keskiviikko 29. elokuuta 2012

Syysviikkojen aloitus ja jämäruokajuhlat. Tuunaa itsellesi männäpäiväisistä tekeleistäsi maittava eines.

Nyt kun tämä tekstinsyöttö on taas kohdallaan, jotenkin pystyn kirjoittamaan särkylääkkeiden voimalla, niin pannaanpas tulemaan jo kolmas postaus ihan lyhykäisen ajan sisään. Tämä onkin hyvin, hyvin ruokapainotteinen. Etten sanoisi jopa reseptinen sössötys. Ja mitäpä muuta tästä voisikaan tulla kuin sössötystä, kun sörsseleistä aloin skrivaamaan. Muuten tuotanoin, ajoittain ärsyttää se, että bloggaajat kuvittelevat olevansa yksin universumissa ja imurin tavoin imevät henkimeensä sitten milloin mitäkin sattuu kissa sisälle tuomaan. Puolin ja toisin. Minua ei nyt oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa, mitä se kissa sitten loppujen lopuksi sisälle toi, koska yleensä ne pakkaavat olemaan puolikkaita hiiriä. No, tämä tästä kissakevennyksestä.

Ihmettelimme tuolla vaspuukin puolella muuannen mukavan tutun kanssa sitä, mikä vimmattu tekee ruoan hinnasta ihan poskettoman. Ja sitten kun se on halpaa, niin hamstrataan. No, sorrun hamstraukseen itsekin, varsinkin kahvijuomanporojen kanssa, niiden käyttämättömien. Mutta silti. Joka jumalan juhlapäivä tyyrätään täyttä kärryä kassalle ja vielä hyvässä lykyssä sitä raahattavaa koria toisessa kädessä. Parku tulee monesti siinä kassajonossa seisoessa, kun itsellä on puolityhjä vai pitäisikö sanoa puolitäysi, eikun vajaa kärryllinen tavaraa. Toiset ovat kuin avaruuslennolle valmistautumassa. Sama toistuu sitten välipäivinä...ja tavaraa lentää roskiin sitten pyhien jälkeen, kun ei joko osata, viitsitä tai haluta kierrättää enää niitä jämiä. Avuttomat tinalot, sanon ma. Perustan kohta jämäkokkipalvelun ja teen tähteille palveluksen. Minusta tulee varsinainan viiden tähteen kyökkimestaaja, hitsinpimpula vieköön. Palveluja voi tilata nyt jo sähköpostilla...

No, mennäänpä tässä erään ketjun euron viikkoihin. Tai päiviin. Siellä oli jos jonkinsortin hetelmää ja vihannesta euron kilo. Sorruin ulkomaalaisiin suippopaprikoihin, ei huono, mutta kuitenkin huono. Ihmettelin kuitenkin ääneen siinä, että mitenkä pavut tuodaan Keniasta tai Tansaniasta, eikö suomalainen viljelijä enää kasvata salkopapua kotimaan tarpeisiin. Ei vissiin. 500g eurolla...hoo, jos minä olen..nohnoh. Olin jo aiemmin päivällä rötväillyt jääkaapin sisuksissa ja todennut siellä asustavan törkeän määrän tähteellistä evästä. Edellisestä kastike- ja vihanneskasasta survaisin maukkaan piirakan juustohöystein ja paistoin uunissa. Avioliiton kautta saatu lisäosa piti siitä, tosin sanoi, että tuli melko tuhtia tavaraa. Kieltämättä. Piirakkaneljänneksellä äly mäelle tehokkaammin kuin keppanalla on melko hyvä suoritus keittiössä.

