keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Tahattoman tylsä ja väritön. Yäkyäpelin raapustuksia.

Vähänhän se on tämänkin postauksen kanssa, että se on väritön ja tylsä, kuin suomalainen muoti. Ja jos suomalaisesta muodista löytyy jotain muuta, kuin mustaa tahi valkoista, niin se löytynyt väri on harmaa. Aina tyylikäs. Ja sitähän voi kätevästi yhdistellä mustan ja valkoisen kanssa! Suomalainen ruokakin pakkaa olemaan vähän väritöntä ja tylsää, siksi keittiömestarit ja muut humut hiki päässä (joka tapauksessa) yrittävät kauhoa Suomea maailmankartalle. Epätoivon vimmalla. Ja sen perkele huomaa. Kun J.Kolmonen aikoinaan väsäsi kirjan toisen perään, niissä oli rehtiä suomalaista evästä joka lähtöön. Ja karjalanpaisti värikuvassa. Vaikka olisit kirkkoon lähtenyt, niin evästä siihenkin oli. Nyt meillä herrat ja frouvat/neitit pipertävät jännyyksiä näistä "puhtaista suomalaisista raaka-aineista". Kiva, kiva.
Tulos vaan tuppaa olemaan jotain naurettavan ja hölmön väliltä. Valtiovierailijoille tarjotaankin sitten näitä outouksia suomalaisena ruokana "with a twist". Joopa. Lapsuudessani twist oli se semmoinen hassu kuminauhanpomppimisleikki. Ja siinä tehtiin stipluja. Nyt niitä stipluja tehdään tämän tuosta, joko ilmaisjakelulehdissä, päivälehdissä tai sitten näissä kurmeeheleveteissä. Joiden ruoka-annos on joko tunnistamaton kasa jotakin jännittävän kuuloista tai sitten etova kasa jotain täysin tunnistamattomaksi naamioitua perinneherrrkkua, vaikka mämmiä sillikaviaarilla. Voisihan tuo olla hyvääkin...

Kurmeehelvettejä eli ravitsemusliikkeitä arvostelevat aivan jumalattoman asiantuntevat toimittajat. Jees.
Hyvää siinä on se, että toimittaja saa päivällisen valitsemassaan seurassa, "seuralaisen" kera. Ainahan niissä lehtijutuissa esiintyy nimeltämainitsematon "seuralainen". joka ottaa jonkun kuristetun ahvenen pyrstönpuolikkaan takaosasta haudutetun de vermée laksant sirkonfleksin with a twist a la ultima thule und aurora borealis. Ja ei löydä siitä joko suolaa, makua, ahventa tai mitään ruokaan viittaavaa. Vitsit, minä voisin mennä vaikka kirjoittamaan samankaltaisen jutun, mutta seuralaiseksi tulisi samaan pöytään istahtava raksamies tms. Kuorma-autonkuljettajakin käy. Paikkana olisi vaikka työmaaruokala, grilli (mistä hiiestä niitä enää löytää?!), kuppila, muttei missään nimessä ns. trendipaikka. Niihin en koske edes haarukalla. No, tuskin olisi varaakaan.
Niinpä arvosteleisin päivän annoksen, makkaraperunat kaikilla mausteilla ja puolikkaalla maidolla, juustosämpylällä, kolmella salaatinlehden palalla ja jälkkäriksi jogurtti, kahvi ja pulla, mahdollisimman hemakasti! Nautiskellen. Lääääh. Tekisin siitä oikein ruokapornoa, slurp!, ja kyselisin samalla vastapäätä murahtelevalta äijältä joutavia. "Eksä pelkää kolesterolia ja aivohalvausta?" "Käyksä usein täällä?" "Otakko sokuria kahvees?" "He, ottasiks ton sämpylänpuolikkaan, mä en jaksa!"

