keskiviikko 30. kesäkuuta 2010

Uutta perunaa ja silliä i dill.

Kyllä, luitte aivan oikein, perunaa ja silliä i dill. Harmi vaan, että nakkelin ne perunat herran lautaselle, sillä olomuotoni ei siedä perunaa! Kyllä, kerron sen silti, vaikka olen siitä jauhanut melkein koko blogituksen ajan. Kun voin syödä noin kolme pientä perunaa päiväassä ja eri aterioilla ilman, että verensokerit heittävät volttia, olen katsonut parhaaksi syödä perunaa vain tässä uuden perunan aikaan. Tukevasti insuliinikynä toisessa kädessä...

Ja mistäkö tämä perunasössötys johtuu? No, tästä tietenkin, tiuhaan seuraamastani Varpumaailmasta. Joku vimmatun pervessori on taas julistamassa perunan hyvyyttä, parhautta ja kauneutta muihin vihanneksiin ja juurikasveihin nähden. En silti luovu tästä ajatuksestani, että kun syö vihreitä kasviksia sekä tuoreita juureksia, saa enemmän vastinetta rahoilleen, kuin että söisi perunaa viidessä muodossa joka aterialla. Sitäkin kun on joutunut suorittamaan: Olin joskus helkutin kauan sitten isosena yhdellä riparilla Pälkäneellä, ja siellä emännät todella tiesivät, miten saada hyvää perunasta, viidessä muodossa parhaimmillaan...!

Eli siis tyydyn silliin, teen sille tillikastikkeen, sekä rapean kesäsalaatin! Vihreitä luonnosta ja kaupanhyllyltä. Aloin eilen laatia "paimenkirjettä" suurten kauppaketjujen päivittäistavaroista vastaaville ja "isoille pomoille", että antaisivat näille kauppiailleen mahdollisuuden käyttää hyväkseen paikkakunnan omaa tarjontaa. Ja niin, etteivät hinnoittelisi luomua ihan kolminkertaiseksi, mitä tehotuotetut kasvikset.

Olen taas ja jälleen ohtanahkaa rypistellen ryöminyt "takaisin luontoon". Puntariin en vielä ole mennyt itseäni järkyttämään. Mutta olo on parantunut hiilariahmintavaiheesta ihan ihmismäiseksi. Kun teen tätä käännöstä sen verran hissukseen, ettei kroppa järkyty. Tosin jauhotuotteet jäivät ensin pois. Ja kun vielä pääsen näitten keitettyjen kasvisten yli, uudet porkkanat jne. ovat tulleet, retiisit kasvavat omassa pihassa, samoin tomaatit, niin eiköhän tämä tästä taas ihan iloksi muutu.

On se muuten kummallista, miten sitä pitää OPETELLA syömään!! Tosin, katselin eilen myöhään vanhoja Kesäkeittiö -ohjelmia, joissa huseerasivat Kolmonen ja Vanamo vuonna -73, niin kauhukseni totesin pari seikkaa. Ensinnäkin, niissä varoiteltiin vähän väliä voin vaaroista ja lurauteltiin öljyä pannuun, pinaattilettujen paistossa tosin äkkäsin pannulla killuvan voikimpaleen. Toisekseen, ruisleipää, sitä pitää syödä...! Mutta olin purskahtaa itkuun, kun katselin "poikien" nuotiolla käristämiä siankylkikappaleita: niissä oli pari tuumaa läskiä!! Nyt sitä läskiä saa hakea suurennuslasilla! No, silloinhan alkoi ihan puskista tämä Pohjois-Karjala -projekti. Ja sen tuloksethan on nykypäivänä kyseenalaistettu maailmalla jo moneen kertaan, vaan ei Suomessa. Että onko se nyt ihme neljänkymmenen pastanjauhantavuoden jälkeen, että joutuu opettelemaan sitä syömistä? Ei.

Olen muutenkin viettänyt aikaa kattoon syljeskellen ja ihmetellen, että mikä on aikanaan todella ollut se ihmiseläimen oikea ruokavalio. Paleosyöjien ruoka saattaa olla melko lähellä "sitä oikeaa". Kun täytyy myös muistaa se, että ihminen on varmasti hyödyntänyt luonnossa majailevia ruokavaroja äärettömän paljon laajemmin kuin nykyään. Muurahaispesistä on kaiveltu munia, linnunpesät koluttu, lehtiä ja kukkia pistelty poskeen jo ajast'aikaa sitten, sekä tietenkin pähkinät, marjat ja juuret on käytetty hyväksi. Ja nyt nämä samat eväät ovat suurinta extremegourmettia, mistä hullut maksaa satasia...

Enpä oikein jaksa tämän menneisyyden valossa uskoa jalostetun viljan ja jalostetun juurikasvikunnan paremmuuteen. Energiapitoisuus niissä on kyllä saatu suuremmaksi. Ja mikäs muu se makutottumuksia rassaa enemmän makean suuntaan, kuin se makuaistimme, joka makeasta pitää! Toistan taas itseäni: esimerkiksi mummoni piti puolukoista ja muusta happamasta. Viiliä kesällä, piimää ja talkkunaa ja sen sellaisia. Nyt kun itse olen mummo, niin käsillä onkin dilemma, että makeus on peittänyt alleen kaiken. Päämaku kaikessa on nykyään vähän makea. Ihan totta!