Nyt purjehtiessani tähteiden seassa löytyi pieni vasu paistettua jauhista sipulilla, oli tarkoitettu makaronilaatikkoon, paistettujen kanttarellien jämät ja mainittuja, kystiä vihanneksia. Niistä oli kätsää pikku lisukkeella, eli konttasin tuoreita yrttejä yrttimaastani, salviaa, rosmariinia ja timjamia silppuna, muserteleiksin valkosipulia, silppusin parit kukkakaalinvarret ja lisäsin vähän vielä jämäjuustua sekaan. Sotkin annoksen, miedolla lämmityksellä, että kykeni veivaamaan, tasaisehkoksi massaksi, tarkistin suolan ja lisäsin chilijauhetta, muskottia ja maustepippuria. Aloitin ankaran urakan paprkoiden kanssa. Avasin niitä yhden kerrallaan, 'suolistin' ja murjoin täyteen täytettä. Täytettäpä jäi pirnales kuleksimaan. Piti teurastaa vielä pari kesäkurpitsaa, klipklap, palasiksi ja lusikalla kovertelin niistä kupposia. Jäi tähteeksi sisusta. Ahneuksissani söin ne sisukset, vaikka ajattelin ensin 'keltaista keittoa' niistä laatia. Palataan siihen soppaan myöhemmin. Sain kaksi kesäkurpitsaa työnnettyä täyteen ja lopun ruokalusikallisen sulloin dejourande hund -merkkisen matalajalkaisen eläimen sisään. Tai annoin siis sen kipon vaan lattiatasolle. Puhdas ja kaappiin...

Kiertelin varmuuden vuoksi folioon ne paprikat, kun eivät seisseet pystyasennossa ja uuniin 150 astetta Celsiuksen asteikolla, reilut puoli tuntia. Tuli mannaa. Kesäkurmitsan sisuksista ajattelin ensin sukaista 'keltaista keittoa', joka tarkoittaa käytännössä sitä, että sisus 'kuullotetaan' voissa, eli vähän pahimpia nesteitä siitä haihdutetaan, mahdollisesti otetaan ihan vähän rusketustakin ja maustetaan sen jälkeen kurkumalla ja reilulla valkosipulilla. Suolataan kevyesti, olen käyttänyt mm. Herbamarea, kun siinä on muutakin kuin suoloja. Varovasti siis. Sekaan työnnetään yksi mustapekkajuusto ja purkki lisäaineetonta kermaa. Annetaan hautua. Ja hautua. Lisätään chilirenkaita tai riekaleita siihen sitten tarjoiluvaiheessa, myös kuivatut chilihiutaleet ajavat saman asian. Ehkä puoli limettiä per ruokailija, saa puristella vähän limetinmehjua siihen soppaan terävöitteeksi. Pieni happamuus pukee mukavasti tuota keittoa.Tuore persiljasilppu pukee oivallisesti myöskin soppaa. Ja mitä sakkeempi, sen makkeempi. Sitä voisi syödä vaikka kuinka. Siis paljon.

Tuhoamisvimmani kyti sen verran voimakkaana jo toissa viikonloppunakin, että tuunasin yhden dippikastikeen uuteen uskoon. Lätkäisin siihen ylijääneet guacamolet sekaan, silppusin vähän chiliä ja yrttejä myös, purnukan pohjat philadelphiajuustosta ja sain aikaan oivallisen levitteen, jota sudin sitten vähän kaikkien vihannesviipaleitten päälle viikon mittaan. Purin vain kerran kieleeni. Ja nyt on taas aika syventyä tuon pikkiriikkisen kesäkurpitsapenkin tuotokseen, siellä näyttäisi olevan kivankokoista keltaista kesäkurmitsaa, jospa tekisin sopan niistä. Mikä ettei. Mutta mitäs, jos sitä jää. No, perkeles, tuunataan sitä soppaa sen verran, että menee sitten vaikka kastikkeesta.

Haluaako joku selväjärkisen reseptin näistä tuunatuista sapuskoista, jos, niin ilmoittakoon välittömästi hetipaikalla ja nyt siitä kommentaariosastossa, niin växään semmoisenkin, tuoreessa muistissa onpi tuo koko sötkötys. Mutta nyt menen pistelemään poskeeni pari paprikaa ja kesäkurpitsakupposen. Namimaiskis.

tiistai 28. elokuuta 2012

Astiahurmoksessa ja teetä pannuittain.

Perkele, kun olisi sitä oravannahkaa, mikä kirjoitetaan neljällä kirjaimella. Rahaa. Niin kävisin ja ostaisin kaikki poispoikkeen. Tässä teillekin kuolattavaa, valitan kuvain laatua, kun käpistelty ne tuolla perin typeränkokoisella kännykkäkameralla, laatuluokkaa samsungmobile.

