytöstä, statiineista ja parista muusta ruokaan liittyvästä kävin tässä taannoin alati vaihtuvan omalääkärini kanssa kiihkottoman ja rakentavan keskustelun. Statiineihin en koske edes kuumalla hiilihangolla, voista en luovu, enkä muista perustarpeista. Otan paketin voita ja palasen sianläskiä arkkuunkin mukaan. Palanpa iloisemmin. Moukunkin otan silloin tällöin mielenvirkistykseksi.

Lääkäri oli varovaisen innostunut, kun selvitin vointiani vähemmänhiilihydraattisella ruokavaliolla. Ihmettelin siinä, että kun aiemmin laihduttajia kehoitettiin syömään ruokaa, joka teki kylläiseksi pitkäksi aikaa, niin nykyään syötetään kaikkea sellaista, että tunnin päästä on taas nälkä. Eihän siinä ole mitään järkeä! Repsahtaminen on entistä helpompaa, kun kärvistelee pikkupikkuannosdietillä ja mussuttaa keinomakeutettuja karkkeja jotain pureskellakseen. Kaikki on niin julmetun kevyttä. Kevyttä!  Kohta on siinä samassa kädessä kunnon suklaapatukka, limsaputelli ja paljon muuta. Salaattilounaan jälkeen pitääkin jo nauttia jälkkäri. Kahvitauolla pikkupulla. Kohta sanotaan, että ääääh, mitä sitä hyvää ihmistä kiusaamaan. Olen ihan tyytyväinen itseeni tällä viisiin...! BANG! Kuusi kiloa lisää.

Toinen sammakko liittyi metaboliseen oireyhtymään Oma Lääkäri -osassa, jossa toimittaja kommentoi rivakasti, että "on syöty liikaa rasvaista ruokaa". Onneksi sentään lääkäri ymmärsi sanoa, että "tai muuta energiapitoista ravintoa, joka varastoituu rasvaksi". Että sentään!  Ihanko totta, että oikein rasvaa ja rasvaista ruokaa. Voi elämän kevät. Ohjelma löytyy tuolta ylempänä olevasta linkistä. Linkki lakkaa toimimasta jossain vaiheessa. Tässä linkki ohjelman sivuille. Toimittaja voisi laittaa sen tärinävyön vaikka päänsä ympärille. Sen, jonka testi päättyi keskeytykseen.

Olen ihan sitä mieltä, että voihan se rasvainen ruoka olla syypää, mutta mitä kaikkea siihen rasvaisuuteen kuuluu, se on toinen juttu. Jos vedetään hampaanmitta voita leivälle, kuusi perunaa voilla tai ämpäri ranskalaisia, kasviksillekin vielä voisulaa niskaan ja siihen vielä kunnon rasvainen siankappale. Plus "normaalit ruokajuomat", niin voipi olla, että ähky tuli ja osa energiasta meneekin sinne rasvavarastoihin. Ne hiilihydraatit ainakin. Vielä jos ja kun ruokajuomana on alkoholipitoinen juominki, niin energiaa tulikin sitten oikein mukavasti.
Jos tuosta ateriasta poistaa ranskalaiset ts. perunat ja lisää ämpärillisen vihreää salaattia, niin ei syytä huoleen, ainakaan minun mielestäni. Energian määrä putoaa taatusti, on täyttävää ja pureskelemistakin piisaa, että syljeneritys pysyy kondiksessa. Alkoholipitoisen jos korvaa jollain muulla litkulla, niin paranoo vain. Kypsille kasviksillekin voi hulauttaa ruokalusikallisen voisulaa. Nam.

Eilisen ehtoolliseni jämät jäkittävät jääkaapissa odotellen pääsyä pannun kautta lautaselle. Vihreitä papuja, kukka-parsakaalisekoitusta ja pahamaineista, rasvaista sianlihaa kypsinä suikaleina. Ihan kuulkaa siankylkeä rapeaksi paistettuna. Sekä hiukkanen lipeäkalaa. Maustetaan tuoreella chilillä ja inkiväärillä, sitruunalla ja kalakastikkeella. Siihen kun paistelee vielä munan, niin vot. Eiköhän tuolla lähde jo päivä käyntiin. Ja jouluruoan viimeiset jämätkin saavat oivallisen lopun.

Mieli alkoi tehdä ihrapirtelöä jälkkäriksi...

maanantai 3. tammikuuta 2011

Alkumetrien kalkkiviivoilla

Kiitän taas nuoruuteni lukemistoa, legendaarista Pahkasikaa. Melkein kaikki löytyvät tuolta vintin uumenista ja toivon, ettei seassa ole kovasti hiirenpesiä. Tuokin otsikko on pöllitty Pahkiksesta. Ja toivotan tietenkin kaikille lukemaan vaivautuneille mukavaa vuotta 2011. Lukemisen jälkeen te vasta vaivautuneita olettekin.

Se taas pääsi yllättämään tämä uusi vuosi. Kyllä. Nautimme avioliiton kautta saadun lisäosani kanssa kuohuviiniä. Porukka puhuu kuoharista. Siitä tulee ennemminkin mieleen eläinlääkäri, joka käy kuohimassa elukoita. Enkä minä ainakaan voisi kuvitella elukkatohtoria tungettuna mihinkään lasiin. Kuohuviini on pakollinen kuvio, johan tässä pyörähtää kohta ties kuinka mones vuosi käymäselleen.

