tiistai 20. joulukuuta 2011

Huulipuikko ja Tuhotulvatalvi.

Eräänlainen joulutarina. Vavistuksella häneen suhtautukaa, Nostramahadamus on puhunut. Hups. 

No niin. Sitä se mun uneni tiesi. Kaupassa haahuillessamme lueskelimme lööppejä ja otsikoita noin huvin ja harrastuksen vuoksi. Silmille riekkui mm. piparkakuissa piileksivä myrkytysvaara ja tuhotulvat. Ei siinä auttanut kuin pyöritellä päätään ja purra huultansa, ettei olisi tirskahtanut raikuvaan nauruun. Paikallisessa äääsmarketissa kiemoivasta postijonosta olisi katseltu varmasti himpunverran kierohkosti. Kun hyväntuuliset joulunrakastajat ne siellä olivat ajoissa postipakettejaan postittelemassa...

Kotiinpalattuamme palauttelimme näitä kohu-uutisointeja mielellämme mieliimme. Erityisesti tuo piparkakkujuttu kutkutti. Ajatelkaapa, Evirasta on annettu varoitus, että piparkakkujen kanssa pitää olla varovainen, kun niissä on kanelia. Kanelissa puolestaan on kumariinia, ja kumariini on maksamyrkky. Jahans, paljonkos tuota kumariinia pitäisi maksan pilaamiseksi sitten pistellä huuleen? No, meikäläisen painoluokassa kokonaisen 10 milligramman verran PUHDASTA kumariinia saisi pistellä. Eli voisin varmaan huoleti napostella sellaisen kolmisen kiloa (noin 3kg) kanelia päiväkseltään. Ei tule siitä mitään. Paitsi voin kanssa. Tai korvataan se kaneli sitten jollakin muulla yhtä maistuvalla, vaikka liperillä. Tai vastaleikatulla ruoholla...

Mutta kyllä tässä täytyy kyröillä ja mielensä pahoittaa. Kun on karmea karppaaja, niin ei voi edes lohduttautua pipareilla ja sinihomejuustolla, pitää tyytyä pelkkään juustoon. Kun hetelmissä on tappavaa hedelmäsokeria, niin niitä ei siis kuoleman pelossa voi syödä. Voitahan tunnetusti kaikki karppaajat tykittävät suonet täyteen. Intomielisimmät sulattavat sianrasvatkin ja imevät sitä pillillä sisuksiinsa. Kaikki vähärasvaiset asiat on jo hylätty. Kottikärrytkin on kahteenkertaan rasvattu. Samoin kaikki nahkakengät. Ja huoli on pidetty siitä, että on käsilläkin oikeaa rasvaa. Oikeaa Rasvaa kun ei voita mikään. Paitsi se voi, joka on viety maasta itkevän kansan nenän edestä suureen tuntemattomaan. Norjalaiset ja ruotsalaisetkin ottavat osaa suruun taisteluun voista.

Ja koska karppaajia syytetään kaikesta, maailmanloppua myöten, niin nyt sitten kansaa lakoaa kuin heinää, pipareita kun ovat syöneet, niin myrkyttyvät pois. Ja siinä sitä sitten vähät henkiinjääneet miettivät, että mikä on krematoroinnin hiilijalanjälki, että tohtiiko noita edes polttaa. Vai säilötäänkö rasvaan. Ennen kuin päätöstä edes saadaan aikaiseksi, niin tulee iltapäivälööppilehtien ennustama lämpöaalto ja tuhotulva. Tulva vie mennessään äärettömiä määriä piparkakkumyrkkyihin kuolleita suomalaisia. Ruotsalaiset ja norjalaiset tanssahtelevat sensijaan piirileikkiä kuusten ympärillä ja laulavat Räven raskar över isen ja ryntäävät sankoin joukoin hamstraamaan voita Suomesta. Kanelin myrkyllisiin huuruihin kuolleet ajatuvat Itämereen ja saastuttavat sen perin juurin. Muutama moniste (lehdet on lakkautettu, kun työntekijät ovat kuolleet), twitter, facebook ja muu vaivoin toimiva media mainitsee, että lihansyöjät ovat saastuttaneet Itämeren ajelehtimalla sinne märkänemään. Kanelihaju ei irtoa kalasta edes keittämällä. Silakat jäävät minkeiltäkin hajun vuoksi syömättä ja Itämeren nimi muutetaan Kanelimereksi, Kanelsjön.

Lämpöaalto korventaa kanelihajuista vettä ja sulattaa loput Suomen kamaralla märkänevät piparkakkujen ahmijat. Näkyä ei voi sanoin kuvata. Eikä valokuvauskoneinkaan. Vanhoja kameroita ei enää ole juuri missään, digikamerat eivät toimi. Vähä-älymystö Vähäinen älymystö päättää, että loput kanelikuolleet ja pipariin tukehtuneet, jotka alimmaisista kerroksista paljastuvat, on sotkettava suohon. Näin päästään näppärästi eroon sekä hiilijalanjäljestä että kuolleista sieluista.

