maanantai 28. helmikuuta 2011

Erikoisia lemmikkejä.

Päässäni pörräsi sen verran, että piti ihan näin keskellä yötä tulla koneen ääreen kiusaamaan itseään. Pitkin yötä alitajuisesti erilaisia asioita pohdittuani, minulle alkoi hissukseen valjeta kaikenlaista. Se ei tietenkään ole mitään uutta. Toisinaan valkenemisen tuotteet ovat ympäristölle myrkyllisiä. Kuten erisorttiset pohjaankyrvähtäneet koe-erät ties mitä, jota voisi ruoaksi kutsua. Kuten nyt kananmunat. Niiden keittäminen on minulle ajoittain sula mahdottomuus. Ei vain meinaa tulla hyvää ja kaunista, keltuainen ei valu, vaan pomppii kuin superpallo. Tai sitten valuu koko kanankevennys.

Tuolla naamariläpyskässä valtaa sivutilaa mm. uutinen, että uusi ekoliha on nyt täällä. Mikä uusi? Millä perusteella uusi?? Hyönteisethän ovat olleet maailman turuilla ja toreilla meidän riesanamme jo sen verran kauan, ettei ne mitään uusia ole. Eikä niissä juuri ole lihaakaan. Harhaanjohtavaa mainontaa! Ja varmaan suurin osa lukijoistani pitää niitä harvinaisen vastenmielisinä ja iljettävännäköisinä. En täällä Pohjoismaissa ole nähnyt kakaralaumaa heinäsirkkoja metsästämässä. Paitsi sitoakseen onnettoman hyönteisen kinttuun rullalangan, josta sitä sitten "talutetaan". Mietin siinä ohessa myös asetelmien kääntymistä hissukseen päälaelleen. Länsimainen porukka alkaa siirtymään todelliseen kivikausiravintoon ja kehitysmaissa edelleen ihannoidaan "Neljän lihaksen lihantuotantoa". Eli niitä fileitä. Eihän filee ole oikeasti edes maukas. Pehmeä ja nopea valmistaa se kyllä on! Mutta mikään ei voita rinta-, lapa- ja muita hitaasti ja hartaudella valmistettavia palasia! Tunnustan olevani lihansyöjä henkeen ja vereen. Nam, verilettuja!!

Mikä minusta tekee huvittavan tästä Maailman kuvalehden uutisesta on se, että nyt näyttää löytyneen sellainen lihantuotantosuunta, jota on vaikeaa kuvitella ympäristöaktivistien vastustavan. Nauroin keskellä yötä ääneen kuvitelmalleni, jossa HVR(hyönteisten vapautusrintama) hiiviskelee hyönteistuottajan farmin lähimetsissä tarkoituksenaan vapauttaa ziljaardi vaeltajasirkkaa luontoon, kun ne eivät kuulu kasvatustilalle. Bzzzrrrrr! ja synkeä parvi pörähtää viereisen viljantuottajan peltoon ahmaisemaan sadon parempiin suihin. Asiasta käydään oikeutta vuosikaupalla. Tai toukkafarmari kokee aamulla kamalan yllätyksen kun seinillä on suttuja, joissa seisoo selvästi: "Touka ei kuullu farmattavax!" "Puuntuhoja kärsii vankkeudesta!" "Alas pro prolo riistajä-kapitalistit" "Hyönteisillä on oikeuksia". Ja koko toukkala on tuhottu. Ettei naurata teitä yhtään? Ja minä olen julma?

Ei kuulkaa, ei ole mitään elitististä vänkäystä se, että ennenvanhaista hätäravinnoksi luokiteltua pistellään hyvällä halulla. Kiinassa syövät kaikkea, millä on jalat, paitsi tuoleja ja pöytiä, sanoo vanha kansanviisaus. Olisi syytä siis mennä vilkaisemaan peiliin tai muuhun kuvastimeen. Tottumuskysymys, kuten kuuluisalla jääpuikolla paikassa, johon ei aurinko paista. Sulaa, ennen kuin ehtii tottua. Meksikonmatkaajat kehuvat herkkua nimeltä escamoles. Ja popsivat muurahaisenmunia siis hyvällä halulla tortillojen välissä. Ja nuoruudessani ranskalaisista leviteltiin ikäviä juttuja sammakonreisien, etanoiden ja heinäsirkkojen popsijoina. Tosin kulutusta saattaisi vähentää myös kakaroitten alituinen narina, että mille ollaan allergisia. Yhtään ei olla allergisia silloin, kun raaka-aine on tunnistamattomassa muodossa, mutta muuten herkkuperseet vinkuvat lautasen äärellä, että äiti mä en voi syödä, kun olen alleriginen heinäsirkoille...

Ruokapöydistä etelämpänä näyttää löytyvän edelleen sammakkoa ja etanoita, eikä kukaan huuda ääneen. Jopa armaassa Suomessamme on etanoihin keskittyvä ravintola. Sitäkään ei pidetä enää outona. Sinne mennään pikkusormi pystyssä ryystämään valkosipulivoita etanahöystein ja imemään ylihinnoiteltuja ravintolajuomia. Kun se on hienoa. Sanokaa minun sanoneen, että elitistinen status vaan ötömöönikseille, niin johan lähtee! Siellä jonottaisivat kiltisti koko Suomen kerma ja kakku, Nalle etunenässä, että pääsisivät herkuttelemaan önneillä oikein laajalla kirjolla. Ja miltähän se ruokalista voisi ehken näyttää?

Kuvitellaanpa hetkonen:
Aperitiiviksi olisi suuri lusikallinen friteerattuja muurahaisia inkiväärikerman kera tai paahdetut muurahaisenmunat Mexico. Alkukeittona tarjoiltaisiin vaikkapa fenkolisosekeittoa ja ryöpättyjä tai uppopaistettuja ja taikinoituja jauhomatoja. Kuorruttamattomat jauhomadot olisi diskreetisti pilkottu hieman pienemmäksi, mutta koottu keoksi hennonmakuisen fenkolisopan päälle. Välissä nautittaisiin tietenkin Koshua ja Karahvivalkoviiniä uudelleen pullotettuna. Ruokajuomana olisi ehdottomasti jääkylmä lähdevesi. Pihvin tai kalan sijasta tarjoiltaisiin herkullinen kastematotartar tai vaihtoehtoisesti perhospyreellä täytettyjä maa-artisokkakuppeja, kyseeseen voisi tulla myös puuntuhoojan toukkaa viinissä. Välissä olisi suolapala Heinäsirkkaa Välimäki. Eikä tuo loppukaneetti tarkoita H.Välimäkeä, se vaan näyttää ruokalistassa hyvältä ja nostaa aterian hintaa ainakin viidellä kympillä Jälkiruokana itseoikeuteusti tietenkin sokerihuurrettuja hyttysiä ja lasillinen sauternesia. Aterian voisi päättää vaikka matoisiin juustoihin.
Mitä, ettei maistu vai? Istut ja syöt, mutta äkkiä, ennen kuin mikään ehtii kuoriutua! Heippa vaan lapset, isi lähtee tästä poikien kanssa hankkimaan perheelle ruokaa, mennään keräämään toukkia.

Mutta luulen, että tämä ekolihavillitys kaatuu siihen, että vaikka kuinka lanseeraataan, tuodaan markkinoille, tullaan voimakkaasti tässä segmentissä ja keksitään uudissanoja, mainoslauseita ja muuta, niin hutussa räpistelevä toukka ei houkuttele kovin lujaa ruokapatojen ääreen kiiruhtamaan. Poislukien me epänormaalit. Minä ja Andrew Zimmern. Ja miljardit kiinalaiset.

Ehkäpä jonain päivänä netissä on mainos: "Meidän äiti on kasvattanut teidän äidin hyönteiset!" Tai Rypsimuurahaista -rekisteröity tavaramerkki. Sydänystävällinen jauhomato! Tutkijat uurastaisivat puolesta ja vastaan. Oltaisiin aivan uusien haasteiden edessä, että voiko niitä syödä vaiko eikö. Johan tuossa Maailman kuvalehden uutisessa kerrotaan, että kaikilla säilykkeilläkin on omat raja-arvonsa, paljonko niissä saa olla mukana hyönteisiä tai niiden osasia ja munia. Ja sama uutinen kertoo, että vetelemme jo nyt puoli kiloa vuodessa näitä pikkuveijareita, kun niitä kuitenkin vaanii joka paikassa. Kukapa ei olisi saanut kärpästä kurkkuunsa tai syönyt isoäidin poimimia matoisia tatteja? Kyllä niitä proteiinipommeja aikaajoin löytyy jauhopusseista ja ryynien seasta. Joskus aikanaan saattoi lihatiskissäkin kelliä lihavia kärpäsentoukkia. Joista asiakkaat eivät olleet kovin innoissaan. Vaikka kauppias kuinka vakuutteli, että sikahan vielä potkii. Johon valveutunut perheenemo loihe lausumaan, että niipä näyttää ihan takajaloillaan seisoskelevan.