Tästä saapui etiskelemäti mieleen nykyteeveeseen sisikunta. Siis ne uusintaohjelmat. Feissarissa kiertää kaikenlaisia vekkuleita "TV-ohjelmia". Yksi kanava suoltaa häitä, laihdutusta, laihdutushäitä, remonttia, tähtiä remontilla ja ilman sekä illallisia. Ja loput kanavat työntävät uusintoina vanhoja ja vanhahkoja, vähintään kolmesti nähtyjä ruokaohjelmia. Olen kystä kyllin saanut!!
Voisivat näyttää myös vähän uudempia ruokaohjelmia. Etten sanoisi peräti, ennen näkemättömiä. Jollei kokki vähintään sössötä, niin sitten se vääntää joko mukastadia tai keravaa. Tietenkin omalla kielellään. Ja jos ohjelma on ulkomaankielinen (aivan sama, minkä ulkomaan) niin fiiliksen pilaa viimeistään vähä-älyinen kääntäjä, jolla ei ole a) ruokasanasto hallussa b) ei ikuna ole laittanut ruokaa c) on niin helvetin kiire jonnekin, ettei ehdi tarkistaa, onko ohjelma Kurjat kuppilat vaiko Menopelit kuntoon. Muutamia selkeitä kuukkelikäännöksiäkin olen bongannut. Ja menepä sitten laittamaan palautetta käännöstoimistolle. Alkavat vikistä, että millä millisekunnilla se sana siellä kävi tekstissä! *aivan sairaan ruma sana tähän perään*!!!

Nyt kun pääsin jurraamaan kaikenmaailman epäkohdista ja median kummallisuudesta, niin onkin hyvä nostaa ei kissaa, vaan ihan jotain muuta (completely diffrent). Nimittäin tämä verkko. Ei internet, eikä hämähäkin. Eikä kala. Vaan se verkostoituma, joka syntyy toimittajien välille. Jotka -yllättäen!- lainailevat toisiltaan välillä rankastikin. Näyttää vaivaavan kiireistä lehdistöä laajalti. Sillä seurauksella, että samat kupletinjuonet vaikuttavat useissä lehdykäisissä kansikuvaa myöten, samankaltaisilta. Siihen kun vielä tikataan päivälehtien, joita sanoma- ja iltapäivälehdiksikin nimitetään, erilaiset teemaosastot, nin VOT! Soppa on valmis. Joku herkempi sieltä vielä kaivaa, että osassa jutuista ei ole kadunhenkilöä nähtykään vaan on haastateltu a) naapuria b) työtoveria. Usein sen työtoveri ei ole Talonmies Pikkarainen vaan toinen toimittaja. Virheellisistä tiedoista puhumattakaan. Samat virheet korjataan useissa eri lehdissä, oikaisuja-osastossa. Onneksi ne sijaitsevat eri lehdissä edes eri sivuilla.

Sama linja jatkuu myös Blogistaniassa. Kalliinnäköinen, mahdollisimman räikeänvärinen (vähintään pinkkiä, vaaleansinistä ja lilaa), haihattelua ja keinotekoista iloa sekä huuhdahteluja ah! Ihana! Upea! sun muuta, sisältävä suosittu blogi paljastuu valitettavan usein tekstiammattilaisen sutaisemaksi. Toinen vaihtoehto on hillittyjä värejä, viivaa sinne tänne ja kuvia täyteen tungettu "ah ja voi, kuinka onkaan tämä elo keveää ja ihanata sekä tiedättekö, että löysin ihanan blogin/kirjan/jutun ja kuinka iloiseksi siitä tulinkaan". Ja mikäs muu siellä leijailee tekstiänsä kirjoittamassa, jalat tukevasti ilmassa, kuin tekstiammattilainen! Voirähmärrähmä. Samaa jaarittelua riittää sivukaupalla. Täydellistä.
Suosio näissä blogeissa ja muissa niihin verrattavissa, perustuu ihan muihin juttuhin, kuin tämän omani. Minulla taitaa olla kaksi lukijaa, kun näillä tekstityöläisillä teetetyillä superpusipusiekohäröviherkuherlässytysblogeilla lukijoita on satoja. Miten v*tussa?? Miten? No siten, että blogia ujutetaan sinne ja tänne, tietysti kaverien (tekstiammattilaisia) voimin, ja hypetetään, että nytpä löytyi ihana, puspus, mahtava, hattarainen blogi, joka on niin iiiiihana, että (nyt alkaa verensokerit kohota tappiin. Käypä hoito -tappo-ohjelman mukaan nautin siihen nyt sokeria) on lopetettava tämä lässytys.
Usein näillä hyypillä on blogilleen myös sponsori. Joka kylvää hyödykkeitä. Blogista saatetaan saada myös rahaa, ihan aikuisten oikeasti. Ja me pienet, tavalliset mummot, ollaan tietenkin aivan sairaassa määrin kateellisia näille toinen toistaan mainostaville hattarapäille, joiden arki on karannut kauas todellisuudesta. Niin, niitä lukijoita? Noh, tietysti vaatimattomasti muutama viisisataa päivässä... ja kassakone kilisee.

