torstai 29. joulukuuta 2011

Puhurin kourissa syntyy extremeruokaa.

Tässä oleilimme vastaikään sähköittä muutaman tovin. Ei meillä mitään hätää ollut, kun takassa paloi iloinen tuli ja saunan kiuaskin oli valjastettu lämmöntuontantoon. Ovi auki, että hönki lämpöä muuallekin, kuin saunatilaan. Kynttilöitä ja määrättömiä määriä taskulamppuja. Pikku taskulamppu on kätevä kaulaan ripustettuna. Ja portaissa auttaa etenemistä kummasti. Vettä noudimme naapurista, jonne sitä vielä tuli ja vessanhuuhdontaveden haimme lammesta. Hellanlettasta ei ole vielä saatu asennettua, avioliiton kautta saatu lisäosa ei ole pitänyt kiirettä, kun on ollut näin lämmin talvi. Eli ei ole vielä apuneuvoa keittiössä keittämiselle.
Puolan armeijan pakkikeitin avitti kahveenkeitossa. Siitä vaan kuumaa vettä kaatelemaan suodattimen läpi, niin sai kuumaa kahveeta, jota en aamusella ollut huomannut keitellä.

Pöydälle aamulla jäänyt kinkku vähän ensin suretti, mutta äkkiä jääkaapista temmottu kiinankaali pelasti tilanteen. Trangia hellalle ja kinkkua sen pannussa käristelemään. Vaihdoin pannun tavalliseen ja jouduin tankkaamaan tenttusäiliötä pariin otteeseen, ennen kuin sain sopivan sihisevän pannun. Siihen vaan kinkunläskiä ja kinkkusuikkua tirisemään sulaneeseen itraan. Viiltelin joukkoon paprikan ja pari chiliä, niitä en säilyttele jääkaapissa. Rontin säilykeosastolta ratatouillepurkin ja sekoittelin senkin sinne, valutuksen jälkeen.

Ryöppäsin lopussa vedessä kiinankaalin paksummat osat. Kun kinkkusulppu alkoi olla suht kasaan keittynyttä, niin sulloin sekaan vielä valkosipulia ja inkivääriäkin. Ja odottelin, että kiinankaali pehmiää. Täytettä sitten vaan lusikoimaan kiinankaalinlehdelle, ja rullaatirullaati. Tikulla kiinni. Vaikka kääryleet periaatteessa olivat kypsiä ja valmiita nautittavaksi, niin silti olisi kiva saada vähän värillistä pintaakin. Voita valurautaan ja valurautaa hiillokselle. Kyllä oli muikeat tuoksut! Nautimme ne kohtuullisesti puokkiin, lisäosa höysti evästä nuudeleilla. Ne kun tulivat kätevästi liotettua kiinankaalin ryöppäysvedessä.

Jääkaappia ei auottu sen koommin. Mutta kuivatut ja säilötyt ruokatarpeet olivat tarpeeseen. Samoin säilyketölkit. Teimme kyllä toivioretken nakkikioskille, joka kyllä lopulta osoittautui täydehköksi Heseksi. Otin burgerisalaattia ja pari pussukkaa valkosipulisoosia. Kyllä sillä nälkä pakeni. Uneksin kyllä vanhasta kunnon lihiksestä puolikkaalla lenkillä ja kaikilla mausteilla sekä kananmunalla. Se oli joskus aikoinaan herkkujen aatelia. Nyt jos yrittäisi moista, voisi homma kaatua ihan siihen, että mahan tietää olevan todella kipeä monta herran tovia! Sorruin nimittäin vinyylikattomunkkiin, joksika tuttu nimittää berliininmunkkia. Ja tunnin päästä sen mähkimisestä ei ollut kohdallaan enää mikään, mutta oli se sen väärtikin. Samoin en ymmärrä sitä naukumista, että suklaa on kiellettyä. Ei perkele ole. Tummaa suklaata meilläkin on nyt kaappi pullollaan, kun joulusuklaat myytin pois. Valkattiin parhaat päältä. Maitosuklaatakin on. Ja konvehteja. Enkä ole niitä ihteltäni kieltänyt. Muttei kyllä tee mielikään pistellä niitä enempää kuin pari-kolme palasta kerrallaan. Enää ei mene koko rasiaa eikä puolta levyä kerralla.