Aikoinaan eläinlääkäri Mikael Ilves kertoi hyysäävänsä lemmikkinään graavilohta. Tai siis pitävänsä sitä parhaana lemmikkieläimenä. Asialliseen tyyliini minäkin aion kasata tässä helmikuun päätteeksi jonkinlaisen luettelon erikoisen hyvistä lemmikkieläimistä. Joko tai. Eli hyvistä tai erikoisista. Tähän tarvitaan toinenkin kupillinen tummapaahtoista kahvia, jota piti vanha äitimuori laittaa roudaamaan Lanzarotelta, mutta unohtui. Onneksi oli paketillinen kaapin perällä, juhlamokka loppui. Asiaan. Tai viereen, ihammitenvaan.

Pippurihärkä, Yrttilammas, Palviporsas, Savukala, Patakana, Joulukalkkuna, Purkkitonnikala.

Tuossa muutamia. Nämä lemmikit ovat helppoja, sillä ne eivät vaadi yhtä paljon ulkoilutusta kuin koira. Sen sijaan niitä on syytä varjella perheen muilta lemmikeiltä, Pippurihärkäkin uppoaa keskikokoiseen maatiaiskissaan hetkessä. Puhumattakaan koirien ulottuvaisuuksista. Siinä se on tietäminen, kun Musti pinkoo karkuun Joulukalkkunan kera. Joka on juuri syönyt vatsansa täyteen ja ollut lämmittelemässä, se kalkkuna. Näitä yllämainittuja lemmikkejä saa pienempinäkin, kun koiria ja kissoja. Suorastaan osina. Savukala ei tarvitse edes akvaariota, vaan pärjää viileässä ja kuivilla. Harva se on ostanutkaan koiran kappaleina, osamaksulla kylläkin. Keittokirjat menevät hiirenkorville, mutta hiiripä ei ole lemmikki ainakaan keittiössä, vaan kissin mahdollinen saaliseläin. 

Menen laatimaan jonkinlaisen aamupalan. Tai sitten menen ottamaan vielä pikkupikku tirsat. Ähä! Krijoitusvihreitä en jaska nyt koirailla.

perjantai 25. helmikuuta 2011

Ei koodeja, eipä tässä mitään, eh, tuota kiitos ja.

Harhauduin tässä internetin ihmeellisessä maailmassa kahlaamaan erisorttisia bloggauksia. Toisiin vajosin polvia myöten ja toisista piti kiirehtää ääreen, ennen kuin katkeaa suoni ottasta. Hakusanoina käytin hauskasti muutamia itseäni kiinnostavia asioita. Kuten terveys, kuntoilu ja terveysruoka. Ristus, että vieläkin muutamat vavistavat kuin tuhannen wattua. Mikä saa ihmiset höyrähtämään pseudotieteeltä kuulostavaan "syömiseen", kun olisi ihan tavallista perusevästäkin tarjolla? En halua olla ilkeä, mutta minusta tulee ilkeä ääri-ilmiöiden kanssa. Minusta tulee ilkeä siinäkin suhteessa, että kun "epäterveelliset" asiat havaitaankin terveellisiksi, niin kansa sankoin joukoin ja ämpärein kiiruhtaa laittamaan voipaketin kahden näkkärin väliin. Suuntaus ei ole hyvä. Ja seassa huseeraa joukkio virallisia tai terveellisiä tai oman käden kautta viisastuneita saarnamiehiä, julistajanaisia ja terveyshenkilöitä.

Otetaanpa ensin nämä terveyshenkilöt, jotka kohkaavat ravinnon ja treenaamisen suhteiden laskukaavoja, proteiinilitkuja, marjamössöä ja kivikausiravintoa imakkeen kukkuroilleen. Kyllä menee sekä uskottavuus että huumorintaju sekä tajunnanvirta sammuu, kun tavailee näitä taivaita tavoittelevia rääkkäyssessioiden kuvauksia. Autuaine oloineen, pyhine mössötyskolminaisuuksineen ja vielä paheksutaan lisäaineiden käyttöä, vaikka niitä tuppaa olemaan treenareiden "valmisatrioissa" ihan sakeana tihentymänä. Ne vaan näyttää kirjoitetun kirjaimilla eikä koodeilla niihin purkkien kylkiin. Jos sitä nyt halutaan olla niin terveellistä, niin se joka jauhetta haluaa sekoitella tökötteihinsä, tehkööt ne jauheensakin itse. Muutamassa mainittiin sana synteettinen. Mitä tekee synteettinen jossain terveys -alkuliitteisessä penkkivellissä? Ja edelleenkään en ymmärrä superfuudisoimista. En.
Enkä ymmärrä myöskään sitä, että kritiikittä niellään ihammitävaan. Kunhan se on jonkun tunnetusti tunnetun ja likimelkein kuuluisan mahdollisesti jopa hyvännäköisen tai ainakin tekotukalla varustetun ehkä jopa ihmeellisesti, pyytämättä ja yllättäen valaistuneen, tervehtyneen tai ainoastaan markkinoinnista arvosanan 5 saaneen tyypin huolellisesti laatima likiarvoterveystotuus. Kannattaisi käyttää niitä glutamaatin syömiä aivoja. Minulla alkaa kritisointi myös tuota glutamaattihysteriaa kohtaan kohta. Olisiko kuitenkin eroa luonnollisen ja synteettisesti valmistetun välillä? Olisikohan??

Aaah, saarnamiesten tiuha joukkue. Näissä sitä piisaa joka lähtöön sukupuoleen, ihonväriin, pituuteen(myös sen), koulutukseen, kouluttamattomuuteen ja muuten vaan kaikkeen katsomatta. Varsinkin karvoihin. Tästä veijariletkasta löytyy jokaiselle oma kotitonttu. Jos haluat olla tiukkapipoinen ruokaniuhottaja, liity samankaltaisen nillittäjän remmiin ja maailma pelastuu. Jos haluat olla joviaali sukankuluttaja ja syödä joskus vaikkapa pätkän jauhomakkaraa sinapin ja kaljan kanssa kylmänä, siis syötävät kylmänä, niin etsi verkosta kaltaisesi. Jos haluat julistaa tulta ja tulikiveä nykysyömisen ylle, niin kaiva lapiolla, hakulla ja kauhakuormaajalla netin synkistä uumenista rikille uhoava perkele, joka julistaa maailmaloppua joka ikisen eineksen syöjälle anno domini nyt, heti, huomenna tai ainakin ensi viikon perjantaina. Löydät myös helvetintulta, vaivaa, itkua ja hammasten kiristystä. Päätät luovuttaa jo ennen kuin aloitat. Mitään. Siinä ohessa tämä joukkio kauppaa aneita, rihkamaa, horoskooppeja, kirjallisuutta, asusteita ja kaikkea uskoonsa liittyvää materiaalia, josta on hankala seuloa itselle tarpeellisimmat tuotteet ennestäänkin roippeen ja roinan täyttämään huusholliin.

Ja voi ihanuus! Julistajat! Ei pelkästään naiset vaan myös miehet. Heistä irtosivat sekä itku että nauru. Kummatkin sekä pienempänä että huutoversiona. Ketään en lainaa suoraan, sillä en välitä siitä, että oven takana punottaa jonkin sortin punaniskainen taliaivo, jonkan kanssa kinaaminen on sama, kuin keskustelut akvaariokalojen kanssa. Minä en ymmärrä miekkapyrstöä eikä se minua. Sen verran kaukana olivat muutamalla järjenhivenet neuvokeissansa! Minullakin oli parempi, pakinoitsija Ollilta varastettu idea, Laihdutusväline Kuikka.