Jostain kuitenkin kömpii esiin Eviran hautausmaista vastaava viranomainen ja tivaa lupalappua, proopuskaa, leimoja ja kiiltokuvia sekä korkeimman johdatusta suohon säilöttävien ruumiiden siirtämisestä maaperän päältä sen sisälle. Että onko luvat kunnossa? Kyselijälle näytetään sekä ovea, anniskelulupaa, Aurinko, Kuu ja seitsemän tähteä, omavalvontakaavaketta, keskisormea ja kansainvälisiä käsimerkkejä, punainen korttikin taitaa heilahtaa sekä suuri joukko taivaallista sotaväkeä ilmestyy kuin taikaiskusta paikalle. Paljastuu kuitenkin paikalliseksi VPK:ksi joka miehissä etsii tietä oikeaan osoitteeseen. Veparilaisille näytetään pitkää nenää. Paikallispoliisikin korkeimmassa omavaltasuudessaan saapuu ihmettelemään tilannetta ja toteaa, ettei täällä ole mitään nähtävää, hajuhaittoja ennemminkin. Ja vuosituhansien päästä suosta uhoava kanelinkäry johdattaa paikalle kyseisten henkilöitymien kaukaiset mutanttisukulaiset, joilla on suodatuskyvyltään verraton maksa. Suosta kaivellaan kanelille haiskahtavaa uhriväkeä sadoittain. Jälkipolvet arvelevat munuaisissaan, että tälläiselle joukkosurmalle ei voi olla muuta selitystä, kuin karppaajien hyökkäys.

Sillä kansantarinat kertovat ja niitä onkin tallennettu joidenkin tuhansien vuosien ajan muistipillereihin. Niissä puhutaan kansan kahtia jakaneesta uskonnosta, jossa uhriaterioita nautittiin erilaisten tiettyjen koostumusten mukaan. Kanelimeren rantoja kansoittaneet muinaiset kansat kuulemma keskitalvella kokoontuivat mässäilemään erilaisilla ruhonosilla, joita paistettiin pitkään erilaisissa kypsennysvälineissä. Sähkönkulutuspiikki näkyi Kuuhun asti, kun voimalinjat hohkasivat kelmeää valoa sähkön virratessa virtanaan lukemattomille sähköuuneille virtaansa antamaan. Jopa lampaiden ja siipikarjan koipia kerrotaan syödyn. Ja myöskin runsaasti kanelia puurossa, piparkakuissa, joululeivonnaisissa ja niinhän se koitui esi-isäin ja -äitein sekä -lasten kohtoloiksi. Se kaneli, jonka tuoksu leijailee edelleen pohjoisen pallonpuoliskan yllä ja vesistöissä.
Henkiin jäivät ne, jotka ymmärsivät, että kaikesta ei ny tartte niin kovaa puhuu ja syörään kotona ennen ku lähetään, ettei tartte sitten kylässä syörä, luuleevat viellä että ollaan ahneita. Ja Martti ei ota kahta kuppia enempää kahveeta. Silloin muinaisina aikoina kiisteltiin myös nautaeläinten maidosta eristetystä rasvasta, että voiko sitä syödä vai pitääkö se viedä naapurikansoille. Vientitukien toivossa maidonkäsittelylaitosten ylin johto sorvasi suuria sopimuksia voin viennistä ulkomaille, omille kansalaisille syötettäisiin pajunköyttä eläinrasvojen haitallisuudesta, että saataisiin kaikki mahdollinen irti voiviennin iloista oman kukkaron pohjalle. Eli leveään elämään ja ökytaloihin.

Voi kauhistus. Ja voi voi, kun on voita, muttei ole leipää! Särvintä vaan ja sen päälle voita. Täynee lopetella teidän kiusaamisenne tältä illalta. Kello on jo myöhä. Aikaisin aamulla alkaa tapahtua täälläkin kummia. On meinaan pestävä uunin sisukset. Että saa kinkun uuniin, kenkälusikalla. Potka piti taas irrottaa, kun muuten ei tuo puujalka mahdu uuniin. Eiköhän tässä kaksi vanhaa karppijätkää istu tummetessa illan. Ja nauti kinkunpaistoruokaa. Että jaksaa manata kinkulle rapeaa kamaraa. Laulamme reippaita rekilauluja ja raakumme joululauluja. No EI. Jouluaattona saatamme kaivaa kyllä joululevyt esiin ja laittaa poppikoneet roikamaan. Suvussa on sen verran musiikkimiehiä, molemmilla, että heillä on ollut hyppysensä pelissä suomalaisessa joululaulusielunmaisemassa ja kuorolauluissa samoin. Että ihan senkin vuoksi. Sitä ennen odottelen ensimmäisiä uutisia: "Piparkakkutaloa rakentanut perheellinen kuoli! Lue nyt Iltalööpisestä!"
Lähetä kommentti