Mitä tuohon sähköttömyyteen tulee, niin yritimme patteriradiosta kuunnella edes jotain viranomaistiedotteita, sillä kännykät kupsahtivat toimimattomiksi alle tunnin sähköjen katoamisesta. Ei toiminut kolmekee eikä känny, johtopuhelinta ei enää ole. Mistään ei tullut Fortumin tiedotetta eikä juutisissa kerrottu paljoakaan muuta, kuin että myrsky katkoi sähköt sadoilta tuhansilta. Plääh, sähköyhtiöt ja viranomaiset, plääh!! Epätietoisuus oli pahinta, että pitääkö tästä lähteä oikeasti evakoitumaan jonnekin vai jatkaa tätä myrskyn ratsastusta edelleen. Tulin siihen tulokseen, että ei hätää mitään! Lähin avoin ostoshelvettikin on kymmenen kilsan päässä, sapuskaa piisaa kyllä kaapeissakin ja jollaihan sitä on elettävä! Vettä tulee naapurin hanasta (kumma kyllä, kunnan vesi toimi) ja vessavesi on ihmismäisen kantomatkan päässä. Tosin tuppasi avoimesta saavista vähän loiskumaan saapasvarteen.

Illalla löhöilimme sohvalla ja lueskelimme otsalamppujen valossa. Patteriradio rätisi vieressä, JOS sieltä vaikka jotain tietoa saisi...takka loimotti kivasti lasiluukkunsa takaa, koirat ahtautuivat samaan sohvaan ja meillä oli lämmintä ja mukavaa. Edes yläkerran makuuhuone ei tuntunut kolealta, vaikka patterivedet eivät kiertäneetkään normaalisti. Hätäkeinona, jos pakkanen iskisi pahasti, ajattelimme päästää vedet pois patskuverkostosta, etteivät halkea putket eikä patterit.

Pilkettä kului kyllä vähän keskimääräistä enemmän, muttei se tahtia haitannut, kuin siten, että kipeät polvemme olivat kovilla rappusissa. Molemmilla kuin on tuota nivelrikon alkua. Asiasta, eli tästä sähkökatkosta keskustellessamme tulokseksi tuli, että ei tämä meitä haittaa. Olemme molemmat sen aikakauden kasvatteja, että peseytyminen onnistuu vadillisella vettä, mielellään lämmintä. Ruokaa pystyy soveltamaan mukavasti ilman ongelmia. Jos sitä vaan on saatavilla. Metsä tosin pullistelee erisorttisia sieniä...!
Nyt tuossa hyörii pikkuinen helikopteri linjoja tarkistelemassa. Taitaa ollakin tarkistettavaa aika tavalla. Mutta välipäiväruokiin kuuluu myös rosollihyytelö. Sen repsetti olisi tässä, kun olen niin monesti hokenut tätä hyytelöinnin autuutta:

Rosollia, ainakin litra. (ja just litran verran on Atrian rasiassa) Litra on noin 600g.
4-6 liivatelehteä liotettuna kylmässä vedessä
1,5 dl kasvislientä
 Annoskipposia tai yksi iso kippo.


Soossi:
2 kanamunaa eli tiponkikkeliä
2 – 3 rkl sinappisillin kastiketta tai  ripaus suolaa, 2 tl etikkaa, 1rkl sinappia
hyppysellinen rouhittua valko- tai mustapippuria, maustepippurikin käy!
1 tl sokeria (tai hippunen steviaa)
1 dl vaahtoutuvaa kermaa
(4 – 8 palaa sinappisilliä)