Se näiden julistajien ja muiden kohkaajien jäljiltä jäi kyllä mietityttämään, että ensinnäkin miten pelkästään sauvasirkan imitoiminen ihmiskeholla tekisi mielen onnelliseksi ja tasapainoiseksi? Miten lisää voimantunnetta, nälänpoistoa ja itsehallintaa pirtelöiden, pehmelöiden ja smoothieiden nautinta? Kuinka tekee onnen ja autuuden kivikautisen sapuskan nauttiminen, jos se nautinnon kohde on smoothie tai muu lälli? Esiäitimme taisivat kanniskella blenderiä pitkin kuravatukoita evästä etsiskellessään. Sinne sitten vaan marjat, sienet ja postimyynnistä tilatut jauheet? Entäs kuinka ravistaakaan ytimiä myöten virallisen ruokavalion noudattaminen puhdasoppisesti ja tiukasti? Voiko sen laittaa CV:een? Tai saako ylimääräisiä taivaspisteitä(tähtiä, sydämiä tai kukkasia) kun onnistuu päivän kulkemaan vähemmillä hiilihydraateilla, pekoninriekaleet huulesta roikkuen? Onko paratiisiin suora tie kalorien vähennyksellä ja kolmella salaatinlehdellä kitumisellä, kulautellen vettä sekaan?

Ja edelleenkin huomaan inhoavani sanaa leppoistaminen. Downshiftaaminen saa silmälasit heittämään pari volttia pääni päällä. Miksi ei kukaan enää rauhoitu, rauhoita tai ihan vaan pomppaa oravanpyörästä?
Senkään vuoksi en tähän linkittele kenenkään blogia hyvänä enkä huonona esimerkkinä, koska minusta se on tarpeetonta. Käyttäkää aivojanne. Normaaliälyllä varustettu ihminen tajuaa kyllä epuutella ja ihmetellä epäloogisuuksia, joita minunkin kirjoituksissani vilisee rutkasti! Kielioppivirheet ja huono kielenkäyttö mukaan lukien. Minäpä vetoankin siihen, että ne ovat tyylikeino. Että kun vähän käytteleepi harmaita aivosolujansa, niin voi kirkastua montakin hassua asiaa, joita täällä blogimaalimassa kuljeksii.

Viimelopuksi, tuota, äh ja öh, totaeikuniinku, *kiemurtelua,kiemurtelua* Pronutritionist -juutuuppiklippi oli jotenkin tunkenut minutkin näine ruotoisine blogeineni sinne sekaan, missä puhutaan asiaa. Meikäläinen vetelee mutkia suoriksi ja nauraa räkättää välillä selällään itselleen ja muille. On täällä sittenkin varmaan vähäsen asiaakin joukossa. Ja pientä merkitystäkin ravitsemusbloggauksen laajalla rintamalla. Nöyrä kiitos, Janne ja Reijo.

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Elintarvike-eliminaattori.

Julistin tänään heti aamutuimaan huushollini EINEKSETTÖMÄKSI ALUEEKSI. Paitsi hätätapauksissa. Ja muutamat tuotteet poislukien. Avioliiton kautta saatu lisäosani (joka EI ole mikroaaltouuni (kiitos A-L hyvistä nauruista) saa lämmittää äärihädässä pakastepizzan tai purkkihernesopan. Ydinaseeton alue tonttimme on ollut jo vuodesta 2001. Biologisia aseita täällä käytetään kyllä. Kuten hernarin jälkeen. Tai hapankaalin tekovaiheessa. Koirankikkikin saattaa tuoksahtaa lumien sulaessa. Ja kunnan paineviemärin pumppuasema haisee ainaisesti. Sekä silloin, kun on lokasäiliön tyhjennysaika.

Aurinko on paistaa räkittänyt silmät kieroon. Ehkä hyväkin, että on paistanut. Minä taas en ole paistanut, vaan riehunut pakastimessa niin, että sormenpäät olivat pudota. Ensin avioliiton kautta saatu lisäosani roudasi parikymmentä kiloa koiranruokaa pakkaseen ja jouduin järjestelemään järjestelmän melko uuteen uskoon. Ja kun tämän olin tehnyt, huomasin, että kello raksuttaa mennyttä aikaa. Eli ruoka-aika tuli vastaan kohisemalla. Piti mennä takaisin pakkasen uumeniin. Tuloksena olivat todelliset noppasoppa-ainekset. Man tager, hvad man haver.

Piti paikkansa tämä resepti oikein loistavasti: valmiiksi paistettua jauhista ja pakastevihanneksia, pakastemuussia pussin pohjallinen ja pussukka kukkakaalia. Jauhiksesta ja tomaattipurnukasta leivottiin kastike, jossa killivät myös pakastevihannekset, unohtamatta kuutioitua tomaattia, sitä nahistuneinta. Muussista tehtiin kukkakaalin kera oikein hyvä perusmuusi. Pottua oli vain siteeksi. Kastikkeeseen räpsäyttelin sakeuttimeksi paprikajauhetta. Ja muita kuivamausteita, kuten valkosipulirouhetta (jää vähän ilkeännäköisiksi valkoisiksi pallukoiksi sapuskaan). Kiehautuskuohautus ja valmista tuli. Hyppysenikin sulivat siinä ruokaa laittaessa. Onpa sitten mitä tarita nälkäiselle työn raskaan raatajalle, ja ihan "tuoretta". Maistui minullekin. Arvatkaapa, paljonko tuossa oli lisäaineita? No, suolaa. Pitänee paistaa vielä vähän sipulia...josko tässä laiskuuttaan jaksaa.

Viimepäivinä on M.Dumell Silminnäkijöineen aiheuttanut ylimääräisiä kierroksia sekä tavan kansassa, että takuulla elintarviketeollisuudenkin puolella. Siitä päätellen, että yleisönosastoissa on kantaa ottavia kirjoituksia ruoan laadusta, saatavuudesta ja puhtaudesta. FBstä sain riemukseni lukea, että: "Taas tuijotellaan suurennuslasilla raameja, kun ydin on hukassa." Kiitos! E-koodeihin kun sisältyy aika paljon myös ns. luonnolisia aineita, kuten C-vitamiini (askorbiinihappo!). Joten pelkän E-koodien laskemisen varaan ei kannata heittäytyä. Käy niinkuin minulle kakarana tarzankeinussa. Köysi katkeaa ja tulee ahteri pipiksi. Alati asioita kiihkottomasti käsittelevä Anja Nysten mutusteli asiaa Iltalehden blogissaan. Aplodien arvoinen mietiskely.

Myönnän, että minä hieman kieli poskessa harrastan laajojen kansanjoukkojen häirintää kauppapuodeissa. Silmäklasit pois nenältä ja kauhistuneena tavaamaan tuoteselostetta: "Herranjestas! Tässähän on kahdeksan E-koodia!" ja laitan tuotteen takaisin hyllyyn. Muuannessa ostoshelvetissä vieressä makkarapaketteja plarannut täti heittäytyi ihan juttusille. Käristiin siinä närkästyneenä, että jos makkara on halpaa, niin se sisältää vain jauhoja ja lisäaineita. Jos siinä sattuu olemaan lihaakin, niin kilohinta nousee toiselle kympille. Jos sattuu niin ikävästi, että siinä on muita aineita vähemmän kuin 30%, niin eläkeläisellä ei enää ole siihen varaa. Kysyin, että miksi pitäisi? Kun tuore liha on kilohinnaltaan halvempaa! Täti mietti hetken ja tokaisi, että totta! sitä ei monesti tule edes ajatelleeksi. Minuun iski valistuksen perkele ja kylvin mummulle kokemuksen syvällä rintaäänellä pari nopeaa ja helppoa reseptiä. Toivottavasti ovat olleet avuksi ja seuraksi.

E-koodit ovat jännittävä, aivan omaa elämäänsä elävä maailma. Siellä on apuaineita, säilöntäaineita ja paljon muuta mössöä, joitten nimiä ei normaaliälyllä varustettu elämänmuoto kykene edes lausumaan. Ja jos näitä alkaa esiintymään taajaan joka paikassa, niin parempi jättää hyllylle koko komeus. Olen useasti miettinyt tätä perustetta, että "kuluttaja haluaa". Miten niin? Millä perusteella haluaa? Olen osallistunut aika moneen johdattelevaksi tehtyyn asiakas-, gallup- tai muuhun kyselyyn, jossa ei ole vaihtoehtoa "teen itse" tai muuta sellaista minulle sopivaa. Lopputulemana on, että joko jätän kesken koko jutun, tai kirjoitan tulikivenkatkuisen palautteen firmalle. Ja sitten niiden kyselyiden tuloksilla markkinoidaan tai puolustellaan lisäaineiden käyttämistä hyllyiän pidennykseen. Todella syvältä!