Mutta näinhän se on. Minun todellisuuteni on täysin erilainen kuin sinun. Vaikka olosuhteet ja tuloluokka olisikin sama. Minä en voi käsittää ihmisiä joille kaikki kuuluu "aivan sama" -kategoriaan. Enkä niitä, jotka tekevät siivouksen kerran vuodessa ja VIEVÄT ROSKIIN kaiken ylimääräisen. Enkä xxxxxxxxxx .... piiiiih.
Tästä tulisi loputon valituslista, jos jatkaisin. Mutten jatkakaan, ähä! Menen kaapin kautta nukkumaan. Mikään ei saata unitilaan nopeammin, kuin pikku pannusessa laadittu munakokkeli reippaalla chililisällä ja voissa paistettuna. Kylkeen lasi kylmääkin kylmempää, neliasteista porakaivovettä. With a twist!

Ei kun syömään!

maanantai 8. heinäkuuta 2013

Karppaus mainittu!

Takuuvarma konsti saada jutulle lukijoita ja innokkaita sellaisia, on tehdä juttu P.Mustajoesta, laihdutuksesta ja vertailla yksiköitä noin esimerksiksi kalori- ja kekopohjalta. Sekä mainita ainakin kerran tuiki väärässä kontekstissa karppaus. Siis niin väärässä, että vähänkään karppauksesta tietävältä menee aamukahvit kermalla väärään torveen. Kummallista, että karppaamisesta on tehty pahis, joka tappaa talossa ja puutarhassa. Ja siitä mainitsemaan tuodaan laihdutusguru mitä suurimmasta päästä! Professori ja tohtori. Ja vielä lihavuustutkija. Tämä juttu oli siis HS:n Kuukautisliitteessä numero 7. Sääliksi käy proffaa. Hyvä äijä, kaikesta huolimatta.

Minusta on hurjaa, että lääketieteessä on sellainen alalaji, kuin lihavuustutkimus. Minä alan tässä vuosikymmenien kokemuksella olla hissukseen sitä mieltä, että joo, laihduttaminen myy ja varsinkin, kun järkiään kaikki akkainlehdet, iltapäivälehdet ja muut semmoiset tukevat sitä kakkosnelosihannointia, jonka kuvitellaan olevan ihannenainen/-ihminen. Mieskään ei enää saa olla vatsakkuuteen taipuvainen eikä varsinkaan hiukkasen ylipainoinen. Pitää olla kuin kuivan kesän orava tai schwarzenegger toiseen potenssiin. Ellei jopa kolmanteenkin. En näe mitään järkeä näissä laihdutusjutuissa ja -ohjeissa. En enää. Joskus ne olivatkin kovasti tärkeää kamaa. Silloin, kun vielä tuli kokeiltua poikkeuksetta joka toinen "bikinidietti". Ja pilattua aineenvaihdunta, muutama ihmissuhde ja tunnelma.

