maanantai 12. joulukuuta 2011

Joulukuun toinen maanantai.

Juu. Ja jos edellisen ilotulitukseni savuavia raunioita sammuttelisi postaamalla mitäänsanomattoman blogautuksen kaikkien kahden lukijani kiusaksi.

Kaamosmasikseni petraa kuin sika juoksuaan. Ei ole hääviä tämä tämmöinen. Etsiskelen blogistanian uumenista haasteita. Että pysyisi hereillä jouluun asti. Tosin rahatilannekin asettaa pieniä haasteita. Muttei se ole ennenkään haitannut. Kahden ihmisen joulupöytä on helppo laatia sen mukaan, että siihen ei todellakaan tarvita ihan koko kategoriaa jouluevästä. Rajaamme hiukan syömisiämme. Eli saatanallinen kinkku, sellainen, että hyvä kun uuniin sopii. Jos ei, niin irroitetaan potka. Ja lootat eivät itseveivattuina paljoa kustanna. Sähkö on valmistusainesta varmaan hintavin. Ja herran mielestä ainoastaan lanttuloota on pakollinen. Siispä näin. Minun mielestäni pakollista on lipeäkala, kunnon valkosoossi, hienostelijat puhuvat bechamelkastikkeesta ja rosolli, joten ne tulevat siihen lisäksi. Ja jos kakara tykkää, niin teen niille sitten annoksen joululootia kyllä. Ruoanlaitto kun on luovaa työtä ja pitää hereillä. Silli! Silliä olla pitää myös, että saan suolattua kudokset kunnolla. Sillä eihän se tapa, mitä joulun ja uudenvuoden välissä syö. Vaan se uudenvuoden ja joulun välinen aika..!


Oli taas pari krossia hyviäkin ideoita. En vaan tiedä, mihin ne katosivat. Johonkin ihan tähän lähelle. Ehkä en saa nyt mitään järjellistä aikaan siksikään, että olen tapasin lääkärin numero 15 tämän sairauden toteamisen jälkeen. Nyt en puhu sokeritaudistani. Minulle on tästä rumbasta ollut kyllä selkeästi enemmän haittaa, kuin hyötyä. Onnekseni löytyi viimein kunnollinen terapeutti sentään. En ymmärrä sitä, miten tapaamani hoiturit ovat käsittäneet ratkaisukeskeisyyden. Osa on nähtävästi sitä mieltä, että keinolla millä hyvänsä on ratkaisu löydettävä hänen pakistaan. Minulla on kyllä vaikea auktoriteettivamma ja kyseenalaistan hanakasti asiat, jotka eivät tunnu itsestäni oikeilta. Eikä minulle piisaa vastaukseksi se, että niin se ihmisen pää vaan toimii. Sen takana täytyy olla parempi vastaus. Ja ihmeiden ihme, niitä on jopa löydettykin. Ja jos ei muu auta, niin terapisti ottaa erivärisiä kyniä ja piirtää. Menee varmasti jakokeskukseen, kun olen visuaalinen immeinen. Joka suunnasta.

Tämä hoidon hajanaisuus on kiusannut minua jo hulluuden partaalle, ehkä jopa siitä yli. Ja kun pöydän takana istuu itseäsi 30 vuotta nuorempi henkilö, joka kokemuksen syvällä rintaäänellä vannoo lääkkeiden voimaan ja niiden tuomaan autuuteen, en jaksa kuin hymähdellä ja hymyillä vinosti. "Keskustelee adekvaatisti", juu kyllä vain keskustelee, varmaan kohta advokaattien välityksellä. Kun mitään muuta en inhoa niin paljon, kuin ihmisten niputtamista ulkoisten ominaisuuksien tai omituisuuksiensa vuoksi johonkin tiettyyn porukkaan. Lihavat, keski-ikäiset ja naiset. Enkä mielestäni ole mitenkään kouluttamatonkaan, vaan ihan keskiasteen tutkinnon suorittanut. Enkä laiskuuttani sairasta vaan ihan kyllä syystä jos toisestakin. Varsinkin siitä toisesta. Koska olen kaikkia noita kolmea mainittua: lihava, keski-ikäinen ja nainen, minun täytyy useimpien lääkärien mielestä olla vielä äärimmäisen vinksahtanutkin. Automaattisesti, oletusarvona tulee vielä tuohon lisäksi sepelvaltimotauti ja paljon muuta jännittävää. HAH! Eivät onnistuneet kesällä löytämään. Riski! Riski! oli kuitenkin joka toisessa lauseessa. Ookoo, minä olen riski, riskit ihmiset ovat ennen olleet arvostettu luonnonvara. Pohojammaalla viisaus on asunut vanhoos akoos...