Joskus en käsitä sitäkään, että aliarvioidaan sitä omaa ruoanlaittotaitoa. Varsin maukasta ruokaa tekevä emäntä/isäntä saattaa keitoksiaan vähätellä, että ovat ihan vaan tämmöstä huttua nämä. Tai herkkulisen salaattinsa takaa mutista, ettei tämä mitään kurmeeta oo. Ja toinen kuolaa innoissaan eväiden äärellä! Ovatko ihmiset alkaneet verrata itseään kaikensattanan teeveeseeohjelmien kokki-ihmeisiin? Jotka pyöräyttelevät käden ja pannun käänteessä ultrahienot asetelmat! Kritiikitön toosan möllöttäminen tekee meistä myös äitien uhreja.

Työntämällä mainontaan herkistäviä elementteja taataan einesmössöjen menekki. Meidän kustannuksella, että voitasiin enemmän tuijottaa tuota digialttarin antia. Ja ostaa alitajuisesti enemmän eineksiä! Näissä kokkausohjelmissa ei sinällään ole vikaa, haen monesti ideoita niistä. Varsinkin harvahiuksinen Floyd on ollut ikisuosikkejani. Ja tämä oudoissa paikoissa notkuva kokki A.Bourdain. Sekä vielä kummallisemmissa hilluva A.Zimmern. Molemmat A-kirjaimella alkavat ovat joutuneet pistelemään kaikenlaista hyönteistä ja oudompaa ruhonosaa. Muutama paahdettu ja suolattu heinäsirkka voisi olla paikallaan ihan snacksinä. Tai herkullinen käristetty palmumatonen. Luulen, että saisin aika jänniäkin sapuskoita alas kurkkutorvestani minäkin. Kuka tarjoaisi kierroksen? (..ja matkat)

Mutta koska aurinko ei suostu menemään pilveen, en sinne mene minäkään. Ei ole ollut tapana. Menen olohuoneeseen lataan takkaan annoksen puita ja syttyjä. Otan ja varustaudun arktiseen ilmastoon sopivilla varusteilla ja vyöryn tuohon lähijäälle. Teen siinä pienoisen lenkinpoikasen ja palaan paistattelemaan takan loisteeseen. Sitä ennen otan kuitenkin kupposen kahvia. Ra-vit-se-mus-te-ra-peut-ti, huom.!: siinä ei ole kuituja mutta se virkistää jostain kumman syystä. Maistuis varmaan sullekin?

torstai 17. helmikuuta 2011

Erittäin kylmä lounas

Samalla kun tässä mussutan taas ihan mistä sattuu, niin ihmettelen samalla kaikenlaisia ilmiöitä. Alkoi nimittäin tehdä rajaamattomasti mieli oikein kunnollista jauhomakkaraa. Parasta siivuina, suoraan kaupan paketista. Vaan kun ei enää voi mennä lähikauppaan, pyytää lihatiskin setää/tätiä siivuttamaan lauantaita vaikkapa seitsemää siivua. Ei, pitää ostaa himoonsa joko kokonainen pötikkä tai suojakaasuun (varmaan suoraan haisunäädästä) pakattua, valmiiksi siivutettua iljaketta. Se ei ole ollenkaan sama asia se. Oi, lauantaimakkarani, miksi joudun harhailemaan viimassa ja pakkasessa vuoksesi! Ensin vaan pitää ostaa auto, että pääsee harhailemaan.

Hesarista bongasin tänään kaksikin yleisönosaston mielipidekirjoitusta. Toinen manaa sianystäville synkkiä aikoja. Toisaalta: suomalainen sianliha alkaa olla luokattoman kehnoa maultaan. Possu on herkkä ja viisas eläin, joka luovuttaa henkensä ja lihaksensa meille, jotka rakastamme sen ihanaa rasvaisuutta ja herkullista mureutta. Ei sitä saa raahata ympäri maata vetoisessa ja heiluvassa kuljetusautossa. Se pitää hellästi ottaa hengiltä kotinurkissa, tuskattomasti ja nopeasti. Siitä suoraan kuluttajan pöytään eikun uuniin ja sitä myöten lautaselle. Tunnen, miten pitkään uunissa hautuneen porsaanlihan hennot syyt suorastaan sulavat suussa, puhumattakaan kamaran rapeudesta ja rasvan suorastaan makean maun huuhtelevan makukeräsiäni. Ei kitkeryyttä, ei katkeruutta, ei urean häivähdystä eikä varsinkaan samaa pistävyyttä, minkä voi löytää naudan lihasta. Maiskuttelen ihan siksi, että tunnen syljeneritykseni heränneen. Oi, voisin kirjoittaa oodeja porsaalle! Siantuottajat nyt vaan yhteyksissä tänne, laadimme yhdessä suomalaisen sian pelastussuunnitelman.

Toisessa ihmeteltiin kaupunkieläjiä. Että innostuisivat kotimaisesta ruoasta. Joo-o. Varmaan innostuisivat, jos olisi vaihtoehtona kotimainen, kohtuuhintainen ruoka. Eikä korvikkeita ja eineksiä. Ruoan hinta kun on jo ylittämässä kipurajan. Liha-aterian nauttiakseen täytyy kaivella keittokirja ja katsella siitä kuvia samalla kun lusikoi iäntä kohen suolalla maustettua vettä. Kun ei ole kohta varaa edes kiloon perunaa! Varsinkaan, kun ei syö perunaa. Kohta on kylmää kyytiä ja pakkolaihiksella koko vähäväkisempi kansanosa. Kun ei kertakaikkiaan ole varaa syödä juurikaan mitään. Kuusenkerkkiäkään ei vielä tähän aikaan vuodesta ole. Ja männynnilakin on jäässä. Ei saa edes pettua! Ja jos toisen mehtästä menet pettua tekemään niin sakothan siitä rapsahtaa, saatana. Ensivuonna pitänee harjoittaa keräilytaloutta vaikka pyörätuolista. 

Olen vaihteeksi sairastellut sitä ja tätä. Pääasiassa lentsua ja sen johdannaisia. Ollen pakotettu ryhtymään myös kasaan erisorttisia ravintolisiä ja muita kummajaisia. Koko kourallinen. Vesiliukoisia vitamiineja meneekin keveästi yli oman tarpeen. Eli tuo C-vitamiini on kova sana. Saan sitä myös hapankaalista. Mutta virus tuntuu olevan sitkas, ja viipyilee elimistössäni eikä päästä irti. Olen kokenut tässä myräkässä mm. äänenmenetyksen, "kasvukivut" eli nivelet särkevät, olen tutustunut säryn myötä luideni sijaintiin, pääni on ollut haljeta kissankupeiksi (kun olisi vielä se kissa), näkö hämärtynyt, voimat menneet ja kuumettakin on piisannut. Se hyöty kuumeesta on ollut, että avioliiton kautta saadulla lisäosalla on ollut lämmintä öisin. Lisämöhmelöistä en ole suurtakaan hyötyä tänä vuonna havainnut oleen. Paitsi berberiinistä. Se tasapainotti kivasti heittelehtivän verensokurini.

Taas jälleen ja uudelleen olen tihrunnut näitä soppaohjelmia ja mittarinlukemani alkaa olla täysi. Anteeksi vain Sikke, mutta nyt alkaa tv-kasvosi olla kovasti kulahtanut. Vielä kun tunget itsesi vaikkapa johonkin keskusteluohjelmaan, Strömsöhön, uutisiin ankkuriksi tai pariinkymmeneen mainokseen, niin minä huudan. Riittää, että T.Välimäki on niine liemikuutioineen tämän tuosta höpisemässä markkinapuheita "kuin olisin tehnyt sen itse". Tämä Chef-boomi saa vähät hiukseni nousemaan kattoon, vaikkeivät ylettyisikään, sillä hemmetin kisahenkisyydellään ja arvostelullaan. Ei siinä paljon ole rakkaudesta ruokaan tietoa, Sikke. Olen miettinyt myös sitä, mikä on näiden ohjelmien kohderyhmä. Enkä ole päässyt oikein selkoon siitäkään.

