keskiviikko 23. helmikuuta 2011

Elintarvike-eliminaattori.

Julistin tänään heti aamutuimaan huushollini EINEKSETTÖMÄKSI ALUEEKSI. Paitsi hätätapauksissa. Ja muutamat tuotteet poislukien. Avioliiton kautta saatu lisäosani (joka EI ole mikroaaltouuni (kiitos A-L hyvistä nauruista) saa lämmittää äärihädässä pakastepizzan tai purkkihernesopan. Ydinaseeton alue tonttimme on ollut jo vuodesta 2001. Biologisia aseita täällä käytetään kyllä. Kuten hernarin jälkeen. Tai hapankaalin tekovaiheessa. Koirankikkikin saattaa tuoksahtaa lumien sulaessa. Ja kunnan paineviemärin pumppuasema haisee ainaisesti. Sekä silloin, kun on lokasäiliön tyhjennysaika.

Aurinko on paistaa räkittänyt silmät kieroon. Ehkä hyväkin, että on paistanut. Minä taas en ole paistanut, vaan riehunut pakastimessa niin, että sormenpäät olivat pudota. Ensin avioliiton kautta saatu lisäosani roudasi parikymmentä kiloa koiranruokaa pakkaseen ja jouduin järjestelemään järjestelmän melko uuteen uskoon. Ja kun tämän olin tehnyt, huomasin, että kello raksuttaa mennyttä aikaa. Eli ruoka-aika tuli vastaan kohisemalla. Piti mennä takaisin pakkasen uumeniin. Tuloksena olivat todelliset noppasoppa-ainekset. Man tager, hvad man haver.

Piti paikkansa tämä resepti oikein loistavasti: valmiiksi paistettua jauhista ja pakastevihanneksia, pakastemuussia pussin pohjallinen ja pussukka kukkakaalia. Jauhiksesta ja tomaattipurnukasta leivottiin kastike, jossa killivät myös pakastevihannekset, unohtamatta kuutioitua tomaattia, sitä nahistuneinta. Muussista tehtiin kukkakaalin kera oikein hyvä perusmuusi. Pottua oli vain siteeksi. Kastikkeeseen räpsäyttelin sakeuttimeksi paprikajauhetta. Ja muita kuivamausteita, kuten valkosipulirouhetta (jää vähän ilkeännäköisiksi valkoisiksi pallukoiksi sapuskaan). Kiehautuskuohautus ja valmista tuli. Hyppysenikin sulivat siinä ruokaa laittaessa. Onpa sitten mitä tarita nälkäiselle työn raskaan raatajalle, ja ihan "tuoretta". Maistui minullekin. Arvatkaapa, paljonko tuossa oli lisäaineita? No, suolaa. Pitänee paistaa vielä vähän sipulia...josko tässä laiskuuttaan jaksaa.

Viimepäivinä on M.Dumell Silminnäkijöineen aiheuttanut ylimääräisiä kierroksia sekä tavan kansassa, että takuulla elintarviketeollisuudenkin puolella. Siitä päätellen, että yleisönosastoissa on kantaa ottavia kirjoituksia ruoan laadusta, saatavuudesta ja puhtaudesta. FBstä sain riemukseni lukea, että: "Taas tuijotellaan suurennuslasilla raameja, kun ydin on hukassa." Kiitos! E-koodeihin kun sisältyy aika paljon myös ns. luonnolisia aineita, kuten C-vitamiini (askorbiinihappo!). Joten pelkän E-koodien laskemisen varaan ei kannata heittäytyä. Käy niinkuin minulle kakarana tarzankeinussa. Köysi katkeaa ja tulee ahteri pipiksi. Alati asioita kiihkottomasti käsittelevä Anja Nysten mutusteli asiaa Iltalehden blogissaan. Aplodien arvoinen mietiskely.