Suomen Kukka, sininen soppaskooli, liki ilmainen, mutku. Näen jo sieluni silmin ihanan, höyryävän kurpitsakeiton sen sisuksissa tai herkullisen vihanneslihasopan persiljalla koristeltuna. Mmmmmm....
Näille tarjoulutasseille latoisin sitten muut herkut pöytään, Maisemalle vaikka leikkeleet ja Suomen Kukalle keon vihanneksia tuoreeltaan. Kaikista löytyy Arabian piippuleimat. Voi, sinne jäävät odottamaan saturinsenssaa.
Tästä tulee villi 60-luku mieleeni, olinhan sillon Peppi Pitkätossua ihaileva lapsukainen. Voisi tuosta tarjota vaikka rapeat salaatit ja munakasrullat herrasväelle tahi vaikka rapurallaata tillillä koristettuna. Pilkkahintaan Tipla näyttää uuden kodon saavan.
Eikä pelkästään astioita sattunut simmuuni, kun hortoilin pää täynnä unelmia, pitkinpoikinsiksakkia
KATIN SISUSTUSNAVETTAA, siellä killui myöskin kiva lyhty, näyttäisi ihan käsityönä väsätyltä, kuparia ja vielä kun olisi valot olleet sisällä, kuvitteleisin, että kovin olisi mukava vaikka saunan eteiseen tuommoinen lampukas, kas. Oli siellä paljon muitakin, antiikkisempia lamppuja. Heh.
Eikä tässä vielä kaikki, kehiin ropsahti myöskin tämän yllä killuvan lamppusen lisäksi, KUNNON AIKARAUTA. Pattereilla toimii, ajan mittaa ja punnustaan heiluttelee, kuulemma, Regulator raksuttaa kaikkea aikaa, ja Big Beniä osaa matkia oivallisesti se myöskin. Hupaisa olento.
Olen tuolta joutunutkin jo ostamaan muutamia pikkuesineitä, eli TEEPANNUJA. Teepannuvimma alkaa olla ihan karmea. Teetäkin tosin, kahvin lisäkkeeksi, kuluu, mikä ei ole laisinkaan huono.

                                                                                     
   

Taidan mennä tuossa alimmaisessa asuvaa Ceylon-teetä nauttimaan kupillisen, maidolla.

maanantai 27. elokuuta 2012

Mä mitään tiedä...köh.

Joo, hyvä lukijani. Tässä olen ihmetellyt erinäisiä asioita. Mm. kaikkien alojen asiantuntijain julistamia juttuja, että ravitsemusrintamalla kiehuu. Niin no, sehän se ei ole esimerkiksi minun ongelmani. Mutta huvittaahan tuo moinen, vähän niinkuin hymyilisi kämmeneensä. Ääneen. Varsinkaan, kun ei itse miellä ravitsemusrintaman kiehuntaa. Loiskiehuntaa ehkä, muttei mitään järisyttävää ole siellä mielestäni julkituotu. Kun rintamassa on nyt ollut pelkkää vikinää. Pöperöproffa ja Laatikaisen Reijo ovat urhoollisesti pitäneet keskustelua yllä. Mikä minusta on hieno juttu. Reijo eritoten kaivelee tutkimuksia ja vielä, kun kaikki käännettäisi suomeksi, niin vot. Mutta kaikkea ei voi saada, ei edes ihan kaikkea.

Iltasatulehdet jatkavat valitsemallaan älämölölinjalla, jossa ei ole päätä, ei häntää. Mölisevät kuin lehmät samaa virttä. Milloin on vaarallista se, milloin tämä ja tuo, se se vasta vaarallista onkin. Mutta bikinikuntoon vaikka talvipakkasessa, se on pääasia, että kaikki laihduttaa. Metodista niin viis, kunhan kaikki akat ja ukot vaan muistuttavat heinäseivästä, perkele. Ja jokaiselle vaan personal trainer, elämäntapavalmentaja, ravintovalmentaja, ruokaräätäli ja hiostaja, niin kyllä työllisyys ja kansanterveys kohenee.