Itse tunkisin ruutuun nyt:
PULA-AJAN RUOKAOHJELMAN: Avuttomille ja uusavuttomille, rahattomille ja asuntovelkaisille. 
Siis heille, joilta on vähennetty kouluaikoina köksäntunnit minimiin ja niilläkin on käsitelty siivousta ja vaatehuoltoa, ruoanlaitto on mainittu sivulauseessa. Pojat on heitelleet kuminpalasilla. Tytöt lisänneet ripsiväriä ja poskipunaa. Kun ei v*ttu kiinnosta tollai siivoilu. Eikä voi mitää safkaa tehä, kun kynsilakka ei oo kuivaa.
Ja oikeasti on kuulema olemassa ihmisiä, joiden huushollista löytyy käyttämätön hella ja kaksi mikroa. Kun ostavat pelkkiä eineksiä. Edes koirille eivät anna tuoretta lihaa...kun se on niiiin hyyyii! vastenmielistä, kun se on tapettua eläintä se liha. Mitäs niissä eineksissä on? Tapettua ruokaa! Järki käteen ja hellan ääreen. Ja minulle on turha tulla puhumaan kiireestä. Ettei muka ehdi, kun on niiinpiiitkät työpäivät. Tulee kyllä tiskirätistä siinä vaiheessa ympäri korvain. Ja vähävaraisilla se vasta tiukkaa onkin ruoan kanssa. Ei kuulkaa ostella ulkofileitä ja mangoja, eikä mitään mikä maksaa yli kolme euroa kilo. Punalappuisista tapellaan ja mikään ihme ei ole, että puliukot syövät suolakurkutkin suoraan purkista kaupassa.

Ärsyttävintä on näissä ohjelmissa se, että tavis ja kokki ottelevat lähinnä mielikuvista ja tavis yrittää kovasti olla kokki. Kokista ei enää millään saa tavista, kun kokilla on kokin koulutus. Niksit tiedossa. Jos on hyvin harjoitellut. Ja sitä minä en kerta kaikkiaan siedä, että kaikki pitää laittaa samaan muottiin. Tarkoitan sitä, että joka helvetin annoksessa on kastikeviiru, heiniä ristissä, liha tai kala aseteltu ristikolle muusin päälle, ja muusilla on hieno nimi. KÄYTTÄKÄÄ JUKOLISTE SUOMALAISIA NIMIÄ NILLÄ EVÄILLÄNNE, EDES! Ja miksi ohjelmat ovat nimettykin vieraskielisesti? Ai että, fennomaani minussa saa kohta halvauksen. Miksi ei voisi Suomessa kilvoitella Mestarikokki ja Huippukokki -ohjelmissa? Miksi?
Nyt vielä rantautui tämä älytön Iron Chef -hömpötys kanaville. Siinä on kokki vastaan huippukokki, jolla on eräskin avittaja, että joutuu ruoka pöytään samassa ajassa kuin kahden muun kisaajaan. Ja annokset arvostelee kaksi snobistista "asiantuntijaa", jotka automaattisesti näyttävät palkkaavan sen huippukokin. Perin inhaa!!

Taidan palailla hissukseen nuoruusvuosieni ruokamaailmaan. On paljon yksinkertaisempaakin, kun ei tarvitse laukkoa kalakastikkeiden ja sambal oelekkien perässä pitkin hyllyjä. Enkä aio ostaa myöskään pangasiusfilettä (<- elikon oikea nimi on haimonni, eikä se ole yhtä myyvä) Vietnamista, enkä tilapiaa ties mistä. Enkä kassilohta. Vähiin käy kala-ateriat ennen kesää. Ellei saa naapurin setää puhuttua verkkoja laittamaan. Lähilätäkössä ei kovin kummoisia affenoita piileksi, haukea ja särkeä enimmäkseen. Molemmat erinomaisia ruokakaloja. Särjestä on moneksi, vaikka usealla on ruotojen pelko. Särjestä voi tehdä uuniruokaa, ja antaa sen hautua tarpeeksi pitkään, niin, että ruodoista ei ole kuin muisto vain. Jaa, ohjeenkin voisin tähän tällätä:


Järkipata särkiä täys.
½-1 kg pientä särkeä (hätätilassa muukin pikkukala käy)
½kg siansivua
2-3 perunaa siivuina tai pieni kesäkurpitsa
(rohkeat laittava perunaa, me mamikset kesäkurpitsaa)
maustepippuria
suolaa
Voita!!! eikä mitään huonoja kopioita.

Perkaa särjet. Päätä ei välttämättä pienestä kalasta tarvitse poistaa. Isommista ainakin kidukset on hyvä nyppiä pois. Suolaa kalat yön yli. Huuhtele ennen pataan laittoa. Voitele kunnollinen rautapata, tai paremman puutteessa vaikka uunivuoka käy. Asettele pohjalle siansivua siivuina, päälle ohuita viipaleita peru...kesäkurpitsaa ja kalaa, ripsaise vähän maustepippuria kalalle. Toista niin kauan että aineet loppuvat. Päälle olisi kuitenkin hieno saada peru...kesäkurpitsaa, jonka päälle voi juustohöylällä höylätä voisiivuja.
Peitetään foliolla tai kannella, laitetaan uuniin muhimaan useammaksi tunniksi (2-4h) ja nautitaan vaikka remusoosin kera. (Remoulade). Tuore tilli tekee hienon säväyksen. Jos siihen on ollut varaa.

tiistai 8. helmikuuta 2011

Ennen vanhaan oli ennen.

Seuraavassa on taas sellaista narinaa vähän joka asiasta, että heikkohermoiset älkööt vaivautuko.
Hyllyin taas ja jälleen terveyskeskustelujen suossa. Hilluin myös stalkkaamassa, mitä kaikkea pulistaan laihtumisesta ja sen suunnattomasta keveydestä. Tutkailin virallisen kaavan suosituksia ja epävirallisen. Mietiskelin ravinnehienosäätöä, tehotuotettua, luomua, suomua ja muuta sellaista. Sai aikaan melkein mielenhäiriön, halvauksen, tulpan, manian ja pari syndroomaa. Totesin tyynesti, että vahvasti vaikuttaa siltä, että mennään ahteri edellä seiniä päin ja kuin orava kohti latvaa.

Lillukanvarsissa kieriskellessäni, olen nimittäin ääliömäinen hifistelijä ja pilkunviilari, huomasin jättäneeni vähemmälle sen kaikkein tärkeimmän. Oman kroppani! Jyrryyttäisin tähän Matti Salmisen bassoäänellä, 120dB, että mistä alkaisin! Hämmästyttävän moni ei tunne sitä tärkeintä, omaa itseään. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Tarkoitan tällä näitä "itseään etsimään vetäytyviä" julkkiksia ja muita loikkareita. Fyysisyydellä taas meinaan sitä, että kyllä kipu tunnistetaan, muttei nälkää. Kivunhallintatuotteita ostetaan apoteekista. Nälänhallintatuotteita kalliilla ties mistä kaupoista. Kun oikea osoite olisi ruokakauppa.

Tässä saavutaankin jo sellaiselle areenalle, että roomalaiset leijonat ovat pientä. Suureen ääneen karjutaan, että tehotuotettu ruoka pois kaupoista, mutta ratkaisua siihen, mitä tilalle ei oikeastaan ole kenelläkään. Luomua, luomua. Mutta mistä sitä saa ja mihin hintaan? Tiedän kyllä varsin tarkkaan, että mistä luomua saa, ja osaan vaatiakin sitä. Tuppaa vaan Matti vilkuttelemaan kukkaronpohjalta, kun luomu on aina hinnoiteltu niin helvetillisiin lukemiin, että pitää hakea pankkilaina ruokaostoksia varten.  Mutta suurin dilemma on se, että valtaosa porukasta kulkee samaa polkua helppouksineen ja valmiiksi tallattuine urineen, kuin edellämenijäkin. Mikä neuvokiksi?