Tee ensin rosollitytinä. Jaa rosolli 4-6 annosmaljaan tai yhteen reilun 1 litran vetoiseen vuokaan eli kuppiin. Liota liivatteet runsaassa kylmässä vedessä.  Jos teet yhden ison kumottavan hyytelön, käytä 6 liivatetta. Annosmaljatytinään riittää vähempikin eli 4 kipaletta. 
Kuumenna 2 rkl kasvislientä höyryävän kuumaksi. Puserra liivatteet kevyesti kuivemmiksi ja sekoita  höyryävän liemen joukkoon, älä anna liemen kiehua lisäämisen jälkeen. Lisää loppu liemi sekaan ja valuta se rosollin päälle. Peitä kelmulla ja nosta jääkaappiin hyytymään reiluksi 2 tunniksi.
Keitä munat koviksi ja erota niistä keltuaiset. Hienonna keltuaiset haarukalla pienessä kulhossa ja sekoita joukkoon sillin kastike, pippuri ja sokeri taikka suolaa, etikkaa sekä sinappia sillinliemen sijasta, pippurien ja sokerin kanssa. Silppua myös valkuaiset. Vatkaa kerma pehmeäksi vaahdoksi ja sekoita keltuaisseokseen. Aseta iso nokare kastiketta jokaisen rosollihyytelön päälle. Heleppua. Koristele valkuaissilpulla koko komeus.
Jos käytät silliä: Silppua sillipalat pieneksi. Kääntele sillisilppu kastikkeen joukkoon.

sunnuntai 25. joulukuuta 2011

RAUHAISAA

...JOULUNJATKOAIKAA!
HERKULLISTA UUTTA VUOTTA 2012.
Aion olla riesananne ensi vuonnakin.

Joulun jälkeen on aika kehitellä kaikenlaisia herkkuja ylijääneistä joulueväistä.
Ensin tuunataan kinkulle smetanasoosi: Smetanaan tungetaan dijonsinappia joko rakeista, kokonaisia siemeniä sisältävää tai tavallista, puoli putkea piparjuurta. Soosi käy myös kalalle. Sekaan voi tipauttaa myös hitusen chiliä ja inkivääriä. Kyllä lähtee!

tiistai 20. joulukuuta 2011

Huulipuikko ja Tuhotulvatalvi.

Eräänlainen joulutarina. Vavistuksella häneen suhtautukaa, Nostramahadamus on puhunut. Hups. 

No niin. Sitä se mun uneni tiesi. Kaupassa haahuillessamme lueskelimme lööppejä ja otsikoita noin huvin ja harrastuksen vuoksi. Silmille riekkui mm. piparkakuissa piileksivä myrkytysvaara ja tuhotulvat. Ei siinä auttanut kuin pyöritellä päätään ja purra huultansa, ettei olisi tirskahtanut raikuvaan nauruun. Paikallisessa äääsmarketissa kiemoivasta postijonosta olisi katseltu varmasti himpunverran kierohkosti. Kun hyväntuuliset joulunrakastajat ne siellä olivat ajoissa postipakettejaan postittelemassa...

Kotiinpalattuamme palauttelimme näitä kohu-uutisointeja mielellämme mieliimme. Erityisesti tuo piparkakkujuttu kutkutti. Ajatelkaapa, Evirasta on annettu varoitus, että piparkakkujen kanssa pitää olla varovainen, kun niissä on kanelia. Kanelissa puolestaan on kumariinia, ja kumariini on maksamyrkky. Jahans, paljonkos tuota kumariinia pitäisi maksan pilaamiseksi sitten pistellä huuleen? No, meikäläisen painoluokassa kokonaisen 10 milligramman verran PUHDASTA kumariinia saisi pistellä. Eli voisin varmaan huoleti napostella sellaisen kolmisen kiloa (noin 3kg) kanelia päiväkseltään. Ei tule siitä mitään. Paitsi voin kanssa. Tai korvataan se kaneli sitten jollakin muulla yhtä maistuvalla, vaikka liperillä. Tai vastaleikatulla ruoholla...

Mutta kyllä tässä täytyy kyröillä ja mielensä pahoittaa. Kun on karmea karppaaja, niin ei voi edes lohduttautua pipareilla ja sinihomejuustolla, pitää tyytyä pelkkään juustoon. Kun hetelmissä on tappavaa hedelmäsokeria, niin niitä ei siis kuoleman pelossa voi syödä. Voitahan tunnetusti kaikki karppaajat tykittävät suonet täyteen. Intomielisimmät sulattavat sianrasvatkin ja imevät sitä pillillä sisuksiinsa. Kaikki vähärasvaiset asiat on jo hylätty. Kottikärrytkin on kahteenkertaan rasvattu. Samoin kaikki nahkakengät. Ja huoli on pidetty siitä, että on käsilläkin oikeaa rasvaa. Oikeaa Rasvaa kun ei voita mikään. Paitsi se voi, joka on viety maasta itkevän kansan nenän edestä suureen tuntemattomaan. Norjalaiset ja ruotsalaisetkin ottavat osaa suruun taisteluun voista.