Lainasin tässä taannoin taas kasan ravitsemustieteellisiä julkaisuja, keittokirjoja ja muuta asiaankuuluvaa roipetta. Huomasin, että suomalaistenkin julkaisujen seassa on näitä leikkaa-liimaa-askartele -kirjoja, joiden varsinainen anti on aika pitkälti niinsunnäinsun. Positiivista niissä on se, että kieli on kaikille tuttu kotimainen ykkönen. Ainakin meille kantasuomalaisille tuttu. Jotkut jopa saattavat sitä ymmärtääkin. Samoja asioita löysin kaikista näistä lainaamistani kirjoista. Laihdutus- ja vähähiilihydraattisuuskirjallisuudesta puhumattakaan. Niitäkin minulta löytyy hyllymetri. Ja hyökkäsin siihenkin kasaan käsiksi, kun nyt olen lomaa itsestäni viettänyt. Parasta pääntuuletusta on lukeminen. Tosin hermo meinasi mennä, kun pedanttisuuteni pisti minua selaamaan kasaa kuin Väyrynen Dostojevskia. Taas sama juttu. Ja keskustelupalstoilla muinaisaikoina lyötiin kuin vierasta sianitraa, jos lausuit ääneen yhtäkään näistä teeseistä, jotka kaikista kirjoista sain kaiveltua. O tempura.

Syys on saanut vähän förskotissa, ja se onkin mukavasti virkistänyt raatoani. Olen jostain syystä ollut pois raiteiltani, tolaltani ja normaalista elostani tässä jo tovin jos toisenkin. Saan taas kiittää siitäkin viranomaistahojen taitavia asiakaspalvelijoita, jotka ajavat minua olemattomaan työelämään, kuin kärmestä pyssyyn. Perkele. Olen taas ollut vajoamassa, lievästi sanottuna, uupumuksen tuolle puolen, kun pitää viikoittain väätää jollekin tinalolle rautalangasta asioita, jotka he ikäänkuin jättävät kuuntelematta. Vahvin kokemus näissä asiakaspalvelutilanteissa on todellakin ollut, että en ole tullut kuulluksi, minua ei kuunnella asiakkaasta, eli minusta, tahdotaan eroon mahdollisimman pian. Nyt heti.Tämä ei ole hyväksi maksalle, se kerää mustaa sappea elimistöön ja limaa. Näin olisi ajateltu vielä kolmesataa vuotta sitten. Ja hörpätty päälle paloviinassa liotettuja takiaisenjuuria. Tai jotain. Vaikka nokkosvettä.

Seuraava kompurointi tuli tuossa lääkekasassa. Minulla kun on ollut kolme sydän- ja verenpainelääkettä. Nesteenpoistopillerit. Diabeteslääkkeet. Insuliinit. Ja särkylääkkeet vielä säkkiä myöten. On alkanut heikottaa, huomasin taannoin. En päässyt taaskaan portaita lepäämättä ylös, enkä tuota tietä postilaatikolta. Enkä oikein pystynyt ostoshelvettikipittelyynkään, vaan piti tyyrätä kärryjä muka-kiinnostuneena johonkin hyllypieleen puuskuttamaan ja asettelemaan silmämunia kohilleen. Kun maailma vispasi ylösalas ja heitti karusellia ja kärrynpyörää. Jätin ensin sydänlääkkeeksi määrätyn pois. Ei tokeentunut toivoton. Ja sitten nakkasin käyttämättömien konttiin myöskin tuon verenpainelääkkeen, ensin puolikkaana otettuani, ei puolituskaan auttanu, mutta kun jätin kokonaan ottamatta. Johan tokeni. Luin sittemmin internetin Doctor Googlen avituksella, että kappas vain, nykypiikkilläni on taipumus laskea verenpainetta. Tosin seuraava lääkärissäkäynti saattaakin taas verenpaineet tappiin.

Syksystä olen kyllä taas herännyt iloitsemaan erilaisten herkkujen muodossa. Kaalikääryleet ensimmäisistä talvikaaleista, kukkakaalia voisulalla ja kesäkurpitsalasagnea. Voe perkeles, sentään. Nyt kun viimein sienet saapuivat törröttämään, niin eilinen tattikastike rapeaksipaisettuine aineineen hävisi kuin taikaiskusta parempiin suihin. Paistoin tatit erikseen, ohuiksi viipaloituina voissa, samoin sipulit ja tarjosin ne erikseen kermakastikkeen, eli sakeaksi keitetyn kerman kera. Kankeutin kastiketta kyllä ropsauksella juustoa. Siihen ei kuin vihannesta kylkeen, niin sinnepä meni iäntäkohen.Oheen hiilarisietoiselle kesäperunaa sekä molemmille kaalivalikoima erivärisistä kukkakaaleista. Oranssi kukkis on ihana. Olen tykästynyt näihin värikkäisiin kukkakaaleihin, ei se väri makuun vaikuta, mutta silmäiniloon kyllä.