Lihavuustutkimus pitäisi siirtää kokonaan kolmannelle tasolle. Nythän lihavuutta on tutkittu ja tutkitaan fyysisellä tasolla. Tehdään moniaitakin melko mitäänsanomattomia ja tyhjiä diibadaabatutkimuksia. Kysellään, että mitäpä tuli syötyä. Tai sitten laitetaan pitämään ruokapäikkyä. Ja molemmissa tapauksissa kohde valehtelee silmät, suut päästään. Kyllä niihin lihavuuden syihin pitää sekä kohde- että tutkimustasolla pystyä suhtautumaaan tuomitsematta ja osoittelematta. Onhan tunntettua, että fyysinen ähky ja oihkaus se on hyväksytympää kuin se, että myönnetään olevansa mentaalisesti heikoilla. On helpompaa olla lihava kuin masentunut. Lihavat harvemmin joutuvat sellaiseen oman minuuden riistävään prosessiin, kuin masentuneet konsa.

Ja tunnettuahan on, että lihavuus aiheuttaa masennusta, semminkin, kun ihmisihanne on aivan jotain järkyttävän outoa. Suoraan friikkisirkuksesta, suorastaan. Sopusuhtaiset, vain minimaalista ylipainoa kanniskelevat ihmiset hosuvat työpaikoilla ja busseissa, että kuinka läskit haittaavat elämistä ja nyt ne läskit lähtee! Ja lähdetysohjeita onkin sitten melkoinen määrä kummallisista outojen kautta älyttömyyksiin. Jopa ihan lääkäritasolla annetaan muikeita ohjeita, joita ei uskoisi opintoja vuosikaupalla ihmisen terveydestä suorittaneelta saavansakaan! Jessusmaaria sitä "ohjeiden" kirjoa. Sylettää välillä ihan satasella. Laihduttamiseen pitäisi kuulua myös psykologista ohjausta, varsinkin, jos syyt ovat syvemmällä eli tiedostamattomissa. Silloin, kun niissä ruokapäikyissä puhutaan potaskaa ja vastaillaan kysymyksiin, ettei syö juuri mitään, jos sitäkään. Ja se ohjaus pitää tehdä asiakkaan ehdoilla ja asiakkaan tarpeista. Ei ole kovin lohdullista, että juurikin ravitsemusterapeutit saavat ryöpyn niskaansa tämän tuosta. Tosin hän, jonka kanssa olin tekemisissä joskus aikain alussa, olikin varsin omituinen tapaus.

Mitä karppaamiseen tulee, ainakin omaani. Totesin jo joskus alkuvuosina, ettei aivan tiukinta mallia oleva 20g hiilihydraatteja päivässä sisältänyt melskaaminen sopinut lääkitykselleni. Melkoisia vääntöjä sain aikaan. Sekä ruoka- että muissa pöydissä. Minusta tuli myös hyvin ahdasmielinen. Kertakaikkinen hiilarifasisti, joka ei voinut olla samassa huoneessakaan pullalautasen kanssa saamatta arroganssin voitelemaa kohtausta "tekuolettekaikki" -teemalla. Sen huomasin kyllä, että perunan, pastan ja muidenkin viljatuotteiden, että ylenpalttisen runsashiilaristen kasvisten välttely sai minut voimaan paremmin kuin aikoihin. Senkin huomasin, että ainoastaan kananmunien osuus ruokavaliossani nousi. Kala, liha ja leikkeleet jatkoivat samalla linjalla, kuin aiemminkin. Niinno, kasviksia mätän edelleen lautaselle sen kummemmin laskeskelematta. Ainoastaan margariini ja siihen verrattavat tuotteet ovat täydelleen pannassa. Ihan sen hirvittävän maun vuoksi, jota en ole koskaan voinut sietää.

Minä en pysty myöskään käsittämään, että mitä hirvittävää on KOHTUUDELLA käytetyissä eläinrasvoissa tai alkoholissa? Maksahan tuntuu pysähtyvän dokatessa ja pistää silloin sapuskoidut ruoat jemmaan, rasvakudokseen. On sen verran duunia viinan kanssa läträtessä. En pysty myöskään ymmärtämään näitä sormi pystyssä vouhottavia "terapeutteja", joiden elämäntehtävänä tuntuu olevan kaiken poistaminen normaalista elämästä (mitä se normaali  nyt itse kullekin merkitsee). Ei voi olla hyväksi kenellekkään, että päivät pääksytysten miettii, että tulikohan nyt gramman miljoonasosa liikaa viinaa tai rasvoja? Päähän siinä räjähtää.