Ja koska karppaajia syytetään kaikesta, maailmanloppua myöten, niin nyt sitten kansaa lakoaa kuin heinää, pipareita kun ovat syöneet, niin myrkyttyvät pois. Ja siinä sitä sitten vähät henkiinjääneet miettivät, että mikä on krematoroinnin hiilijalanjälki, että tohtiiko noita edes polttaa. Vai säilötäänkö rasvaan. Ennen kuin päätöstä edes saadaan aikaiseksi, niin tulee iltapäivälööppilehtien ennustama lämpöaalto ja tuhotulva. Tulva vie mennessään äärettömiä määriä piparkakkumyrkkyihin kuolleita suomalaisia. Ruotsalaiset ja norjalaiset tanssahtelevat sensijaan piirileikkiä kuusten ympärillä ja laulavat Räven raskar över isen ja ryntäävät sankoin joukoin hamstraamaan voita Suomesta. Kanelin myrkyllisiin huuruihin kuolleet ajatuvat Itämereen ja saastuttavat sen perin juurin. Muutama moniste (lehdet on lakkautettu, kun työntekijät ovat kuolleet), twitter, facebook ja muu vaivoin toimiva media mainitsee, että lihansyöjät ovat saastuttaneet Itämeren ajelehtimalla sinne märkänemään. Kanelihaju ei irtoa kalasta edes keittämällä. Silakat jäävät minkeiltäkin hajun vuoksi syömättä ja Itämeren nimi muutetaan Kanelimereksi, Kanelsjön.

Lämpöaalto korventaa kanelihajuista vettä ja sulattaa loput Suomen kamaralla märkänevät piparkakkujen ahmijat. Näkyä ei voi sanoin kuvata. Eikä valokuvauskoneinkaan. Vanhoja kameroita ei enää ole juuri missään, digikamerat eivät toimi. Vähä-älymystö Vähäinen älymystö päättää, että loput kanelikuolleet ja pipariin tukehtuneet, jotka alimmaisista kerroksista paljastuvat, on sotkettava suohon. Näin päästään näppärästi eroon sekä hiilijalanjäljestä että kuolleista sieluista.

Jostain kuitenkin kömpii esiin Eviran hautausmaista vastaava viranomainen ja tivaa lupalappua, proopuskaa, leimoja ja kiiltokuvia sekä korkeimman johdatusta suohon säilöttävien ruumiiden siirtämisestä maaperän päältä sen sisälle. Että onko luvat kunnossa? Kyselijälle näytetään sekä ovea, anniskelulupaa, Aurinko, Kuu ja seitsemän tähteä, omavalvontakaavaketta, keskisormea ja kansainvälisiä käsimerkkejä, punainen korttikin taitaa heilahtaa sekä suuri joukko taivaallista sotaväkeä ilmestyy kuin taikaiskusta paikalle. Paljastuu kuitenkin paikalliseksi VPK:ksi joka miehissä etsii tietä oikeaan osoitteeseen. Veparilaisille näytetään pitkää nenää. Paikallispoliisikin korkeimmassa omavaltasuudessaan saapuu ihmettelemään tilannetta ja toteaa, ettei täällä ole mitään nähtävää, hajuhaittoja ennemminkin. Ja vuosituhansien päästä suosta uhoava kanelinkäry johdattaa paikalle kyseisten henkilöitymien kaukaiset mutanttisukulaiset, joilla on suodatuskyvyltään verraton maksa. Suosta kaivellaan kanelille haiskahtavaa uhriväkeä sadoittain. Jälkipolvet arvelevat munuaisissaan, että tälläiselle joukkosurmalle ei voi olla muuta selitystä, kuin karppaajien hyökkäys.