Nyt sadepäivän ratoksi kuppi kuumaa. Kellomäen Anille terkut, teehen ei kyllästy koskaan, kaivelin kaapista puketin Nepalista tuotua herkullista, vihreää teetä. Haudutan siitä aimo annoksen. Kiitos siitä ystikselleni Tompalle. Jolla on intohimo teehen ja teelaatuihin. Katin sisustusnavetasta puolestaan löysin ihania pieniä annospannuja teetä varten. Kiitos tuntemattomalle myyjälle. Himottaisi mennä sinne vielä uudelleenkin. Löysin sieltä takimmaisesta nurkasta Aivan Ihania Tarjoilulautasia. ARABIAN PIIPPULEIMALLA. Suomen Kukka ja Maisema, molemmat sinisenä sekä Tiplan jännittävän muotoisen tarjoilutassin ynnä vielä Suomen Kukka soppakulhon, kaikki aivan ihanan edullisia. Soppakulho eritoten himottaa, kun lähtisi alle viidenkympin ja siitä olisi kiva tarjota esimerkiksi vaikka rapuliemestä tehtyä punajuurisoppaa. Nam. Suosittelen toivioretkiä muillekin.

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Lomaa itsestäni. Pääntyhjennysviikot. Tulppa irti kylpyammeesta. Outoa.

Viimeisestä sössötyksestäni onkin palanut aikaa ihan huolella. Nahka ei ole palanut. Paitsi broilerinnahka grillissä. Vaikka tänä vuonna onkin grillaus jäänyt vähemmälle harrastuneisuudelle.
Olen viettänyt vähän niinkuin lomaa itsestäni ja tyhjennellyt paitsi vatsan kohdalla mollottavaa kerrostumaa, myös päätäni. Harvemmin sattuu, että kaikki tyhjenevät kerralla. Vinttiä on siivottu myös. Niin fyysistä, talomme sekavaa vinttiä kuin psyykkistäkin.

Olen myös miettinyt tätä niinkutsuttua yksilönvapautta. Siis niitä sidonnaisuuksia, joihin jokapahinen sortuu elämänsä aikana ja haluaa kuvitella, että olisi vapaa. Mukavapaa. Vapautta ei vaan ole, eikä ole ikinä ollutkaan, kuin rippusia siitä, mitä ihminen itse kuvittelee vapaudeksi. Aamuaviisia särpiessäni sieltä pomppi silmille erilaisia uutiseksi väsättyjä asioita, kuten festivaalien jatkuminen, kolarisumia siellä täällä ja luksustuotteet. Arjen luksusta ja arjen säästöjä. Elopin kello ja luomuruisleipä ripirinnan. Kovaa teknologiaa kuorissa ja ekofillarin bamburunko. Näyttää pahasti siltä, että todelliseen vapauteen oletetaan tarvittavan tukuittain rahaa, jota käytellä kaikkiin kivoihin tuotteisiin ja yksityisyyden säilyttämiseen. Siihen ei köyhällä ole varaa.

Viime aikoina olen ollut myös odottavalla kannalla. Odottelen lääkkeeni korvattavuuspäätöstä. Ja olen huomannut myös sen, että olen täysin järjestelmän orja. Olen sitä ollut aina, kuten jokainen suomalainen. Viranomaistahot yksin ja yhdessä pitävät kyllä huolen siitä, että ikinä et voi tuntea itseäsi vapaaksi, jos ja kun sinulla ei ole siihen varallisuutta. Vaikka varakaskin ihminen on järjestelmän tarkkailussa, niin huomattavasti helpompi on ostaa näennäisvapautta, kuin sen, jolla rahaa ei ole, tai se tulee yhteiskunnan kustantamana. Ei voi lähteä ulkomaanlomalle tai ylipäätään lomalle, kuin viikoksi. Että olisi käytettävissä. Käytettävissä mihin, sitä en tiedä, koska Suomessa ei kohta ole minkäänlaisia työpaikkoja, joihin voisi työllistyä. Vai pitääkö joka viikko lähettää eteenpäin viidestä kymmeneen työhakemusta työpaikkoihin, joita ei voi saada, jotta täyttäisi viranomaisten odotukset. Suomessa vaan ei kertakaikkiaan ole enää työtä, jota voisi saada, varsinkin, jos on vajaakuntoinen.