Se on muuten tosi jännä juttu se, miten kaikki asiat toiset ihmiset kääntävät väärälle poskelleen. Lihavat ovat syyllisiä. Laihat ovat syyllisiä. Tuo tai tämä on syyllinen. Mihin kaikkeen?? Kyllä sitä pitää vaan mennä tonkimaan tässä ruoka-asiassakin vähän kauemmas menneisyyteen, sillä koko paketti on peräisin ihan ihmisen omasta ahneudesta ja helpon, "ilmaisen lounaan" tavoittelusta. Mahdollisimman paljon, mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman helposti. Väittäisin tämän olevan sisäänrakennettu ominaisuus, atavistinen vaisto. Kukaan ei halua tehdä ankarasti enää töitä saavuttaakseen palkintona hyvän sadon. Mammonan tavoittelu on ajanut ohi jo aikaa sitten. "Joku muu" tekee sen raskaan työn. Mutta mitäs tässä suremaan, toteutan hissukseen ja itsekseni keräilijämetsästäjän luontoonpaluuta, sikäli mikäli se nyky-yhteiskunnassa on millään muotoa mahdollista. Metsästämään tuskin ryhdyn, mutta keräilyeriä alan tuolta kohta raahata kotiin. Sienestys ja marjastusaika on ovella. Ooostakaa tattiloit, oostaakaa mustikoit, sienii, marjoi ja hoi ja loi.

Sitä ennen kuitenkin pitää syödä erinomaisen hyvin. Pon appetiittia vaan.

Tässä muuten sen tillikastikkeen ohje:
1½ dl Majoneesia joko tuubista/purkista tai sitten väännät ihan itse.
Puntti tilliä
kaksi kovaksikeitettyä kananmunaa
Kunnollinen, yön yli teessä lionnut suolasilli

Pilko kananmunat ja silppua tilli majoneesin (varo käyttämästä kevytskeidaa) sekaan. Lisää majoneesia, jos vaikuttaa liian paksulta. Ripauta joukkoon pikku ripsaus suolaa, sillissä suolaa on aivan riittämiin! Poista sillistä selkäruoto ja ruodot, ne irtoavat kypsästä sillistä helposti. Sillihän on raakakypsytetty kala. Pilko silli mieleiseksesi paloiksi. Lusikoi päälle kastiketta. Naati hyvällä ruokahalulla viheriäisen salaatin kanssa.

keskiviikko 23. kesäkuuta 2010

Jussipussi.

Se taas änkeää päälle, suomalaiskansallinen vapautusjuhla. Juhannus. Mittumaari. Oksat pois mummun puujalasta, vaatteet hankeen ja kokkoa polttamaan. Siinä ohessa vaikka palaisi naapurin sauna, niin eikös mitä! Meno jatkuu. Koivua vaan rapunpieleen ja vastalla selkänahkaa pieksemään. Kossua koneeseen, ettei pääse totuus unohtumaan. Tai siis että unohtaisi. Kaiken.

Pihisen tässä siksi juhannuksesta, kun vilpittömästi olen alkanut vieroksua kaikkia tekonenäjuhlia. Juhlaan on syytä vaikka joka päivä, mutta että "perinteitä pitää kunnioittaa". Jos niistä perinteistä ei ole jäljellä kuin rippeet, niin onko se silloin kivaa? Oikeaa juhlaa?? Ei.

Perinteiden rypistymisestä on taas nähty oiva esimerkki Hämeenlinnassa. Uhrikivi jääpi autokaupan kinttuihin ja varmaan kohta siirtävät Hämeenlinnan kaupunginkin vanhimmat osat Hattulaan tai Pälkäneelle, pois modernien lasivitriinien tieltä. Grr ja mur. Linkki etiäpäin. Lueskele, mitä mieltä.

Ei, minun piti tässä ihan muusta jupista. Siis eväistä! Mitä ihmettä se on suomalainen pienilve...pienviljelijä, torppari, kaskimaan viljelijä ja talonpoika juhannuksen aikaan oikein maaruunsa lappanut? Alkukesällä kun ei noita ravintovaihtoehtoja hirvittäviä määriä ole ollut. Oikein miettimään pistää. Kait sitä sen verran jo oli linnunmunia, ja vihreämpääkin vaihtoehtoa lienee ollut. Veikkaan kaljakeittoa tai leipäressua/jankkia tehdyn. Jos lehmät olivat alkaneet herua, niin varmaan viiliä ja piimääkin oli jo talossa talkkunan kanssa nautittavaksi. Saattoipa mehtästä mahtollisesti myös muutaman linnun iloksi pöytään pyytää. Kalaa nousi varmasti liistekatiskasta ja verkoilta. Sekä ongintaa varmaankin jo harjoitettiin sitäkin! Siemeniä ja pähkinöitäkin oli varmasti jonkin verran ruokalistalla.

"Ennen vanhaan" on ollut kiinnostuksen kohteeni koko ikäni. Mummo ja hänen sisaruksensa kertoivat paljon talonpidosta "ennenvanhaan". Pappa samoin. Sekä kasvatusisäni hulvattomat tarinat Rinssi Rohkeasta ja Ropin Hoodista Servuudin metsineen ja Nottinkhamin seriffeineen iltasatuina, olivat kimmoke tälle tonkimisen ilolle. Siihen oli sittemmin helppo yhdistää ruokaharrastuskin. Aloin mietiskelemään, mitä ihmiset söivät ennen kauppojen tuloa ja markettien valloitusretkiä?? Ei ne ihan kynsiään pureskelleet...

