keskiviikko 29. elokuuta 2012

Syysviikkojen aloitus ja jämäruokajuhlat. Tuunaa itsellesi männäpäiväisistä tekeleistäsi maittava eines.

Nyt kun tämä tekstinsyöttö on taas kohdallaan, jotenkin pystyn kirjoittamaan särkylääkkeiden voimalla, niin pannaanpas tulemaan jo kolmas postaus ihan lyhykäisen ajan sisään. Tämä onkin hyvin, hyvin ruokapainotteinen. Etten sanoisi jopa reseptinen sössötys. Ja mitäpä muuta tästä voisikaan tulla kuin sössötystä, kun sörsseleistä aloin skrivaamaan. Muuten tuotanoin, ajoittain ärsyttää se, että bloggaajat kuvittelevat olevansa yksin universumissa ja imurin tavoin imevät henkimeensä sitten milloin mitäkin sattuu kissa sisälle tuomaan. Puolin ja toisin. Minua ei nyt oikeastaan voisi vähempää kiinnostaa, mitä se kissa sitten loppujen lopuksi sisälle toi, koska yleensä ne pakkaavat olemaan puolikkaita hiiriä. No, tämä tästä kissakevennyksestä.

Ihmettelimme tuolla vaspuukin puolella muuannen mukavan tutun kanssa sitä, mikä vimmattu tekee ruoan hinnasta ihan poskettoman. Ja sitten kun se on halpaa, niin hamstrataan. No, sorrun hamstraukseen itsekin, varsinkin kahvijuomanporojen kanssa, niiden käyttämättömien. Mutta silti. Joka jumalan juhlapäivä tyyrätään täyttä kärryä kassalle ja vielä hyvässä lykyssä sitä raahattavaa koria toisessa kädessä. Parku tulee monesti siinä kassajonossa seisoessa, kun itsellä on puolityhjä vai pitäisikö sanoa puolitäysi, eikun vajaa kärryllinen tavaraa. Toiset ovat kuin avaruuslennolle valmistautumassa. Sama toistuu sitten välipäivinä...ja tavaraa lentää roskiin sitten pyhien jälkeen, kun ei joko osata, viitsitä tai haluta kierrättää enää niitä jämiä. Avuttomat tinalot, sanon ma. Perustan kohta jämäkokkipalvelun ja teen tähteille palveluksen. Minusta tulee varsinainan viiden tähteen kyökkimestaaja, hitsinpimpula vieköön. Palveluja voi tilata nyt jo sähköpostilla...

No, mennäänpä tässä erään ketjun euron viikkoihin. Tai päiviin. Siellä oli jos jonkinsortin hetelmää ja vihannesta euron kilo. Sorruin ulkomaalaisiin suippopaprikoihin, ei huono, mutta kuitenkin huono. Ihmettelin kuitenkin ääneen siinä, että mitenkä pavut tuodaan Keniasta tai Tansaniasta, eikö suomalainen viljelijä enää kasvata salkopapua kotimaan tarpeisiin. Ei vissiin. 500g eurolla...hoo, jos minä olen..nohnoh. Olin jo aiemmin päivällä rötväillyt jääkaapin sisuksissa ja todennut siellä asustavan törkeän määrän tähteellistä evästä. Edellisestä kastike- ja vihanneskasasta survaisin maukkaan piirakan juustohöystein ja paistoin uunissa. Avioliiton kautta saatu lisäosa piti siitä, tosin sanoi, että tuli melko tuhtia tavaraa. Kieltämättä. Piirakkaneljänneksellä äly mäelle tehokkaammin kuin keppanalla on melko hyvä suoritus keittiössä.