Kyllä, minä kaipaan edelleen pikkukauppoja. Niitä perheyrityksiä, jossa kauppias sanoi huomenta, mitäs rouvalle saisi tänään olla? Missä oli tiskit. Oli lihaosasto, oli maito-osasto, sekatavara ja leipä, joskus jopa lyhyttavaraosastokin. Kaikissa oli tiski ja tiskin takana kyseisen osaston myyjä tai kaksi. Kyllä, minä haikailen juuri noita aikoja. Sellaisessa kaupassa minä opin käymään. Liha lihaosastolla oli tuoretta. Joskus joku paistinkappale saattoi jäädä vähän niinsanotusti käsiin, ja aina sen kuitenkin joku halvennuksella osti. Eilistä leipää sai muutamalla pennillä. Maito ostettiin omaan kannuun. Sitten tulivat pullot ja purkit, vahapintaiset ja pyöreäpohjaiset, joita seurasi hirviä keksintö: maitopussi. Tuppasivat vuotamaan saumoista tai puhkeamaan kassissa. Kalat ostettiin torilta. Samoin osa vihanneksista, kun oli vihannesmaata läntti omasta takaa. Näin siis 60-luvulla kotikaupungissani.

Ei ehkä ihan tähän maalaamaani kuvioon ole enää paluuta, mutta vähän väljempään konseptiin varmastikin. Kun päättäjät kärsivät megalomaniasta ja silmät pystyssä vannovat jättikauppakeskusten nimeen, niin aina löytyy muutama kaltaiseni inehmo, jolla nostalgia on jäänyt päälle. Se mikä täällä Suomessa ottaa päähän, on tämä tehoteurastus ja lihankäsittelylaitokset! Ei hiivatti. Miten ne muualla homman hoitavat? Kun kerran tiedetään, että elukka ressaa kuljetusmatkasta ja siirtelystä paikasta toiseen pitkiä matkoja, niin miksi, oi miksi! niin kuitenkin tehdään? Olen maailman sivu ihmetellyt tätä suomalaiskansallista kusenmakua hienommissakin lihoissa, niin olen vahvasti sitä mieltä, että se selittyy ennemminkin tehoteurastuksesta kuin tehotuotannosta. Hämmästyttävän usein saa ureaporsasta ja ylämäkeen ammuttua mansikkia. Kun kalliilla päädyn ostamaan läheltä luomua liippaavaa lihaa, niin maku ja koostumus ovat ihan toista luokkaa.

Riistan ja luomulihan nimeen vannotaan aika monessakin tekstissä, mitä tavailin. Se vaan on harmillista, ettei suomalainen metsästäjä luovu saalistaan, ei sitten niin millään. Pakastin täräjää vuosikaupalla muumioiden herkut uumeniinsa. Eikä mitään toivoa, että saisi murenaakaan joku "ulkopuolinen". Ei. Joskus sitä vaan jää ns. haavi auki ihmettelemään tätä elämän kummallisuutta. Suuri Jauhelihavertailuni on edennyt tähän vaiheeseen, jossa on kokeiltu nyt valmisjauhelihasortit ja muutaman kaupan omat sekä likiluomujauhis. Viimemainittu oli ainoa, johon joutui lisäämään rasvaa! Valmisjauhelihat alkavat olla pannassa lähes kaikki. Pannuun kun huitaiset, niin alkaa ritinä ja tirinä sekä kiehuminen. Vesi lilluu hetkessä pannunpohjalla. 400g:n paketti kutistuu kummalliseksi, haisevaksi kasaksi useimmissa tapauksissa. "Paistijauheliha" on myöskin mielenkiintoinen tuttavuus. Samoin "Kevytjauheliha"! Herranjestas, kevytjauhista. Siitä on varmaan jätetty kaikki lisätty liha pois. (joo, lunttasin kerran, että mitä tämä outo aines mahtaa olla ja voiko sitä syödä: 80% possua, loppu nautaa)

Kitisen myöskin koulujen köksäntuntien vähyydestä. Miksei ole yhtään koulua, jossa olisi kotitalous arvotettu samoin kuin musiikkipainotteisissa tai kuvataidepainotteisissa kouluissa? Köksää olisi useampi tunti viikossa tai periodissa, miten sitä nykyään opiskellaankin. Sieltä voisi sitten edetä keittiö-, kotitalous- ja siivousalan ammatteihin helposti. Mutta alkaa tuntua siltä, ettei kukaan enää kohta osaa kuin eineksiä lämmittää! Se on kauhistuttavaa se. Ikuisesti huoneenlämmössä säilyviksi myrkytetyt ateriat ovat elämässä parasta. Paninia ja hampurkeria vaan huuleen, noin ohimennen ja sokerijuomalla alas. Myös "tuoremehu" on sokerijuoma eikä nimestään huolimatta ole edes kovin tuoretta. Ruoanlaitto ei itseasiassa vie edes kovin isoa siivua edes työtätekevän ja raskautetun elämästä. Ja jos siltä tuntuu ja tulotaso riittää, niin voi vaikka palkata jonkun kotiapulaisen tekemään evästä rouvan/herran puolesta. Jos kunto kestäisi, olisin vapaaehtoinen pitämään muutamaa perhettä ruokahuollossa. Vaan kun ei kestä.

Ei hemmetti. Jääkaapissa on vielä kaalia, jos vaikka leipaisisin siitä pienen padanpoikasen, kun tuota kunnollista jauhelihaakin on valmiiksi paistettuna pakastimessa. Kaalia vaan pannuun voin kanssa, vähän sipulia ja annetaan hautua, siihen jauhelihaa ja reilusti chiliä, mojova annos turkkilaista jogurttia ja lämmäytetään sopivaksi, maustetaan vielä mintulla ja mustapippurilla, syödään maiskutellen.
Että kyllä sillä jaksaa näitä lumihommia mättää menemään. Kohta 25cm raja ylitetty.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Epähedelmäkeitto

Olen vasiten taas hilannut muotoni tähän koneen äärelle tuijottelemaan tyhjää ruutua ja vastapäistä metsikköä.  Ja koska aurinko paistaa, tiaisilla on kevättä rinnassa ja lehdissä on aloitettu jo bikinikauteen valmistautuminen erilaisin terveysartikkelein ja muin mantroin. Terveys on kaikkien huulilla. Ja minulla rakko. Tee oli kuumaa.

Aiemminkin olen kirjoittanut erilaisista ihmistyypeistä, joilla on omalaatuisia käsityksiä laihtumisesta ja varmaan paljon muustakin. En ole uskaltanut kysyä. Ettei menisi yöunet ihan nollasummapeliksi. Lojuin eilen ehtoolla sohvanmutkassa koira kainalossa ja sain eräänkin ahaa -elämyksen. Mutta ne ovat muuttuneet aamun tullen etämyksiksi ja haipuneet muististani palatakseen jälleen. Joten päädyin pohtimaa tätä nykymenoa terveydentulvan keskellä.

Äkkiseltään ei arvaisi, kuinka paljon kuuluu käsitteeseen terveys! Herranjee, siellähän lilluu kaikenlaisia juttuja uskomuksista lumehoitojen kautta rankkoihin lääketieteellisiin operaatioihin. Terveydellä ei toki ole leikkimistä, mutta aika moni haluaa tulla vielä terveemmäksi. Kai tässäkin tulee esiin se suomalainen "Perkele, mää näytän tolle, että täältä pesee ja huuhtelee, sano pyykkäri" -mentaliteetti. Se kuuluisa naapurikateus. Isännät ostavat isompaa taloa ja autoa, emännät laihduttavat, kuihduttava, zumbaavat, humppaavat ja popsivat terveysruokia ja -pillereitä. Pillereistä jää usein kaappiin kasa muistoja vajaiden purkkien muodossa.Tätä aihetta olen aikonut jatkossakin liipaista mennen tullen. Pari siivua ainakin. On tämä aihe vaan niin herkullinen.

Olen seikkaillessani netin uumenissa bongannut todella hulvattomia hahmoja, joita olen nimennyt ihan miten huvittaa. Yleisön pyynnöstä huolimatta, esittelen tässä teille joitakin tapauksia. Otan pahimmasta päästä framille, koska entisessä elämässäni olen törmännyt näistä jokaiseen.