Mielikuvitus on hyvä olemassa. Samoin internet. Netistä on löytynyt uskomaton määrä tietoa, osa on kyllä sellaista, jonka jättäisin omaan arvoonsa, lähinnä mutujuttuja. Mutta osa on juuri sitä, jota olen etsinyt. Ja olen huomannut, että kas, tekemäni johtopäätökset ovat olleetkin uskomattoman paljon ns. oikeita. Mm. tämä vuoden kierto -ajattelu. Samoin vanhoista säilöntämenetelmistä saamani informaatio. Aika ennen pakastimia ja jääkaappeja ei ole kovin kaukana takanapäin. Vielä 70 -luvulla tehtiin asuntoja, joihin kuului vakiovarusteena viileäkaappi. Kaappi, jonka seinässä oli pari reikää suoraan ulkoilmaan, eikä jääkaappia. Tosin silloin oli kivijalkakauppojakin. Myös nukkumalähiöissä! Kivenlahdessa oli Gladin K-Kauppa Merivalkama ykkösessä. Pieni ja pätevä. Riitti hyvin ns. Ala-Kivenlahden asukkaiden tarpeisiin. Mitä ei ollut, se tilattiin.

No, takaisin luontoon. Nykypäivänä luonnon hyödyntäminen on pääasiassa puunkorjuuta. Ennen oli enemmän kasvupaikkoja riistaeläimille kuin nykyisin näissä pirstaleisissa metsälänteissä. Toki on Suomessa vielä metsiä, joihin pystyy eksymäänkin moneksi viikoksi. Niiden vuoksi vaan pitää matkustaa vähän kauemmas. Täällä eteläisessä periferiassa ei eksyksissä pysty olemaan kuin ehkä, noh, kaksi minuuttia. Aina jostain kuuluu jonkun tien möyke sen verran hyvin, että linnunlaulusta ei ole tietoakaan. Ellei kotisko karju korvaan.

Olen tässä pari päivää suunnitellut rosvopaistin tekoa. En kylläkään kokonaisesta lampaasta vaan siankappaleista. Tuolla olisi oiva paikkakin paistomontulle. Jospa sitä kattelisikin reilusti sikaa eikä niinkään rasvatappeja. Grillata voi myöhemminkin. ...ai, juu, voisihan ne vihannekset laittaa tonne grilliin. Ja kunnollinen ytykastike päälle.

Lähden suunnittelemaan!

Reipasta taikajuhannusta! Tehkää juhannustaikoja. Syökää hyvin. Nauttikaa. Syksy tulloo.

tiistai 22. kesäkuuta 2010

Synonyymejä syömiselle

Ihan  ekana, VARPU, suurkiitos tämän tutkimuksen julkaisemisesta blogissasi! Upeeta, mahtavaa! Loistavaa!!!

Mitkähän mahtaisivat nykypäivänä olla syömistä kuvaavia sanoja?

HAUKATA. Haukkaan jotain ennen blabla...siis pikaisesti ja nopeasti, tehokkaasti. Ei syömiseen nykyisenä kiireisenä aika parane hukata aikaa, äkkiä vain subi tai burgeri huuleen, päälle limu ja rojut mettään. Baanalle "ravittuna" ja täynnä tarmoa?
KÄYN SYÖMÄSSÄ tarkoittaa nykypäivänä sitä, että jonotetaan mautonta ja hajutonta ruokaa pitkästä tiskistä, jonka takaa joku muu annostelee evääsi lautaselle. Tai sitten on määrätön määrä kippoja ja vateja, joilla lällyy nahistunutta salaattia, kovia kumiperunoita, limaista kastikkeentapaista ja "jotain elämänmuotoa, jota väitetään lihaksi/kalaksi/siipikarjaksi". Laitoskeittiö on oiva keksintö, mutta se on tappanut ruoan maun ja syömisen hyvät fiilikset.
ATERIOIDA. Aterioiko kukaan enää? Kyseinen sana ei tuo muuta mieleen monelle, kuin suuren einestalon. En voi puhua edes lihatalosta, kun kaikki on pakattu muoviin, joka tappaa oikeat maut. Aterioidessa minun mielestäni kuuluu nauttia hitaasti lautasen annista. Aterialla pitää olla hyvää ruokaa.
EINESTÄÄ. Ei. Ei enää edes einestetä, käydä eineellä. Eines on nyt teollinen tuote, eikä kotona valmistettu ateria tai ruoka. Ne eivät kelpaa syötäviksi kuin äärimmäisessä hädässä. Ja laitoskeittiöiden linjastoihin.
PURAISTA. "Puraisen tässä vähän palasta" tarkoitti ennen ainakin mummolassani sitä, että otettiin suurimpaan hiukomiseen välipalaa. Tämä tapahtui tuossa kymmenen kieppeillä aamupäivällä. Ruoka valmistui tuossa yhden pintaan.Nykyään puraistaan vähän jotain, kiireesti, äkkiä ja tehokkaasti. Ei raksuta kello seinällä, eikä ole aikaa istua alas. Helevetillisellä kiireellä vaan!!!
NAPOSTELLA. Vähän sinne päin. Syödään, muttei nälkä lähde. Päin vastoin, hiilihydraattipitoiset naposteltavat sitä nälkää vasta lisäävätkin. Ja napostelu alkaa alusta.Siis tämä on sitä puolihuolimatonta pureskelua, jota harjoitetaan jonkun toimen ohessa. Ikään kuin täytteenä muulle tekemiselle. Oli se sitten television katsomista tahikka töissä raporttien naputtelua.
MURKINOIDA. Murkinoiko meistä enää kukaan? Murkina on ainakin ennen pitänyt sisällään koko kattauksen. Eli sen, mitä talonpojan pöydässä yleensä murkinan aikaan tarjottiin. Ja murkinan päälle ettonet.
HOTKAISTA. Kyllä, valitettavan moni hotkaisee syömisensä kovalla kiireellä eikä keskity ruokaan. No, vaikeaahan se nykyaikana onkin. Sillä oikeaa ruokaa on hirvittävän vaikeaa löytää, ellei sitä valmista itse alusta alkaen. Hyvistä raaka-aineista.
LOUNASTAA. Hienompi ilmaisu hotkimiselle, harrastetaan varsinkin työpaikoilla, jossa mennään lounaalle lounastamaan yhdentekevää eineslämmitystä. Ollaan sitten tykkäävinään siitä mössöstä, ollaanhan hienosti lounaalla.
ILLASTAA. Syödään illankuhjeessa päivän toinen tai kolmas lämmin ruoka. Hienostellen mennään ravintolaan illastamaan tai illastetaan siipan kanssa kotona. Vähän niinkuin snobbaillaan syömisellä, ihan kuin se ravintolan ruoka olisi valmistettu muka alusta asti itse? Nou vei. Ehkä siellä joku pakastimesta sulatetun pihvin osaa paistaa aromirasvalla maukkaaksi.
RUOKAILLA. Ruokalassa ruokaillaan. Ruokailun päätteeksi juodaan kahvit. Ruokailu on arkista puuhaa, eikä niin hohdokasta kuin lounas- tai illastaminen. Työväki ja köyhät varmaan valkokaulusköyhälistön ja wahlroosilaisten mielestä ruokailevat, kun ei niillä ressuilla ole varaa illas- tai lounastaa.