Myönnän, että minä hieman kieli poskessa harrastan laajojen kansanjoukkojen häirintää kauppapuodeissa. Silmäklasit pois nenältä ja kauhistuneena tavaamaan tuoteselostetta: "Herranjestas! Tässähän on kahdeksan E-koodia!" ja laitan tuotteen takaisin hyllyyn. Muuannessa ostoshelvetissä vieressä makkarapaketteja plarannut täti heittäytyi ihan juttusille. Käristiin siinä närkästyneenä, että jos makkara on halpaa, niin se sisältää vain jauhoja ja lisäaineita. Jos siinä sattuu olemaan lihaakin, niin kilohinta nousee toiselle kympille. Jos sattuu niin ikävästi, että siinä on muita aineita vähemmän kuin 30%, niin eläkeläisellä ei enää ole siihen varaa. Kysyin, että miksi pitäisi? Kun tuore liha on kilohinnaltaan halvempaa! Täti mietti hetken ja tokaisi, että totta! sitä ei monesti tule edes ajatelleeksi. Minuun iski valistuksen perkele ja kylvin mummulle kokemuksen syvällä rintaäänellä pari nopeaa ja helppoa reseptiä. Toivottavasti ovat olleet avuksi ja seuraksi.

E-koodit ovat jännittävä, aivan omaa elämäänsä elävä maailma. Siellä on apuaineita, säilöntäaineita ja paljon muuta mössöä, joitten nimiä ei normaaliälyllä varustettu elämänmuoto kykene edes lausumaan. Ja jos näitä alkaa esiintymään taajaan joka paikassa, niin parempi jättää hyllylle koko komeus. Olen useasti miettinyt tätä perustetta, että "kuluttaja haluaa". Miten niin? Millä perusteella haluaa? Olen osallistunut aika moneen johdattelevaksi tehtyyn asiakas-, gallup- tai muuhun kyselyyn, jossa ei ole vaihtoehtoa "teen itse" tai muuta sellaista minulle sopivaa. Lopputulemana on, että joko jätän kesken koko jutun, tai kirjoitan tulikivenkatkuisen palautteen firmalle. Ja sitten niiden kyselyiden tuloksilla markkinoidaan tai puolustellaan lisäaineiden käyttämistä hyllyiän pidennykseen. Todella syvältä!

Joskus en käsitä sitäkään, että aliarvioidaan sitä omaa ruoanlaittotaitoa. Varsin maukasta ruokaa tekevä emäntä/isäntä saattaa keitoksiaan vähätellä, että ovat ihan vaan tämmöstä huttua nämä. Tai herkkulisen salaattinsa takaa mutista, ettei tämä mitään kurmeeta oo. Ja toinen kuolaa innoissaan eväiden äärellä! Ovatko ihmiset alkaneet verrata itseään kaikensattanan teeveeseeohjelmien kokki-ihmeisiin? Jotka pyöräyttelevät käden ja pannun käänteessä ultrahienot asetelmat! Kritiikitön toosan möllöttäminen tekee meistä myös äitien uhreja.

Työntämällä mainontaan herkistäviä elementteja taataan einesmössöjen menekki. Meidän kustannuksella, että voitasiin enemmän tuijottaa tuota digialttarin antia. Ja ostaa alitajuisesti enemmän eineksiä! Näissä kokkausohjelmissa ei sinällään ole vikaa, haen monesti ideoita niistä. Varsinkin harvahiuksinen Floyd on ollut ikisuosikkejani. Ja tämä oudoissa paikoissa notkuva kokki A.Bourdain. Sekä vielä kummallisemmissa hilluva A.Zimmern. Molemmat A-kirjaimella alkavat ovat joutuneet pistelemään kaikenlaista hyönteistä ja oudompaa ruhonosaa. Muutama paahdettu ja suolattu heinäsirkka voisi olla paikallaan ihan snacksinä. Tai herkullinen käristetty palmumatonen. Luulen, että saisin aika jänniäkin sapuskoita alas kurkkutorvestani minäkin. Kuka tarjoaisi kierroksen? (..ja matkat)

Mutta koska aurinko ei suostu menemään pilveen, en sinne mene minäkään. Ei ole ollut tapana. Menen olohuoneeseen lataan takkaan annoksen puita ja syttyjä. Otan ja varustaudun arktiseen ilmastoon sopivilla varusteilla ja vyöryn tuohon lähijäälle. Teen siinä pienoisen lenkinpoikasen ja palaan paistattelemaan takan loisteeseen. Sitä ennen otan kuitenkin kupposen kahvia. Ra-vit-se-mus-te-ra-peut-ti, huom.!: siinä ei ole kuituja mutta se virkistää jostain kumman syystä. Maistuis varmaan sullekin?
Lähetä kommentti