Smoothienmurtaja
Tämä tyyppi tekee aineesta kuin aineesta kuvottavanvärisen tökötin, jota hörppii nautinnollinen ilme naamallaan ja toistelee: "aiettäonhyvää" joka ryypyn välissä. Naama kertoo toista. Eihän voi kertakaikkiaan maistua mönjä hyvältä, jossa on sitruunaa, kaakaojauhetta, voita, suolapähkinöitä, salaatinlehtiä, tonnikalaa öljyssä, raakaa kananmunaa, chiliä ja tomattia? Eihän? Tai kokonaisia savusilakoita, kermaa, porkkanamehua, öljyä, lakritsaa ja parsakaalia. Mutta hyvää on! Näitä itsekehittelemiään "paukkuja" hän sitten nautiskelee kahvihuoneessa innosta suristen ainakin kolme kertaa viikossa. Mukana on tietenkin oma pikkuinen tehosekoittaja, kuka nyt smoothieta valmiiksi tekisi! Tuoreus kärsii.

Vaa'anvinguttaja
Hän syö punnitusti. Ja kirjaa ylös joka suupalan. Kalkulaattorilla naputtelee kalorit, proteiinit ja ravintoaineet, hiilihydraatit, rasvat ja kuidut. Verensokeria mittaa tämän tuosta, vaikkei ole edes riskiryhmässä, on hommannut mittarin. Kulkee verenpainemittari ranteessa ja tilaisuuden tullen kuullaankin sen surinaa milloin mistäkin. Kaikki kirjataan huolellisesti ylös. On kuin maansa myynyt ja rahansa juonut, jos tasapaino horjuu hetkeksikään. Roikkuu keittiöhenkilökunnan kraivelissa niska punaisena, jos on joku arvo hänen mielestään väärin. Kotona on hyllymetreittäin terveyttä ja ravintoa käsittelevää kirjallisuutta. Kukaan ei enää kutsu iltaa viettämään, kun kaupanpäälle tulisi kahden tunnin synkkä yksinpuhelu lisäaineista, ravinteista, suolentoiminnasta ja painonHALLINNASTA.

Niuhottava tilittäjä
Kun tälläinen henkilö tulee pöytään, niin ruokahalu katoaa, samoin syöjät. Tai ainakin tahti tihenee, niin että pistää haarukalla poskeen ainakin kerran ja kerran kieleen. Kun hän avaa sanaisen arkkunsa, ei säästy mikään eikä kukaan arvostelulta. Hän pähkäilee jopa, että mitä se presidenttikin oikein mahtaa syödä? Toisten lautasilla on hänen mielestään epäterveellisiä aineita, liikaa hiilareita tai liikaa rasvaa tai liikaa lihaa, tai tai tai. Pureskellakin pitäisi, eikä niellä noin äkkiä. Voi tulla vatsanväänteitä. (Joo, persoonasta tuleekin vatsanväänteitä ja pahoinvointia) Ihme, että tämä hyyppä ehtii edes syömään, kun on asiaa muiden syömisistä ehtimiseen. Tämän tyypin alituinen huokailun aihe onkin, että voivoi, kun tässäkin ruoassa on kaloreita niin ja näin paljon, täytyy illalla mennä salille polttamaan ne pois. (Surkuhupaisalta tämä kuulostaa, jos sattuu olemaan lumenluoja ja aamuyö on lapiotu kinoksia ties missä!) Loppuviimeeksi pyörittelee rasvatonta maitoa lasissaan ja narisee, ettei se ole kylmää. Ei kai, kun on lämminnyt lasissa tilityksen ajan.

Avuton sählääjä
Lähinnä kyyneltä alkaa pukata silmäkulmaan, kun tämä henkilö ryhtyy miettimään erilaisia terveysvaikutuksia. Onko terveellistä syödä muoviaterimilla paperilautaselta? Entäpä juoda muovimukista? Saako perunoita keittää ilman kuoria? Voiko ihminen elää ilman leipää? Onko maapallon ulkopuolella elämää(ei, mikäli tämä älyn jättiläinen olisi raketti-insinööri)? Saako täällä nauraa? Täynnään kysymystä ja ihmettelyä kaikesta. Yleisin vastaus kaikkeen on, en mää tiennyt. Kas ihmettä, että on oppinut edes lukemaan ja kirjoittamaan, kävelemisestä puhumattakaan. Kantaa muassaan järjettömänkokoista kassia, jossa on kaikkea maan ja taivaan väliltä, varmuuden vuoksi. Tuskin kuitenkaan itsekään käyttää huulipunan tahrimia, kääreistään riisuutuneita tamponeja, jonka narussa roikkuu syöty purkka tai muuta epämääräistä. Mutta kaikkea on varmuuden vuoksi kerätty kassiin jo parikymmentä vuotta. Tapaamisesta jää psykedeelinen olo, että voiko joku olla noin järkyttävän tietämätön, oikeesti? Aikuistenoikeesti??

Tämä sakki jos sattuisi yhteen, niin siinä saisi kyytiä koko terveysvalistus. Olisi hyvin jännittävää olla kuulolla, että miten heillä menisi esimerkiksi kahvilassa. Yksi kirjoittaa ylös mustaan kirjaan, toinen kyselee, kolmas pitää saarnaa sormi pystyssä ja neljäs natisee, että runebergintortussa on liian vähän hilloa. Siitä syntyisi kyllä melkoinen hässäkkä.

Epähedelmäkeitto on muuten sitten mansikkasoppaa. Mansikkahan on turvonnut kukkapohjus, siemenet nätisti siinä mansikan päällispuolella ja kesällä mansikkamaitoa syödessä ne ratisevat hauskasti hampaissa. Sorruin eilen ostamaan mansikkasoppaa, sitä vähän vähäkalorisempaa, ja täräytin siihen mukaan aimoannoksen turkkilaista. Hyvä oli välipala. Vaikka vähän makeutusaine riipoi herkkiä makunystyröitäni...

perjantai 4. helmikuuta 2011

Elitistinen Antireality

Vaspuukissa tuli puheeksi snobismi. Kaikkien aistialojen snobismia varmaan on! Ainakin kun selailee lehtihyllyssä niitä kalliinpuoleisia, kiiltävänahkaisia lehtiä, joiden kuvia on otettu tuntikausia ja sen jälkeen kuvankäsitelty toinen mokoma. Siirtyisivät varastamaan kuvansa netistä...

Minua siis sylettää se, että kivasta harrastuksesta tulee pakkopullaa ja tervanjuontia, kun siihen sekaantuu enemmän tai vähemmän porukkaa, jolla ei ole aivan kaikki jauhot pussissa. Tämä koskee melkein kaikkia joskus aloittamiani harrastuksia. Ne eivät olleet aloittaessani vielä kaiken elitistiseksi vääntävän kansanosan tiedossa. Ja heti kun moinen asia tapahtui, suli kyllä oma intonikin kuin soppaan pudonnut voi.

Jos nyt alkaisin keräillä vaikkapa hauskannäköisiä kaarnanpalasia, niin kohta perustettaisiin jo Finnish Bark Society ry, joka olisi muutaman valitun nirppanokan hienosteluyhdistys. Ja siihen ei olisi työttömillä, eläkeläisillä ja muilla kansan syvillä riveillä mitään asiaa. Jäsenmaksukin olisi puolimiljuunaa vuodessa. Joka joulu tietenkin myisivät kullattuja käpyjä joiden tuotto lahjoitettaisiin kävynkerääjien yhdistyksen iltavalvontanuotion polttopuiden kuluihin. Tietenkin omat kulut vähennettyinä. Saisi sillä varmaan pussillisen klapia huoltoasemalta.

Näin kävi, kun aikoinaan löysin mallasviskit! Kauhukseni luin valtalehden perjantailiitteestä kuinka jännää on, kun nuori nainen harrastaa väkeviä alkoholijuomia. Onhan siinä pällisteltävää! Tuskin jutusta olisi saatu niin raflaavaa, jos siinä olisin kenottanut minä makustelemassa laatuviskiä. Olisin vain yksi keski-ikäinen muiden joukossa, ämmä vetää lärvejä kalliilla viskillä -säälipisteitä hommaamassa! Mutta yli viisitoista vuotta sitten olin lähinnä kummajainen. Taas touhusivat jotkut seuran, ja totesin, ettei ole seura minua varten. Alkoi nykiä pikkurilliä pystyyn.