Tuli taas toruja, että jotain unohtui:
VETÄÄ. Nykyään siis jengi vetää. Vedän tos salaatin, vedän sopan, vedän vähän evästä, vedän lärvit. Onko mitään halventavampaa ilmaisua syömiselle kuin "vetää"?? Tämä on kyllä selkeästi eines- ja ruoakekulttuurin tekosia, jossa pitää saada kaikki-heti-tänne-nyt. Vitaminoituna ja homogenisoituna. Rasvattomana, suolattomana ja mauttomana. Steriilinä, ilman bakteereita. Tai bakterisoituina mukahyvillä bakteereilla. Keinotekoisena ja tuotteistettuna. Purkista. Pussista. Rasiasta. Käsiteltynä viiteen kertaan ja iskukuumennettuna, lisättynä kymmenellä E-koodilla ja luontaisenkaltaisilla väri- ja makuaineilla. Että mä kärsin. Taasl

Onko mikään ihme, että elintasosairaudet valloittavat maailmaa kiihtyvällä tahdilla, kun ei ole aikaa ruoalle? Onko mikään ihme, että nykypäivänä sairastutaa myös syömishäiriöihin?
Onko mikään ihme, että nykyään ruoka on pelkkä vatsan täyte eikä nautinto?
Onko mikään ihme, että ravintoloidenkaan ruoka ei ole enää ruokaa, vaan täytettä, kuin sahanpurua nukessa, kun niillä ei ole aikaa tehdä sitä ruokaa! Vaan kiireesti, nopeasti ja tehokkaasti hurauttaa eksoottisen nimen alle jotain syötäväksi kelpaavaa, josta ei kokki ota asiakkaalta muotoonsa, hovi säilyttää henkikultansa, tarjoilija pääsee kotiin vammoitta ja raflakin saa vähän rahhoo tuotoksestaan.
Sitäpaisti: Suomalainen ruokatunti on sanomattoman lyhyt ruoasta nauttimiseen, siksi täällä kulutetaankin niin vimmatusti noita teollisuuden tahkoamia ruoakkeita, että alta pois.

Kyllä se on sillä tavalla, että ruoka pitää saattaa sille kuuluvaan asemaan, se ei ole mikään pika-äkki-nopeasti-heti-kevyt-super-hyper-rasvaton-mauton-suolaton -tuote, vaan nautintoaine. Nautintoaine. Vuntsailkaapa sitä.

maanantai 21. kesäkuuta 2010

Nutrinutrinutri...nutria, nutrilett, nutritionismi, nutrisal, nutriplus....

Tana...selain kaatui, ennen kuin alkutekstit tallentuivat. Noh, ei hätä ole tämän näköinen. Aikomukseni oli äimistellä nykymaailmallista kaiken ravinteistamista ja ravintouskottelua, ravintouskoa. Siten kait tuon nutritionismin voisi kääntään. Ravinneuskoisuus. Maiskmaisk, maistelen tässä. Sitäpä hyvinkin. LÖYTYI se alkuperäinen alkuteksti, tässä, ole hyvä:
"Haisevat haisunäädät ja rämemajavat. Michael Pollanin väkevä teos Oikean Ruoan Puolesta on vain vahvistanut omia hypoteesejani siitä, kuka ja mikä ohjailee nykyimmeisen syömistä. Ei, se ei ole nälkä. Ei sinne päinkään. Nälkää ei nyky-yhteiskunnassa suoranaisesti näe kukaan. Ainakaan niin, että se virallisesti tunnustettaisi tai tunnistettaisi. Perkele."