Nyt purjehtiessani tähteiden seassa löytyi pieni vasu paistettua jauhista sipulilla, oli tarkoitettu makaronilaatikkoon, paistettujen kanttarellien jämät ja mainittuja, kystiä vihanneksia. Niistä oli kätsää pikku lisukkeella, eli konttasin tuoreita yrttejä yrttimaastani, salviaa, rosmariinia ja timjamia silppuna, muserteleiksin valkosipulia, silppusin parit kukkakaalinvarret ja lisäsin vähän vielä jämäjuustua sekaan. Sotkin annoksen, miedolla lämmityksellä, että kykeni veivaamaan, tasaisehkoksi massaksi, tarkistin suolan ja lisäsin chilijauhetta, muskottia ja maustepippuria. Aloitin ankaran urakan paprkoiden kanssa. Avasin niitä yhden kerrallaan, 'suolistin' ja murjoin täyteen täytettä. Täytettäpä jäi pirnales kuleksimaan. Piti teurastaa vielä pari kesäkurpitsaa, klipklap, palasiksi ja lusikalla kovertelin niistä kupposia. Jäi tähteeksi sisusta. Ahneuksissani söin ne sisukset, vaikka ajattelin ensin 'keltaista keittoa' niistä laatia. Palataan siihen soppaan myöhemmin. Sain kaksi kesäkurpitsaa työnnettyä täyteen ja lopun ruokalusikallisen sulloin dejourande hund -merkkisen matalajalkaisen eläimen sisään. Tai annoin siis sen kipon vaan lattiatasolle. Puhdas ja kaappiin...

Kiertelin varmuuden vuoksi folioon ne paprikat, kun eivät seisseet pystyasennossa ja uuniin 150 astetta Celsiuksen asteikolla, reilut puoli tuntia. Tuli mannaa. Kesäkurmitsan sisuksista ajattelin ensin sukaista 'keltaista keittoa', joka tarkoittaa käytännössä sitä, että sisus 'kuullotetaan' voissa, eli vähän pahimpia nesteitä siitä haihdutetaan, mahdollisesti otetaan ihan vähän rusketustakin ja maustetaan sen jälkeen kurkumalla ja reilulla valkosipulilla. Suolataan kevyesti, olen käyttänyt mm. Herbamarea, kun siinä on muutakin kuin suoloja. Varovasti siis. Sekaan työnnetään yksi mustapekkajuusto ja purkki lisäaineetonta kermaa. Annetaan hautua. Ja hautua. Lisätään chilirenkaita tai riekaleita siihen sitten tarjoiluvaiheessa, myös kuivatut chilihiutaleet ajavat saman asian. Ehkä puoli limettiä per ruokailija, saa puristella vähän limetinmehjua siihen soppaan terävöitteeksi. Pieni happamuus pukee mukavasti tuota keittoa.Tuore persiljasilppu pukee oivallisesti myöskin soppaa. Ja mitä sakkeempi, sen makkeempi. Sitä voisi syödä vaikka kuinka. Siis paljon.

Tuhoamisvimmani kyti sen verran voimakkaana jo toissa viikonloppunakin, että tuunasin yhden dippikastikeen uuteen uskoon. Lätkäisin siihen ylijääneet guacamolet sekaan, silppusin vähän chiliä ja yrttejä myös, purnukan pohjat philadelphiajuustosta ja sain aikaan oivallisen levitteen, jota sudin sitten vähän kaikkien vihannesviipaleitten päälle viikon mittaan. Purin vain kerran kieleeni. Ja nyt on taas aika syventyä tuon pikkiriikkisen kesäkurpitsapenkin tuotokseen, siellä näyttäisi olevan kivankokoista keltaista kesäkurmitsaa, jospa tekisin sopan niistä. Mikä ettei. Mutta mitäs, jos sitä jää. No, perkeles, tuunataan sitä soppaa sen verran, että menee sitten vaikka kastikkeesta.

Haluaako joku selväjärkisen reseptin näistä tuunatuista sapuskoista, jos, niin ilmoittakoon välittömästi hetipaikalla ja nyt siitä kommentaariosastossa, niin växään semmoisenkin, tuoreessa muistissa onpi tuo koko sötkötys. Mutta nyt menen pistelemään poskeeni pari paprikaa ja kesäkurpitsakupposen. Namimaiskis.
Lähetä kommentti