Mitäpä, jos sovittaisiin niin, että "normaali" vaatekoko on nykyään 40-44 naisilla. Ettei kaikkien tarvitse ahtaa raatoaan johonkin kikkanaan 38 kokoon. Samoin nämä "teepaita"-koot olisivat M-L eikä S-M. Se on nimittäin ihan hirveetä, kun nykynuorinainen ahtaa rehevän perseensä housukokoon 38. Välissä killuu hirveä rasvamakkara ja t-paita, luonnollisesti koko S, peittää yläkropan mitenkuten. Tissiliivitkin tuppaavat olemaan mallinukelle laaditut, eivätkä isorintaiselle nykytyttärelle. Tietyin seurauksin. Selkätissit ja olkainuurteet, etutissit mouhottavat kuppien yli ja ympäri, kuin Boteron parhaissa maalauksissa. Katsokaa, pliis, edes peiliin siellä sovituskopissa. Tai mielummin: käykää siellä sovituskopissa. Oikeesti!
Ja muodinkukkaset, te, jotka kuvaatte ja ripustatte niiden henkarinlaihojen tyttöparkojen päälle niitä omituisia tekeleitänne: tulkaa vihdoin arkimuodin pariin. Glamour on viihteelle ja juhlatilaisuuksiin. Eikä normijakkujen ja -pukujen toimistoihin. Tehkää sitä muotia meille tasapaksuille, vyötäröttömille ja puolipyöreille. Eikä heinäseipäille. Ei kai minun tarvitse kulkea rumissa navettatakeissa vain siksi, että olen paksu vääristä kohdista? Eihän?

Mutta nyt jääteen maailmaan: ulko- ja sisäilmojen lämpötilat ovat taas sitä luokkaa, ettei meikäläisen eskimokeho meinaa kestää kumpaakaan. Onneksi löysin taasen jääteen. Keitin eilen vahvaa, mustaa teetä noin ämpärillisen. Saan siitä tynnyrillisen, kun silppuan sekaan reilusti minttua, sen tein jo eilen, kun tee oli kuumaa, minttu tuoksui ihanasti. Sitä kasvaakin omassa pihassa, reilusti. Helvetin rikkaruoho. Sekä puristan puolen sitruunan mehun. Viipaloin toisen puolen. Luttaan vettä puolet siihen keitokseen lisää. Jääkaappiin. Ja sieltä sitten kohtuuttoman isoon tuoppiin. Jos haluaa seurustelujuoman, niin tällää veden sijasta jotain mitäänsanomatonta halppisviiniä sekaan. Tai vaikka ihan perinteistä koshua. Kossu kolahtaa aina.

Menen äimistelemään, jos vaikka olisi salaatti jo marinoitunut: tomaattia, sipulia, chiliä ja paprikaa. Tilkkanen öljyä, merisuolaa ja mustapippuria, raikas hellepäivän ihanuus!

TÄNÄÄN OLEN TOLKUTTANUT TASAN NELJÄ VUOTTA TÄTÄ YHTÄ JA SAMAA! HYVÄ MINÄ! KIITOS KYYDISSÄ JAKSANEILLE! MORJESTA VAAN UUDET IHMETTELIJÄT!

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Kaikki käy, missä on hiivaa ja sokeria.