Me "luomakunnan kruunut" tai nykyisellään lähinnä varmaan lippalakit, olemme keksineet, että koska ihminenkin syö koko elämänsä, niin siinä on selkeä markkinarako ihan kaikelle. Totta kai! Ei kait kukaan ole niin sinisilmäinen, että uskoo tuohon potaskaan, jota teeveestä paahratetaan ilta toisen perästä päin näköä?? On, kyllä vain on. Mitä syvemmälle poraudun Michael Pollanin Oikean Ruoan Puolesta -kirjaan, niin sitä enemmän tulen siihen tulokseen, että tekemäni ravinnollinen ratkaisu on ollut mitä suurimmassa määrin oikea.

Siis se, että mahdollisimman paljon alusta alkaen tehdään ruokaa itse. Mahdollisimman puhtaista aineista ja mahdollisimman "luonnollisesti". Tempaisin ensimmäisenä seinään "valkoiset". Siis jauhot ja sokerin. Kovetetut kasvirasvat joutuivat pannaan seuraavaksi. Väittävät, että margariinia pystyy nykyään kovettamaan ilman, että siihen syntyy transrasvoja. Hah! Margariini on teollinen, vasiten voin korvikkeeksi luotu tuote, KORVIKE, joka on lisäksi pahaa. Voi sen sijaan on maidon sivutuote. Eli luonnollinen rasva. Ja paistorasvaa eli laardia ei enää saa mistään. Samoin possut, naudat ja muut on jalostettu jo niin rasvattomiksi, että on suoranainen ihme, etteivät ne narise kävellessään.

Tässä rasvakammoisuudessa mennään nyt jo ojasta allikkoon. Kun kuitenkaan ei ole saatu oikeasti mitään konkreettista aikaan, niin syyllisestetään syöjä! Syöt väärin, jos sairastut. Syöt vääränlaista ravintoa, jos sairastut. Ja kun nämä ravintoasiat on teollisuuden ja ns. päättäjien käsissä, joiden kädet eivät ole puhtaat, niin kohta emme saa enää mitään luonnolliseen viittaavaa mistään. Kaikki on vitaminoitu ja ravinteistettu, teollisesti käsitelty, asiallisesti lisäaineistettu, unohtamatta hiivauutetta, ja pakattu siisteihin purnukoihin. Iäntäkohen, herkullista! Mummon muusista on kyllä mielestäni se oikea muusi kaukana, eikä mummoni myöskään tehnyt ranskalaisia perunoita...! Mutta peruna ei ole minun ruokani jalusta ja peruskivi.

Koko tämä kolesterolin kertyminen verisuonien seiniin on selätetty jo aika monessakin tutkimuksessa. Ei ole voitu todistaa kolesteroliarvojen ja rasvaisen ruoan yhteyttä pitävästi. Sen sijaan nyt aletaan herätä siihen, että rasvan korvaaminen hiilihydraatilla onkin väärä veto. Lukekaapa palvikinkkupakettia: Rasvaton palvikinkku, rasvaa 3%, blablabla-aineita tähän väliin, GLUKOOSIA, lisäaineita happamuudensäätöön, säilyvyyteen jne. Onko se nyt sitten luonnollista, että palvikinkussa on sokeria?? Kiukuttaa tämä linssiin kuseminen.

Minä en ala ketään neuvomaan, miten syöt tai mitä syöt. Käyttäkää sitä vähäistä aivokapasiteettia, joka kaiken rasvan vähennyksen jälkeen vielä siellä nupissa keikkuu: jos ruoan jälkeen on ähky, väsymys ja kohta uudelleen nälkä, todennäköistä on että syöt kroppasi mielestä täysin väärin. Siinä ei silloin auta edes trendsetteri Hanna Partasen tarjoilema jogurtinkaltainen aine. Ainoastaan syömätapojen korjaaminen. On väärin kuvitella, että nälkä ei lähtisi vaikka seuraavasti työmaaruokalan pöydästä valiten: Lihakastikkeesta valutetaan ylimääräinen kastike pois. Kuupallinen lautaselle. Jos on kasvislisuketta, otetaan sitä, jätetään riisi/pasta/peruna pois. Läjä salaattia, pari tippaa öljykastiketta. Juomana joko rasvallinen piimä, Kunnollinen maito (punaista, kiitos) tai sitten vesi. Vesilasin voipi ottaa siitä huolimatta, että toinen klasi on jotain muuta. Keittoa niin paljon, kuin lautaselle mahtuu, ja perunat pois. Eikä palaakaan leipää. Tällä tökkii mainiosti iltaan.

Hittolainen, salaattiahan tässä vielä pitää kylvää, että olisi kohta omavarainen sen suhteen. Tomaatteja tuskin tulee näillä keleillä avomaalla....mutta yrittänyttä ei laiteta. Ja lääkeetkin on ottamatta. Mutta nälkä ei ole: aamupalaksi pari kananmunaa ja räväkkä salaatti. Kyllä. Nam.

torstai 17. kesäkuuta 2010

Suolaa haavoihin, lentävä lautasmalli ja Profeetallinen Ilmestys.