Sillä kansantarinat kertovat ja niitä onkin tallennettu joidenkin tuhansien vuosien ajan muistipillereihin. Niissä puhutaan kansan kahtia jakaneesta uskonnosta, jossa uhriaterioita nautittiin erilaisten tiettyjen koostumusten mukaan. Kanelimeren rantoja kansoittaneet muinaiset kansat kuulemma keskitalvella kokoontuivat mässäilemään erilaisilla ruhonosilla, joita paistettiin pitkään erilaisissa kypsennysvälineissä. Sähkönkulutuspiikki näkyi Kuuhun asti, kun voimalinjat hohkasivat kelmeää valoa sähkön virratessa virtanaan lukemattomille sähköuuneille virtaansa antamaan. Jopa lampaiden ja siipikarjan koipia kerrotaan syödyn. Ja myöskin runsaasti kanelia puurossa, piparkakuissa, joululeivonnaisissa ja niinhän se koitui esi-isäin ja -äitein sekä -lasten kohtoloiksi. Se kaneli, jonka tuoksu leijailee edelleen pohjoisen pallonpuoliskan yllä ja vesistöissä.
Henkiin jäivät ne, jotka ymmärsivät, että kaikesta ei ny tartte niin kovaa puhuu ja syörään kotona ennen ku lähetään, ettei tartte sitten kylässä syörä, luuleevat viellä että ollaan ahneita. Ja Martti ei ota kahta kuppia enempää kahveeta. Silloin muinaisina aikoina kiisteltiin myös nautaeläinten maidosta eristetystä rasvasta, että voiko sitä syödä vai pitääkö se viedä naapurikansoille. Vientitukien toivossa maidonkäsittelylaitosten ylin johto sorvasi suuria sopimuksia voin viennistä ulkomaille, omille kansalaisille syötettäisiin pajunköyttä eläinrasvojen haitallisuudesta, että saataisiin kaikki mahdollinen irti voiviennin iloista oman kukkaron pohjalle. Eli leveään elämään ja ökytaloihin.

Voi kauhistus. Ja voi voi, kun on voita, muttei ole leipää! Särvintä vaan ja sen päälle voita. Täynee lopetella teidän kiusaamisenne tältä illalta. Kello on jo myöhä. Aikaisin aamulla alkaa tapahtua täälläkin kummia. On meinaan pestävä uunin sisukset. Että saa kinkun uuniin, kenkälusikalla. Potka piti taas irrottaa, kun muuten ei tuo puujalka mahdu uuniin. Eiköhän tässä kaksi vanhaa karppijätkää istu tummetessa illan. Ja nauti kinkunpaistoruokaa. Että jaksaa manata kinkulle rapeaa kamaraa. Laulamme reippaita rekilauluja ja raakumme joululauluja. No EI. Jouluaattona saatamme kaivaa kyllä joululevyt esiin ja laittaa poppikoneet roikamaan. Suvussa on sen verran musiikkimiehiä, molemmilla, että heillä on ollut hyppysensä pelissä suomalaisessa joululaulusielunmaisemassa ja kuorolauluissa samoin. Että ihan senkin vuoksi. Sitä ennen odottelen ensimmäisiä uutisia: "Piparkakkutaloa rakentanut perheellinen kuoli! Lue nyt Iltalööpisestä!"

maanantai 12. joulukuuta 2011

Joulukuun toinen maanantai.

Juu. Ja jos edellisen ilotulitukseni savuavia raunioita sammuttelisi postaamalla mitäänsanomattoman blogautuksen kaikkien kahden lukijani kiusaksi.

Kaamosmasikseni petraa kuin sika juoksuaan. Ei ole hääviä tämä tämmöinen. Etsiskelen blogistanian uumenista haasteita. Että pysyisi hereillä jouluun asti. Tosin rahatilannekin asettaa pieniä haasteita. Muttei se ole ennenkään haitannut. Kahden ihmisen joulupöytä on helppo laatia sen mukaan, että siihen ei todellakaan tarvita ihan koko kategoriaa jouluevästä. Rajaamme hiukan syömisiämme. Eli saatanallinen kinkku, sellainen, että hyvä kun uuniin sopii. Jos ei, niin irroitetaan potka. Ja lootat eivät itseveivattuina paljoa kustanna. Sähkö on valmistusainesta varmaan hintavin. Ja herran mielestä ainoastaan lanttuloota on pakollinen. Siispä näin. Minun mielestäni pakollista on lipeäkala, kunnon valkosoossi, hienostelijat puhuvat bechamelkastikkeesta ja rosolli, joten ne tulevat siihen lisäksi. Ja jos kakara tykkää, niin teen niille sitten annoksen joululootia kyllä. Ruoanlaitto kun on luovaa työtä ja pitää hereillä. Silli! Silliä olla pitää myös, että saan suolattua kudokset kunnolla. Sillä eihän se tapa, mitä joulun ja uudenvuoden välissä syö. Vaan se uudenvuoden ja joulun välinen aika..!