Ja se, että minulla on vähän erilainen käsitys työn autuaaksitekevästä voimasta kuin sosiaalitantalla, niin sekään ei tee minusta millään tavoin huonompaa. Eikä se, että uskallan olla ammattilaisten kanssa eri mieltä hoitotavoistani. Minä kuitenkin lienen oman kroppani paras asiantuntija. Eikä se diagnoosinumeroita lääkärintodistuksiin vääntelevä tohtori. Tosin nyt lataan kyllä aika paljon tämän tohtorin niskaan, jonka tapasin. Se on taas kuin kylmään veteen kahlaisi jäät kolisten. Näitä juttuja naputellessani annan varmasti vaikutelman aivan toisenlaisesta henkilöstä, kuin hallinnoiva entiteettini onkaan.

Tosin, kun menin tohtorilaan, niin ovipielessä puhelimeni jyrähti soittamaan Thunderstruckia. Siellä vaani sisätautitohtori, joka nitisi laboratoriokokeistani, jotka olivatkin vissiin yllätyksellisesti "puhtaat". En vieläkään tiedä tämän salaperäisen sisikuntaterr...tohtorinnan nimeä. "Täällä puhuu hzonjkramoandadsaxxzztlharön endokrinologian poliklinikalta, minulla olisi nyt niitä laboratorioarvoja, ja niissä ei ole mitään hälyttävää.." Ja samaan hengenvetoon taas kolesterolit framille. Bang vaan. Että ovat korkeat! Jeesus ja elämän kevät!! Onneksi pyysin tohtoria lähettämään kokeiden tulokset minullekin. Enkä syö statiineja. Enkä Benecolia. Benecolilla korkeintaan rasvaa kottikärryn kitisevän pyörän, muttei sitä voi voin asemesta käyttää missään. En missään. Kottikärryjäkin tulee sääli, kun tuota muovinkaltaista paskaa edes ajattelee vaseliinin tilalle sipaisevansa. Ei hyvä.

Tässä viimeaikaisten uutisointien viidakkeessa alkaa tulla kystä kyllin koko hiilihydraattien vähennykselle. Olen jo suunnitellut inhottavia ja sarkastisia vastauksia uteliaille. Olen allerginen on hyvä veto. Ja minä alan nyt allergiseksi sekä viljoille että uutisoinnille. Tämä on vähän samankaltaista paskanjauhantaa, kuin takavuosina kaadettiin motoristien niskaan. Kultaisen 90-luvun loppupuolella kun tungettiin panssarivaunu-uutisointia joka paikkaan. Moottoripyöräilijät leimattiin perinjuurin pahoiksi ja kansalaisluottamuksen ulkopuolella roikkuviksi desperadoiksi, jotka myyvät huumeita ja huoria. Silloin vimmastuin jossain vaiheessa niin helvetisti, että väsäsin useampaan lehteen melko asiallisen yleisönosastokirjoituksen. Joka aika monessa lehdessä sitten julkaistiinkin. Mistä olin tyytyväinen. Eihän se mitään auttanut, koska lehtiä saatiin myytyä kuin siimaa niillä paskauutisilla, joissa otsikossa mainittiin moottoripyörä ja jengi. Vaikka useimmilla ns. liivijengeillä ei ollut mitään tekemistä moottoripyörien kanssa ja taas useilla liivit yllään ajelevilla motoristeilla ei ollut mitään tekemistä näiden rikollisryhmien kanssa.

Tilanne on nyt vähän sama tämän karppausuutisoinnin kanssa. Sitä saa näämmäs veivattua otsikon vaikka kiven silmästä, että karppaaja vaarantaa Suomen leipomotalouden tai karppaajat kaatavat viljantuotannon. Haistakaa kuulkaa ny...! Taidan mennä tonkimaan jääkaapista jotain herkkua. Tässä joulua odotellessa on jo ensimmäinen pikkukinkku maisteltu ja syötetty koirille. Menin ostamaan sellaisen tarjouskinkunkappaleen. Täysin virheellinen ostos. En tiedä onko suuni makumaailma muuttunut, mutta tuo oli aivan hirvittävä esitys. Se oli jostain helvetin jämäpaloista rakennettu, niljakas ja maultaan muistutti vanhaa karjua. (Juu, minä tiedän, miltä maistuu vanha karju, se on aika hirveätä) Lisäksi en huomannut tarkastella lisäaineriviä paketin tarrassa. Ja kun tarkastelin, totesin, että on aika kyseenalaista antaa sitä edes koiralle. En hukkaan heittänyt, vaan tarjoilin sen ketulle.

On vähän tylsää. Eikö kukaan nyt edes laittaisi minulle jotain kivaa haastetta?
Lähetä kommentti