Nyt on paha dejavu vai oliko se delirium, että tästä on puhuttu ennenkin. Jossain muualla, jossain toisessa blogissa, jossain toisessa ajassa...aikakäsitykseni kun on tälläerää melko venähtelevää plaatua. Eilen voi olla myös toissapäivänä tai viime viikolla.

Enivei. Olen ahtanut itseeni Michael Pollanin Oikean Ruoan Puolesta -kirjaa kuin kärmestä tussariin. Myönnettäneen, että on siinä popularisointiakin ja asioita, jotka riipivät sisäistä korvaani, mutta niiden ohessa aivan samoja asioita, joista jaksan kiivailla vuodesta toiseen. Helsingin Sanomista, tuosta valikoidun tiedon mekasta, bongasin amöriikkalaisen ruokasuosituksen muuttumisen suolattomampaan suuntaan(HS 17.6.10). Meni maku.
HeSan valikoivista uutisista puhun siksi, että elämäni suola, moottoripyöräily ja varsinkin motoristeille sattuneet vahingot uutisoidaan poikkeuksetta niin, että asiasta saa kuvan toisen osapuolen olleen oikeassa. Ja se ei ole moottoripyörä! Samoin motoristijengeillä/moottoripyöräkerhoilla tarkoitetaan puolirikollisia moottoripyörällä ajelevia yhteenliittymiä, joilla ei juurkaan ole tekemistä mp-kerhojen kanssa...nyttemmin valikoivaan journalismiin tutustunevat tuhannet koiria kasvattavat ihmiset ympäri Suomenmaata. Eikun, joo, asiaan.

Siis amöriikkalaisten ruoasta vähennetään suolaa. Ja lisätietoja asiasta: http://www.cnpp.usda.gov/
Tämähän ei taida enää suomalaista, suolattoman ruoan maailmassa elelevää paljon hätkäyttää? Kun graavikalaan joutuu lisäämään suolaa, niin jossain on jotain pahasti vialla! Ainakin säilyvyys kärsii runsain mitoin. Ja yritetään sitten paikata tappamalla loppukin, vakuumiin vaan. Mutta sitä minä en edelleenkään käsitä, miten niidenkin ruokasuosituksiin on tämä tyydyttyneiden rasvojen pelko iskostettu? Jos niitä yhdistelee vallattomasti hiilihydraatteihin, niin silloin syytä pelkoon onkin vähän enempi. Hampurilainen olkoon hyvä huono esimerkki asiasta. Hiilihydraattipommi tyydyttyneellä rasvalla ja suolalla varusteltuna. KA-BOOM! Mielestäni yhtälö hiilihydraatit+tyydyttynyt rasva(voi kuulkaa olla kasvirasvaakin!)+suola on se pahin.

Tässä omassa jaakobinpainissani olen selkeästi suunnannut mähkimistäni tuonne kasvisten laajaan kirjoon. Kasviksiini eivät kuulu vilja eikä peruna. Kummallista kyllä, mutta osa oivalluksista on saapunut sulostuttamaan minua ihan omasta ajukopastani tai lapsuusmuistoista. Tai Römpsästä. Siis Strömsössä kokatuista outouksista, joita ei tietenkään voi sanoa ihan arkiruoaksi, vaikka Svensson sitä kovasti yrittääkin husmanskostina mainostaa. Kaikki viänny ihan tavan sukankuluttajalta.

Ravintoaineiden suhteen lienevät monet raakaravinnon kannattajat melko oikeassa, mutta tähän ruokavalioon kun ei sovi, kuin tartarpihvi ja graavikala, niin olen laajentanut sitä höyrytettäviin, kevyesti paistettaviin, uuniruokiin ja kaikkeen siltä väliltä. Raparperi ei ole kyllä ihan raakanasyötävän oloinen kekkales. Ja omanihan ovat näivettyneet aivan liian pienikokoisiksi. Lannoituksen puute. Jep, mutta kuitenkin, sitä kun on vuosikymmeniä yrittänyt elää kaikensaatanan pohjoiskarjalaprojektien, anorektikkoihanteiden, soosoo -setien ja tätien, sydäntuotteiden, ruokaympyröiden, lautas-ja missimallien, syömä-,juoma- ja makeutuskorvikkeiden maailmassa, jossain vaiheessa tulee stoppi. Ei-ju-ma-lau-ta. Kun luvataan että tällä laihtuu tonnin viikossa, tämä pitää kilot kurissa(joo, kukkarosta), tässä ei ole yhtään lisättyä sokeria(luontaista sitäkin enemmän), ei natriumglutamaattia(mutta hiivauutetta on), tämä on kevyttä(mitä hittoa, tuoteseloste alkaa: vesi, glukoosi!!Glukoosia "kinkussa"!). Jossain vaiheessa vaan se kamelin oljenkorsi katkeaa ja mies joutuu mäkeen, parempi pyy otetaan pivoon ja laitetaan jallaalla koreasti. Alkaa synkkenevän aivotoiminnan aika.