Oli taas pari krossia hyviäkin ideoita. En vaan tiedä, mihin ne katosivat. Johonkin ihan tähän lähelle. Ehkä en saa nyt mitään järjellistä aikaan siksikään, että olen tapasin lääkärin numero 15 tämän sairauden toteamisen jälkeen. Nyt en puhu sokeritaudistani. Minulle on tästä rumbasta ollut kyllä selkeästi enemmän haittaa, kuin hyötyä. Onnekseni löytyi viimein kunnollinen terapeutti sentään. En ymmärrä sitä, miten tapaamani hoiturit ovat käsittäneet ratkaisukeskeisyyden. Osa on nähtävästi sitä mieltä, että keinolla millä hyvänsä on ratkaisu löydettävä hänen pakistaan. Minulla on kyllä vaikea auktoriteettivamma ja kyseenalaistan hanakasti asiat, jotka eivät tunnu itsestäni oikeilta. Eikä minulle piisaa vastaukseksi se, että niin se ihmisen pää vaan toimii. Sen takana täytyy olla parempi vastaus. Ja ihmeiden ihme, niitä on jopa löydettykin. Ja jos ei muu auta, niin terapisti ottaa erivärisiä kyniä ja piirtää. Menee varmasti jakokeskukseen, kun olen visuaalinen immeinen. Joka suunnasta.

Tämä hoidon hajanaisuus on kiusannut minua jo hulluuden partaalle, ehkä jopa siitä yli. Ja kun pöydän takana istuu itseäsi 30 vuotta nuorempi henkilö, joka kokemuksen syvällä rintaäänellä vannoo lääkkeiden voimaan ja niiden tuomaan autuuteen, en jaksa kuin hymähdellä ja hymyillä vinosti. "Keskustelee adekvaatisti", juu kyllä vain keskustelee, varmaan kohta advokaattien välityksellä. Kun mitään muuta en inhoa niin paljon, kuin ihmisten niputtamista ulkoisten ominaisuuksien tai omituisuuksiensa vuoksi johonkin tiettyyn porukkaan. Lihavat, keski-ikäiset ja naiset. Enkä mielestäni ole mitenkään kouluttamatonkaan, vaan ihan keskiasteen tutkinnon suorittanut. Enkä laiskuuttani sairasta vaan ihan kyllä syystä jos toisestakin. Varsinkin siitä toisesta. Koska olen kaikkia noita kolmea mainittua: lihava, keski-ikäinen ja nainen, minun täytyy useimpien lääkärien mielestä olla vielä äärimmäisen vinksahtanutkin. Automaattisesti, oletusarvona tulee vielä tuohon lisäksi sepelvaltimotauti ja paljon muuta jännittävää. HAH! Eivät onnistuneet kesällä löytämään. Riski! Riski! oli kuitenkin joka toisessa lauseessa. Ookoo, minä olen riski, riskit ihmiset ovat ennen olleet arvostettu luonnonvara. Pohojammaalla viisaus on asunut vanhoos akoos...

Ja se, että minulla on vähän erilainen käsitys työn autuaaksitekevästä voimasta kuin sosiaalitantalla, niin sekään ei tee minusta millään tavoin huonompaa. Eikä se, että uskallan olla ammattilaisten kanssa eri mieltä hoitotavoistani. Minä kuitenkin lienen oman kroppani paras asiantuntija. Eikä se diagnoosinumeroita lääkärintodistuksiin vääntelevä tohtori. Tosin nyt lataan kyllä aika paljon tämän tohtorin niskaan, jonka tapasin. Se on taas kuin kylmään veteen kahlaisi jäät kolisten. Näitä juttuja naputellessani annan varmasti vaikutelman aivan toisenlaisesta henkilöstä, kuin hallinnoiva entiteettini onkaan.