Tuosta "kuoharista" juontui mieleeni jo FB:ssä tirisemäni kääntäjäsuomi. Vallan innokkaana ruokaohjelmien tillittäjänä kiinnitän huomiota hulppeisiin käännöksiin. Porkbellynkin voi kääntää usealla eri tavalla. Näämmäs. Välillä se on siankylkeä, sian sivua, sian vatsaa tai possu-alkuista. Itse kääntäisin sen ihan siansivuksi. Koska siitähän se on kylkiluiden alta peräisin. Paras huutonaurukohtaus tuli Travel Chanelin käännöksen "Suckling Pig" myötä. Oli kääntäjäraukka kiirespäiten mennyt ja kääntänyt sen suoraan "imeväistä possua". Ristus, että olin sohvalta pudota. Oikeampi käännös olisi ollut maitoporsas tai juottoporsas. Syöttösika onkin sitten jo aivan toinen juttu.

Tässä vuoden kulun kolmantena päivänä on hyvä tarkastella mennyttä vuotta. Jonka totisesti toivon olevan mennyttä ja syvälle. On se ollut sen verran -piiiip- koko heleketin vuosi. Nyt näyttää ehken jo jopa vähän, hyvin vähän -öö- paremmalta tai sinne päin. Viime vuonna vaan kaikki hommat tuppasivat mennä putkeen. Viemäriputkeen. Mutta sanalla sanoen, oli ihan hyvä kylpeä välillä paskassa ja saada sitten viimelopuksi ennen joulua palkinto kärsimyksistänsä. Ei ollenkaan hullumpaa! Sanoisin, etten tullut viime vuonna hullua hurskaammaksi mutta paremmin tässä on käynyt, kuin kuvittelin. Nyt on jo taas vähän valonpilkahdustakin havaittavissa. Ainakin, jos laittaa valot. 

Pitkästä aikaa ovat sokuriarvojen kanssa tappelemiset olleet suorastaan ällistyttävän helppoja. Joulun hiilarimätöistä huolimatta. Tai ehkä juuri siksi. Puistattaa vieläkin se täristävä hiilarikrabbis. Suunnan korjaus olikin paikallaan, kun lipsumisista alkoi tulla jo maan tapa. Olen tässä ajoittain vähän puolivälissä, etten sanoisi pienessä heiluriliikkeessä sinne ja tänne. Lääkkeiden sivuvaikutuksena on mm. päänsärkyä, joten alkumetrien kankeus saa mennä niiden piikkiin. Eli päätä särjeskelee taas hieman, kun väännyn takaisin vähän puhtaampaan eloon. Vielä kun pääsisi ylimääräisistä napeista eroon, niin siitähän se elämä vain paranee. Tai sitten ei. Ans kattoo ny, mitä kissa tuo sisälle.

Aamupalaksi alkaa vakiintumaan näämmäs turkinäijää  marjalisällä ja ylläri: lämmin kasvissalaatti. Molemmat helppoja. Lisänä raejuustoa ja/tai kananmunaa. Vaihtoehtoisesti kasvisten päälle sulatettua juustoa ja paistettu muna. Jos paistan munan, niin kieräytän kasviksetkin pannulla. Lihaa ei tässä taas vähään aikaan kaipaa. Jos oikein hiukaisee, niin muutama siivu meetwurstia ajaa asian. Ja jostain kaukaa kuulen pienen äänen, ettei ravinnossani ole riittävästi kuituja! Guarempussukka tuolloin tällöin, jos siltä tuntuu. Ei ole vähään aikaan tuntunut. Vatsa toimii ihan mukavasti. Päivällä saan laittaa itselleni juuri sellaista herkkua, kuin haluan. Tänään(kin) olisi listalla lipeäkalaa voisulalla ja pekonilla. Hernemuhennosta siihen vielä, eli norjalaisittain menee. Jää tuota vielä huomiseksikin.

Jouluinen pottumuusilaatikko sisälsi puolet petäjäistä, eli kukkakaalia. Mausta sitä ei huomannut. Kumpikaan. Ja vihreitä vihanneksia tulee kyllä mätettyä hapankaalin muodossa, muista puhumattakaan. Tein syksyllä valtavan annoksen kyseistä tavaraa ja sitä vaan riittää ja riittää. Säilytän sen melko kylmässä. Eivät pääse maitohapot menemään hapoille.
Hapankaalikeittokin on ollut tässä listalla. Huuhdellaan se hapankaali vaan reilusti, ruskistetaan sipulia paljon kasarissa ja hutkaistaan kaali niskaan. Maustetaan kuminalla ja meiramilla, suolaa harvemmin tarvitsee kovasti laittaa. Miksen tietysti maustepippuriakin. Lisätään lihalientä, kunnes on mielestäsi sopivan paksuista. Kuumennetaan kiehuvaksi ja nautitaan smetanan kera. Miksei myös punajuuriraasteenkin kanssa. Sen voi lisätä soppaan, jos tuntuu liian kuumalta pisteltäväksi iäntä kohen. Jokunen rapeaksi käristetty siansivun viipale autta asiaa! Joskus olen uittanut loput uunilihasta hapankaalisopan uumeniin.

Välillä tuntuu, että ei mitenkään jaksaisi syödä näin paljon. Saatankin ajoittain siirtää syömistä. Mutta yritän kuitenkin syödä ennen iltayhdeksää, sillä muutoin alkaa öinen vessassaramppaaminen häiritä unia. Kun se vatsa toimii.

Ällistyttävää on ollut se, että mikä kaikki tähän syömiseen vaikuttaa. Miettikääpä sitä omalla kohallanne.