Nyt samat asiat on tapahtumassa kansallisjuoma kahville, suklaalle, viinille se on jo tapahtunut, alkaa olla näitä helvetinperkeleen ruokasnobeja ja paljon muita tötteröpäitä pörräämässä sössöttämässä sivistyssanoja vaikka mistä. Laiduttamisestakin jo saatu snobismia lähentelevä tapahtumajatkumo. Ja sitä sietämättömän syyllisyyden määrää, joka kaatuu päälle kuin kirjahylly, jos et suoriudu "odotusten ja laskelmien" mukaan. Ihmettelen, miksi kaikki kiva ja hauska pilataan kilpavarustelulla, ennakkoluuloilla ja hienostelulla?! Jos menen ravintolaan, en minä halua kahta heinää ristissä räkätahrojen päällä hienosti nimettynä. Minä haluan maukasta ja syötävää ruokaa, vaikka olisi kuinka helvetisti miseliinintähtiä tai vaikka -ukkoja siihen ravintolaan liitettynä. No, minulla onkin tapana tiedustella, että onko tämä hieno ravintola vai saako täällä nauraa? kun astun edeskäyvän tykö.

Hissukseen alkaa kypsyttämään tämä kisailujen ja niinsanottujen tosi-tv ohjelmien viidakko. Päässä tirisee kuin pannulla parhaimmillaan. Ei meinaa syntyä edes nakkikastiketta tuskitta. Vähintään haava peukaloon, kun myötähäpeä iskee takavasemmalta ohimoon. Puhun siis näistä kokkauskisoista. Teeveeseehen on ilmestynyt tiptopmasterblaster chef -koitoksia ammattilaisille ja ammatittomille, arvostele mun illallista kyllästymiseen asti ja vielä uusinnat päälle. Kauhulla odotan, kun päästään kahdeksanteen tuotantokauteen; kun pakkaavat näyttämään kaikki edelliset tuotantokaudet uusintoina ennen uuden alkua!
Ajoittain tulee mieleen, että saako tuon littatelsan kuinka helvetin pitkälle lingottua, jos ilmaantuu vielä yksi sikke jamie touhottamaan patojen ja pannujen kanssa. Sekä tekemään käsittämättömällä vauhdillä vielä käsittämättömämpää ruokaa. Porsasta karamellisoossissa. Tai lappamaan avokämmenellä rucolaa joka saatanan lautasen reunalle. Nyt alas puusta snobbailija, tai avitan havelikolla.

Minä pidän hyvästä ruoasta, viinistäkin, oluesta sekä viskistä, mallasviskistä. Mutta minä en pidä tästä nykymaailman menosta, kun perusasioista tehdään järjellä käsittämättömiä, pienen piirin juttuja! Aivan kuin syömisestä ja juomisesta nauttiminen, laihtuminen itselleen sopivalla tavalla tai vaikka ihan perusjutut luonnon helmoissa sienestämisestä metsästykseen, olisivat vain muutamien siihen vihittyjen omaisuutta. Jota ei tietenkään muille jaeta.


Maitotuotepruuvi Omassa Keittiössäni, itseni kanssa kahdenkesken. 
Tervanjuontisanomat, MahaTar TarMaha

Maitotuotteethan ovat kautta aikain saaneet tukea yllättävästikin valtiovallalta, Euroopan Unionilta, maalaisilta, heinäpelloilta, kellareista ja navettojen seinistä. Suomalaiseen ruokapöytään maitotuotteet ovat kuuluneet niin ammoisista ajoista, että jotkut jopa pystyvät juomaan maitoa saamatta sivuoireita. Ne, jotka niitä sivuoireita saavat, olkoot juomatta. Maailmassa on tuhansia, ellei jopa enemmän kuin tuhansia maitotuotteita, joita lähes koko ihmiskunta on aamuhämärässä nauttinut. Jos kaikki maailman naudat koottaisiin yhteen, ne eivät Suomen rajojen sisäpuolelle mahtuisi. Nautajono ulottuisi maapallon ympäri ja vielä kauemmaksi. Paitsi, että ressukat kuolisivat tyhjiössä ja siitä saisi syytteen eläinrääkkäyksestä.
Muiden kaukaistenkin maiden nautaeläinten tuotteet jäävät täällä Pohjan jäätävillä perillä liiankin vähälle huomiolle ehkä siksi, että tänne on vaikea kuljettaa niitä herkkuja, joita esimerkiksi Ranskanmaalla täysin käsittelemättömästä maidosta tehdään. Sitä ei voi pieni ihminen ymmärtää aivan heti. Meillä on puikoissa bakteerikammoisista bakteerikammoisin virkahenkilöstö, joille bakteerien esiintyminen luonnossa on kuin Belsepuupin asettuminen Suurkirkon katolle. Poishan ne pitää siivota.
Maito, tuo vasikoiden monimuotoinen eväs on antanut ihmiskunnalle väittelyn aihetta ja makuelämyksiä siitä pitäen, kun joku älykkö keksi lehmäntissistä saatavan maidon ravintotekniset ulottuvuudet. Ja unohti maitopääläärinsä nuotiolle yöksi. Siitä se vasta kehityskulku alkoikin!

Pirkka AB-piimä
Suomi
Väri läpitunkemattoman valkoinen, antaa aavistuksen paksuudesta. Tuoksu raikas, hapahko, lähes mereisen viileä: maamaisuutta myös, navettaa ja heinäpeltoa. Maku pyöreä, hapahkoinen, kukkea ja täyteinen.  Suutuntumassa voin pehmeyttä, nielaistessa antaa kurkkutorvelle vastusta, melkein tekisi mieli pureskella, lähdeveden viileyttä havaittavissa jääkaappikylmänä, tarjoilulämpötilassa pitää olla tarkka. Jälkimaku vivahtaa viiliin, jossa runsaasti kermaisuutta. *****

Lindahls Turkkilainen Jogurtti
Ruotsi
Väri ruotsalaisen vit, vaalea, tämäkin hämmästyttävän samankaltainen kuin piimällä. Tuoksu jännittävän raikas, maitoinen, kukkean erilainen, kuin metsä syyssateen jälkeen. Maultaan kermainen, jopa voita on löydettävissä, pähkinän pyöreyttä ja lateksiakin häivähtää jälkimaussa, suutuntuma rehellinen, paksu ja haastava. Tarjoillaan erilaisilla lisukkeilla, mutta suoraan purkistakaan nauttiminen ei estä nautinnon täydellisyyttä. **** Jos olisi ollut kotimainen, olisi saanut vielä yhden tähden.

Rasvaton maito
Suomi
Väri sinervä, selvästi vähän vihreänturkoosiin vivahtava. Tuoksu maitoa muistuttava, vetinen, kuin makukin. Maku mitäänsanomaton, lattea ja läikikäs, ei haasta makukeräsiä ilotulitukseen vaan aiheuttaa lähinnä nielemisliikkeitä vaikka tekisi mieli sylkeä. Jälkimaku erittäin häiritsevän metallinen.Suutuntuma suorastaan ällöttävä, vetinen ja epämääräinen. En suosittele kuin masokistissa aikeissa juotavaksi tai käytettäväksi. *

Kevytmaito
Suomi
Väri jälleen valkovuokon vaalea. Maku kevyehkö, kohtalainen pituus, kovahko, ei aivan kermainen, mutta maitomainen. Jälkimaku hiljainen, ei mausteisuutta, eikä eleganssia. Helppo ja kevyt, muttei aivan raadin makutottumusten mukainen ja jakoikin persoonallisuushäiriöisemme kahteen leiriin. ***

Täysmaito
Suomi
Väri taittaa hieman kellervään, maitomainen olemus pyrkii matkimaan maalaismaidon väriä. Maku täyteläinen, kehittynyt, pitkä ja leveähkö, kypsän viljapellon aromia sekä pannukakkumaista makeutta. Jälkimaussa viileää voisuutta, voisulaa ja kermaa, lähes jäätelömäinen, lopussa loppuu. Suutuntuma raikkaan hemakka, tasapainoisenmoniulotteisen keikaroiva, lähes paksuhko. ****

Tässä tänään raatimme talvipäivän kunniaksi maistelemat maitotuotteet. Persoonallisuushäiriöinen ratkesi ryyppäämään ja minä odottelen, että avioliiton kautta saatu lisäosani saapuisi paikalle, että pääsisi kauppaan. Myös viinakauppaan. Ajattelin ottaa tänään muutamaa hyvää vuosikertaa. Sekä Keravan Kotipanimon kuravettä saunan päälle. Jos maha kestää.