Joku onneton oli linkinkittänyt MeNaisten jutun Feispuukkiin siitä, kun superfoodit tekivätkin pahoinvoinnin turmelusta, eivät superioineet olotilaa sfääreihin ja sen taa. Niinkuin mainospuheissa usein jankutetaan, kuinka mahottottoman upea ja fiini, suorastaan glitteröity olotila tulee, kun superhyperfoodia pistää iäntäkohen. Ja kuinka monta tuhatta vuotta mm. mayat ja muut humut ovat mättöjä pistelleet Himalajanrinteillä. Gojit, inkamarjat ja muut rusinansukuiset saavat huikeita myyntilukuja ja markkinointiosastot ilmaisnäytteitä. Unhoittumattominta jutussa on se, että toinen on entinen anorektikko ja toinen ravintovalmentaja (tms.) joten aika metka juttu, juu.

Tarpeellisempaankin sitä rahnansa upotteleikselisi. Kuten kunnolliseen piffilihaan tai herkulliseen fisuun, siihen ruotoiseen klönttiin kalapuikkojen makua muistuttavalla lihaksella. Joo-o. En tiedä, olenko synnynnäisesti skeptisyyteen vaipuva vai yltiövarovainen vaiko jopa ekstrovertti näissä ruokajutuissa. Varsinkin tässä koohotuksessa, kuinka ties miten syömällä/juomalla/valikoimalla parhaat lisäaineet tai muuten vaan ryhtymällä palopuheita pitämään karppauksen tai muuten kaikensorttisen ruokavaliohöösellyksen puolesta, mailma pelastuu!

Toki, myöntää täytyy, että kun olen palannut "vanhaan sokeritautipotilaan" ruokavalioon tietyin pienehköin muutoksin, olen voinut tähän mennessä parhaiten. Alakarppaaminen, siis hiilihydraattien pudottaminen alle 100g:n päivässä sai minut(kin) voimaan huonosti ja vieläkin huonommin. Eikä siihen auttanut edes se, että arrogantisti kommentoitiin, että teet sitten jotain väärin! No teinhän minä, alakarppasin. Muuten hiilihydraattien välttely on ollut ihan kivaa puuhaa. Tämän tuosta voin poiketa periaatteistani ja mussuttaa jopa palasen pullaa. Tai lapsenlapsen synttärikakkua. Eikä se minua ole tappanut.

Huomaan ruokavalioni petraantuneen aika tavalla. Lihan ja kalan osuus ateriasta on noin kolmannes. Kolmannes on rasvoja. Loppu kasviksia. Ruokailukerrat ovat pudonneet kahteen. Aamupalalla, jossa on maitotuotteita ja kananmunia sekä joko lihaa tai kalaa ja salaattia, pärjään kummasti iltapäivään. Jolloin kupponen tai viisikin teetä, ja tietenkin sympatiaa, pitää ladulla iltaseen saakka. Joka jää aika keveäksi. Eilistä uunimakkarasessiota lukuunottamatta. Oli vaan ihan pakko säikäyttää kroppa moisella kamaluudella. Mutta hyvää se silti oli! Pääsääntöisesti mikään ei ole kiellettyä, toiset jutut vaan ovat enemmän "mun juttuja" kuin toiset. Kuten nyt kesällä ovat olleet mansikat ja aprikoosit.

Ei minun tarkoitukseni ole tässä riekkua MeNaisten haastateltaville, että mitäs minä sanoin! Kun olen sanonut paljonkin asian tiimoilta. Parin sivun verran: Avataan tästä. Jatkan vain kummastelua siitä, että miten järjellä varustettu naisihminen on niin tunteilla vietävä kuitenkin, että eksyy superfoodin hassunkuriseen maailmaan. Alankin markkinoimaan pahvilaatikkodiettiä. Se se vasta superfoodia on, ja kierrätystä! Syödään kaikensorttiset pahvirasiat pois kuleksimasta, ettei tule päästöjä ja turhia kilogrammoja roppaan.

Koittakaa nyt, hyvät kanssasisaret, viimein hyväksyä itsenne sellaisina kuin olette. Antakaa toimittajien ihannoida ihan minkälaista kuikkakoposta vaan, muttei niistä kuitenkaan ole haastajaksi normaalille, suomalaiselle naiselle. Joka on kaunis kuin pilvinen aitanpolulla asteleva kumisaapasjalkainen emäntä. Kippis sille!