Tosin, kun menin tohtorilaan, niin ovipielessä puhelimeni jyrähti soittamaan Thunderstruckia. Siellä vaani sisätautitohtori, joka nitisi laboratoriokokeistani, jotka olivatkin vissiin yllätyksellisesti "puhtaat". En vieläkään tiedä tämän salaperäisen sisikuntaterr...tohtorinnan nimeä. "Täällä puhuu hzonjkramoandadsaxxzztlharön endokrinologian poliklinikalta, minulla olisi nyt niitä laboratorioarvoja, ja niissä ei ole mitään hälyttävää.." Ja samaan hengenvetoon taas kolesterolit framille. Bang vaan. Että ovat korkeat! Jeesus ja elämän kevät!! Onneksi pyysin tohtoria lähettämään kokeiden tulokset minullekin. Enkä syö statiineja. Enkä Benecolia. Benecolilla korkeintaan rasvaa kottikärryn kitisevän pyörän, muttei sitä voi voin asemesta käyttää missään. En missään. Kottikärryjäkin tulee sääli, kun tuota muovinkaltaista paskaa edes ajattelee vaseliinin tilalle sipaisevansa. Ei hyvä.

Tässä viimeaikaisten uutisointien viidakkeessa alkaa tulla kystä kyllin koko hiilihydraattien vähennykselle. Olen jo suunnitellut inhottavia ja sarkastisia vastauksia uteliaille. Olen allerginen on hyvä veto. Ja minä alan nyt allergiseksi sekä viljoille että uutisoinnille. Tämä on vähän samankaltaista paskanjauhantaa, kuin takavuosina kaadettiin motoristien niskaan. Kultaisen 90-luvun loppupuolella kun tungettiin panssarivaunu-uutisointia joka paikkaan. Moottoripyöräilijät leimattiin perinjuurin pahoiksi ja kansalaisluottamuksen ulkopuolella roikkuviksi desperadoiksi, jotka myyvät huumeita ja huoria. Silloin vimmastuin jossain vaiheessa niin helvetisti, että väsäsin useampaan lehteen melko asiallisen yleisönosastokirjoituksen. Joka aika monessa lehdessä sitten julkaistiinkin. Mistä olin tyytyväinen. Eihän se mitään auttanut, koska lehtiä saatiin myytyä kuin siimaa niillä paskauutisilla, joissa otsikossa mainittiin moottoripyörä ja jengi. Vaikka useimmilla ns. liivijengeillä ei ollut mitään tekemistä moottoripyörien kanssa ja taas useilla liivit yllään ajelevilla motoristeilla ei ollut mitään tekemistä näiden rikollisryhmien kanssa.

Tilanne on nyt vähän sama tämän karppausuutisoinnin kanssa. Sitä saa näämmäs veivattua otsikon vaikka kiven silmästä, että karppaaja vaarantaa Suomen leipomotalouden tai karppaajat kaatavat viljantuotannon. Haistakaa kuulkaa ny...! Taidan mennä tonkimaan jääkaapista jotain herkkua. Tässä joulua odotellessa on jo ensimmäinen pikkukinkku maisteltu ja syötetty koirille. Menin ostamaan sellaisen tarjouskinkunkappaleen. Täysin virheellinen ostos. En tiedä onko suuni makumaailma muuttunut, mutta tuo oli aivan hirvittävä esitys. Se oli jostain helvetin jämäpaloista rakennettu, niljakas ja maultaan muistutti vanhaa karjua. (Juu, minä tiedän, miltä maistuu vanha karju, se on aika hirveätä) Lisäksi en huomannut tarkastella lisäaineriviä paketin tarrassa. Ja kun tarkastelin, totesin, että on aika kyseenalaista antaa sitä edes koiralle. En hukkaan heittänyt, vaan tarjoilin sen ketulle.

On vähän tylsää. Eikö kukaan nyt edes laittaisi minulle jotain kivaa haastetta?