Useita tuttaviani on villinnyt viime vuosina uskonlahko, joka kieltää muut tyylit, suunnat ja oman aivokopan käytön. Tosin tämän uskonnon patamusta profeetta sai minut kyllä ajattelemaan ja aloittamaan peuhaamisen ruoan ainesosien ja ruoan ravintoarvojen parissa yleensä. Perimmäinen tarkoitukseni oli kyllä laihtua sen tonni viikossa. Ei kukaan ehdottanut utopioista luopumista tai ihmeisiin uskomisen lopettamista. Olen nyt neljän vuoden sisällä kahlannut läpi jättiläismäisen kasan kirjallisuutta, tehnyt kotilaboratoriossani uskomattoman määrän kokeiluja sekä räyhännyt nyt jo jonkun tovin tässä Blogistanian häpeäpilkussa, omassa pikku maailmassani. En ulkoisesti ole juurikaan muuttunut, mutta tästä on jäänyt käteen paljonkin sellaista, mitä olisi pitänyt tietää jo kaksikymmentä...äää...YLI kaksikymmentä vuotta sitten. Olisi varmaan viimeiset 20 kiloa jääneet tulematta.

Sitä tässä edelleen ihmettelen, mikä kotiruoanlaitosta on tehnyt niin mahdotonta? Viitsiminen? Äitien ylirasittuminen töissä? Isien ainainen kiire? Perheiden yhteisten ruoka-aikojen puuttuminen? Tiedon puute?
Olisin valmis perustamaan "homecooking" -franchising yrityksen. Rahkeet eivät tässä nyt ihan riitä, ehkä joskus tulevaisuudessa. Mutta sitä ennen aherran ruokamaailmassa sen verran ahkerasti, että teen edelleen kotilaboratoriokokeilujani. Sekä yritän säilyttää ravintoaineet ruoassa, hankkia tarvikkeet läheltä ja laiskotella hellan ääressä mahdollisimman paljon. Nautin ruoanlaitosta. Onneksi minulla on jätemyllyjä koti vääränään. Tosin joku jo ehti syyttää melkein eläinsuojelurikoksesta, kun annoin koirille pizzanpohjat, joita en syönyt.

Virallinen lautasmalli saa nyt lentää puolestani vaikka Marsiin, ehken jopa kauemmas, että saa Luukanen-Kildekin evästä reissullansa, suolaa ripottelen entiseen malliin enkä liity näihin ruokauskontojen perässähiihtäjiin ja julistajiin, joille Profeetan sana on pyhä, ja ruokavaliota ei voi soveltaa niin, että voisi hyvin. Kun suomalaisen mentaliteettiin on iskostettu se hemmetin "kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat" -jollotus. Miksei "Käristä, käristä paremman ruoan saat"? No, siksi, kun ihminen on syntynyt kärsimään, elämä on kärsimystä, kaikki on kärsimystä, kärsimys on elämän suola, kärsimällä se sikakin elää ja nykyään kuoleekin...! Ai että mä kärsin!

Seuraavaksi kehittelen lautasmallin seuraksi ruokarytmin kuukaudeksi. Naisten kuukaudeksi.

tiistai 15. kesäkuuta 2010

Vähän reseptii, hei!!!

Tässä keväimen kainalossa, kohden lyhykäistä ja vähälumista kesää vaellettaessa, tuttavani ja kylänhenkilöni Varpu kuulutti resepteja hakuun. Vajosin keittokirja-avaruuteen alle puolen minuutin. Olen viettänyt kuistin sohvalla luvattomia aikoja keittokirja tai muistiinpanovihko kourassa, kynää imeskellen (kun en tupakoi, enää) ja mutisten loitsuja keittiön ruokapatoja kohden. Kiisseliä teki mieli. Raparperikiisseliä.

Tulin vaan kohdanneeksi taannoin raparperiä monenlaista. Otto 1 oli kovasti kitkerää ja hapanta. Seuraavat, samana päivänä saadut ovat paljon lempeämpiä. Missä syy, en tiedä. Asiaan. Siis kun raparperikiisseliin tulee kovasti vieroksumaani sokeria, niin päätin tehdä kokeilun persikoilla. Ostin näes persikoita Liiteristä. Alkoivat olla ns. mennyttä kalua kahdessa päivässä, joten jotain piti kekata.

Pilkkeiksi vain persikat ja mätäpatit pois. Malto oli kivikovaa, mutta kun olivat jossain vaiheessa, saatana, paiskoneet herkkiä hetelmiä, niin mustelmiahan niihin oli tullut. Ronttasin pilkkeen kattilaan ja vettä perään. Samoin pari desiä raparperia. Ja kierre oli valmis. Tarvitsin vielä pari "jotain" makeudeksi ja happojen häivyttämiseksi ja uhrasin soppaan kuivattuja aprikooseja hyvän kourallisen. Ja lisää vettä... Laitoin liivatteet likoamaan. Teevedenkeittimestä sitten myöhemmin taioin niille kuumaa vettä. Sekaan ja hyydymään, hyydelövä ei dule, kun on habboa. Ja väkevien todistusten mukaan hedelmäsokeri on suoraan perkeleestä. Eikä käy diabeetikolle eikä sovi VHH -ruokintaan. No, entäs sitten?

Pitkähkön prosessin jälkeen minulla on nyt herkullista raparperiaprikoosipersikka"kiisseliä" ja siinä ei ole yhtään rasvaa eikä lisättyä sokeria! Otan toisen!

tiistai 8. kesäkuuta 2010

Villiinny varhaisvihanneksista.