Toinen on tämä syömisen hysterisoiminen. Olen seurannut muunmuassa Facebookissa lainehtivia erisorttisia ravitsemus-, ruoka- ja syömiskeskusteluja. Osassa on selkeästi aivan tolkuttomuuksiin menevää hysterianpoikasta. Milloin demonit loistavat paketin kyljessä, milloin taas lisäravinnepurtilon sisälmysluettelossa. Milloin käsittelemätön ruoka on must, ja toisinaan kuitenkin teollisesti valmistettu turvallisempaa, kuin kotikeittiössä keitetty. Ei maalaisjärjenhäivääkään. Viimeismmät iskut on löydettävissä päivittäin jonkin iltapäivälehden terveys-, ruoka- ja elämäntaitosivuilta. Sekä ko. lehtien blogeista, joissa kommentoi kirjava joukko ja likainen tusina eri tavoi maailmantuskan kokevia enempivähempi julkkiksia. Vähän niinkuin vetisessä puurossa lillivät voisilmän rippeet.

Kananmunien terveellisyydesta kohistaan ja puhistaan tämän tuosta. Samoin lihan ja kasvisten. Sen kaiken, millä ihmisen pitäisi elää vanhaksi. Miksi. Miksi pitäisi elää vanhaksi, jos ei kerran ole vanhustenhoitoon panostaa rahaa. Ja jos ei ole rahaa, ei ole hoitajiakaan. Ja auta armias, jos menet sanomaan jollekin, että viini maistuu ja käy pyydykseen. Silloin alkaa riehuminen, että juoppo. Ja kuka kerran keksitään, sitä aina epäillään. Kun olet kerran saanut papereihin vähän alkoholin liikakäyttöön viittaavankaan lausunnon tai maininnan, niin sen perästä olet aina juoppo. Vaikka edellisen kerran olisit vetäissyt huikat alttarilla. Ehtoolliskalkista.

Suomalaisessa viranomaisessa on paha vika, se yrittää todistella koko ajan, että suomalainen kansalainen on lintsari, huijari ja juoppo, jolla ei ole pienintäkään halua ja tarkoitusta työllistää itseään verovarojen turvaamiseksi. Huomioimatta eräitä pikkuseikkoja. Terveys tulee kärjessä. Jos on todellakin romuna ja rikki, niin papereista lukien lyödään leima, että terve ja työkykyinen. Vaikka proteesi hankaa polvesta ja tekonivel on asennettu väärin päin. Toinen käsi puuttuu ja kaihileikkaus on vienyt näön. Niin eikun kouluavustajaksi, konepuusepäksi tai torimummuksi, kyllähän meiltä tämä käy. Ehkä kävi vielä 60 vuotta sitten. Neuvostoliitossa.

Mitä ruokaan tulee, niin edelleenkin pidän enemmän perusraaka-aineiden valitsemisesta kaupan tiskeiltä, hyllyiltä ja massoista. Ostan kotimaista mahdollisuuksien mukaan. Kotimaisia ananaita ja passioonihetelmiä on hankala saada. Ja mustikoita. Niitä ei ole tuossa lähimetsässä edes rastaille. Kiitos ahkerat marjanryöstäjät. Me vakioasukkaat ja mökkiläiset jäimme pakastemustikoiden varaan, koska keksitte tulla tänne vähän helpommille apajille. Tuhositte samalla neljä linnunpesää, joissa oli pesäpoikaset. Siitä ei lehdissä kirjoitella. Ja jätitte jälkeenne sekä säilyketölkkejä että selkeää ihmispaskaa. No, paska on maatuva luonnonvara, muovi ja säilyketölkit eivät. Mutta mielummin minä säilyketölkkiin kompuroin, kuin paskakasaan.

Mitäpäs minulla oli vielä. Nälkä. Se on niin ihana tekosyy. Tosin tämän aamuinen nälkä tyrmättiin kupillisella ab-jogurttia ilman mausteita. Ihan luonnollista jogurttia ja hyvää. Alle ruokalusikallinen kookosöljyä, josta saa pesuvoimaa. Sekä rivakka kourallinen lääkkeitä. Verensokerinmittaus ja runsas annos maitokahvia. Pieniä rullalle kierrettyjä salaatinlehtiä lehdenluvun aikana rouskittavaksi. Menen päikkäreille, sillä tästähän tuli rasittava jollotus. Sekä kirjoittajalle että lukijalle.