Olen tuijottanutkuijottanut teeveeseestä erinäisiä määriä ruokaohjelmia. Nyt ovat vuorossa puutarhaohjelmat. Niissä väkerretään milloin ihmeellisiä ja vieläkin ihmeellisempiä juttuja ihmisparkojen puutarhoihin. Nimitänkin näitä ohjelmia nykyään puuharhaohjelmiksi. Ei niistä sinällään vikaa puutu, mutta kuka järjen valolla varustettu ihminen tahtoo puutarhansa täyteen kissanhautoja ja ulkomailta hilattuja kasveja?

Asiaan.Tässä satoa odotellessa tulee välillä epätoivoinen olo. Kun ei vielä(kään) näy mitään lavakauluspuutarhani mullan pinnassa. Minäkö kärsimätön? En suihinkaan. Viikon jo olleet näkymättömissä ja eivät suostu antamaan satoa hetitässänyt! Tästä ajatuksesta sukeutui sellainen aivomyrsky ja ajatusjatkumo, että oksat pois mummun puujallaasta. Tätähän se nykyelämä on meille opettanut ja paasannut. Heti-nyt. Vihannesten  viljeleminen kun ei ole ihan instantihmehommaa. Siemen itää oman aikansa, peruna kasvattaa mukuloita oman aikansa ja retiisiä ei syödä siemenvaiheessa ja kehuta maukkaaksi. Myönnän, olen luonteeltani erittäin kärsimätön ja lyhytpinnainen, enkä jaksaisi mitään sellaista, mikä kestää kauemmin kuin viikon. Jos tapahtumaa ajatellaan aikana. Jos taas ajatellaan pidemmissä jaksoissa, niin olen minä muutaman kerran päässyt itseni yllättämään. Totaalisesti. Meinaan kärsivällisyydessä.

On tuolta teeveestä tullut ihan jänniäkin juttuja "oikeista villivihanneksista" mm. vuohenputkesta. Se ei siedä leikkaamista ja oma puutarhani on täynnä kyseistä vihollisen keksintöä kuin myöskin juolavehnää. Juolavehnän juuria voi nauttia keitettynä. Joten kitkentäsanko vaan keittiöön ja pesemään. Minusta muistuttaa enemmän spagettia, mutta mitäs siitä! Maku on tärkein. Voikukasta saa äärihyvän salaatin, sen juurista hienon maksaa puhdistavan teen ja kukista mainion siman. Toiset tekevät viiniä. Herkullisinta mitä olen syönyt "suoraan luonnosta" olivat takiaisenvarret. Sekä aivan mahtava "köyhän miehen parsa" eli rentunruusun, siis horsman versot! Takiaisen varsista vaan kuoret pois, keitetään ja voin kanssa iäntäkohen! Sama menettely kuorimatta "parsalle", vähän ehkä ylimääräisiä lehtiä vex. Älkää myöskään unohtako suolaheinää. Soppa on todella tekemisen väärti. Ja hienoissa ravintoloissa tarjotaan suolaheinäsoppaa. On sillä varmaan joku hieno nimikin.
Ja loppukesästä on käytettävissä hillitön määrä naatteja! Punajuuren naateista saa laadittua mainion laatikon tai sopankin, nauriin ja lantun naatit voi hyödyntää ryöpättyinä (ovat vähän piikkisiä) lämpimään salaattiin ja mikään ei estä näitä kolmea sekoittamasta muihin vihanneksiin...

Joo, ja koska kärsimätön ihminen ei malta odottaa, niin marssin sitten kauppaan. Hain tykötarpeet pariinkin eri soppaan. Varhaiskaalista saa niiiiiiin ilmiömäisen maitokaalin, että pois alta! Ja ohjehan on yksinkertainen: suikaloitu kaali, raastettu porkkana, suolaa, pippuria ja voita laitetaan kattilaan, sekoitetaan ettei pala ja voi sulaa. Päälle kaadetaan (kaalin koosta riippuen) kunnollista Oikean Lehmän maitoa, tai jonkun meijerin kautta tullutta punaista mallia, niin paljon, ettei ihan keitos peity. Kuumennetaan. Jos olet tillin ystävä, mausta tillillä. Jos et, mausta jollain muulla yrtillä.

Miten mieleni alkoikaan tehdä suolaheinäsoppaa...jos tekisi vaikka kesäkurpitsapohjaan. Kun maitokaalikin tuli heiteltyä iäntäkohen munakkaan seurana. Ei sitä eiliseltä kyllä paljon jäänytkään. Lykkäsin siihenkin vähän pekonia höysteeksi. Hyvää.

Shittigadeelen: heti tuli korvalliselle, että missä on nokkoset! No, tossa maassahan ne. Jotenkin vaan ohitin oikealta, vaikka vastaikään vääntelin niistä erinommaista pupellettavaa kesäkurpitsan kanssa. Kun löysin kesäkurpitsan jääkaapin uumenista ja olin sattunut keräilemään nokkosenversoja kipollisen. Tarkoitus oli tehdä soppa. Klassinen kovaksikeitetyn tiponkikkelin kanssa naatittava. Tulikin kesäkurpitsanokkosletut...ei hattumpaa! Ensin vaan piti sekin vähä neste valutella ja puristella kesäkurpizzasta pois, minkä se sisältää. Sen jälkeen ryöpätä nokoset ja siipeltää ne pieniksi. Vähän sipulipilkettä sekaan ja kanankevennyksiä pari, sekoitetaan, ei ravisteta. Kuumalle lettupannulle voita ja taikinaa völjyyn. Hyvää tuli. Vaikka vähän hajoilikin...!