keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Vanhustenitsehoito-opas ja kotiutusohjeet lääkärikunnalle.

Ei perkule sentään, törmäsin tuolla somen syövereissä melkoiseen trilleriin ja pöyristyttävään tolkuttomuuteen. Kertakaikkisen aivottomaan kotiuttamiseen suuresta lasaretista täällä todellisuutemme keskiössä. Ihan totta. Tarina on tosi ja tärinä on vavisuttava. Kuinkahan moni moisesta kohtelusta joutuu kärsimään? Entäs ne, joilla ei ole sukulaisia eli lapsosia aikoinaan tehtynä ja välit perikuntaan kunnossa? Kukas heitä puolustaa ja hyvinvointiansa valvoskelee?

Tämä tarina on tosi. Ainoastaan aikaa, paikkaa, henkilöitä ja muutakin muuteltu, muttei liikaa. Ettei totuus kärsi ja pala tulessakaan. Raivostuttaa ja itkettää. Älä sairastu vakavasti Säästö-Suomessa. 

Siis hommat himaan. Eli seniorikansalainen potilaskuljetukseen ja kotio. Hjoo. Muuten hyvä, mutta: Kintut eivät ole pitäneet viikkokausiin alla. Lasaretissa osastolla neljä hoitajaa on hiissannut pyörätuoliin. Toissapäivänä. Kun ekan kerran pääsi pystyasentoon. Kahteen (2) viikkoon. Eikä ole käynyt vessassa, ei tod. Katetrin kanssa kun ei tarvitse. Kotona toinen seniorikansalainen. Juu, ei kysytty, jaksatko hoitaa, nostella pyörätuoliin, valvoa lääkkeet&jakaa pilsut oikein, mitkä lääkkeet käytössä ja paljon muuta. Lisämausteena, että kotona ei pääse pyörätuolilla vessaan.

Otetaas taas semmoinen kiva ajatusleikki. Ihan ajakulukkeeksi tai ahdistuksen aikaan saattamiseksi. Tee ensin rentoutumisharjoitus: mene lattialle selällesi järjettömän virtsahädän kanssa ja heittäydy veltoksi. Täydelliseen rentoudentilaan! Huisaa. Siinä sitten odottelet, että sinut nostetaan pystyyn. Joko tuli ahistus, joko? Pissahätä vaan pysyy ja paranoo. Ja kaikenhuippuna huomaat, että kukaan ei yksin pysty saamaan sinua pystyyn. Apuvoimia paikalle. Niitä odotellessa rakkokin tykkää tyhjetä. Jeppp...siinä sitten kusilammikossa on mukava seurustella avittajien kanssa mukavia. Kun olet viimein yläpystyssä toteat, ettei kintut ollenkaan ole yhteistyökykyiset. Ei, vaikka voissa paistaisi.

Pääset sitten aikanaan Lasaretin uumeniin. Rouskis. Systeemi ottaa hoteisiinsa ja kietoo sinut humisevien ilmastointilaitteiden tyhjään ja kolkkoon maailmaan. Siinähän ei välty kuulemasta jo ääniä päässään. Kummassakin. Eikä holtti pidä vieläkään, että pystyisi nousemaan jaloilleen. Kun eivät toimi. Haavaumiakin alkaa olemaan siellä täällä. Niitä kuuluisia makuuhaavoja, joita muodostuu paineen vaikutuksesta, kun veri ei pysty kiertämään ihon alla. Veikkaan kivuliaiksi.

Tulee sitten päivä, kun joku riemuidiootti keksii, että kotiin! Kotona on kivempi sairastaa. Eikö? Eikö olisikin mukavaa olla kotosalla? Olisihan? Nam, ihan kuin karkkipäivä tai joulu. Sen kummemmitta puheitta, kotihoitoa ei saada kiinni, mutta onhan kotona se toinen seniorikansalainen. Juu! Seniorikansalaisella on varmaan voimaa ja taitoa, ammattitaitoa ja -silmää siellä kotona tarkkailla voinnit ja muut. Kotihoitokin varmaan joskus, sitten kun joku on sieltä tavoitettu, tulee käymään. Ehkä. Vessassa saat käydä ihan miten pystyt. Pyörätuoli ei mahdu ovesta eikä rollaattorilla pysty kävelemään. Kun jalat eivät kanna alla. No, toinen seniorikansalainen varmaan kantaa sinne pytylle suoriutumaan pakottavista tarpeista? Se kotonaoleva seniorikansalainen korvaa kymmenen hoitajaa, halavalla. Kyllähän sitä, hjoo...

Eli lyhyesti: Valmistaudu itsehoitoon ajoissa. Opettele katetroimaan itse itsesi. Jalkojen heikkouteen varaa kaappiin tukevat jalkalastat, jotka köyttelet kiinni kinttuihin. Sauvakävelysauvoista saat tärkeän tuen ja kävelyavun. Kyllä se siitä.
Lääkäri: älä missään nimessä varmista, että potilas pärjää kotona. Varsinkin, jos kotona asuu vielä Superseniorikansalainen, joka korvaa 10kpl kovapalkkaista hoitohenkilökuntaa, lääkärit mukaan lukien. Jos sängynpohjalta kuuluu vielä jotain ymmärrettävää puhetta "kotiin, tahdon kotiin, kotiin..." niin sitä suuremmalla syyllä laatimaan lääkelistaa ja raapustelemaan kotiuttamislippulappusia. Ja unohda toki siinä vaiheessa, että kotihoidosta on saatu vastaus käyntiaikataulusta, ei ole, kun kukaan ei ole sitä pyytänyt.

Semmosta. Vituttaa ja viluttaa. Pakkaspäivä. Kohta varmaan pakkopaitapäiväkin. Kun ei niinkuin voi ymmärtää pieni ihminen näitä yhteiskunnan mekanismeja. Eikä varsinkaan sitä, että kaikesta säästetään ja säästetään säästämästä päästyä. Kun pitäisi toimia aivan päin vastoin!!

UGH. OLEN PUHUNUT. ÄLÄ SAIRASTU VAKAVASTI IÄKKÄÄNÄ SUOMESSA.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Hengissä edelleenkin!

Niinpä. Mikäs pahan tappaisi, ellei paha itse. Jaa, että mitä kuuluu? Tietenkin kaikki mikä kovaa huudetaan.

Mitäpä kuulupi nykyelämään verrattuna kuuden vuoden takaiseen menoon ja varsinkin nokitukseen? Ränttätänttää sen olla pitää. Sano. Semminkin kun pahin vaihe, 136kg maan pinnalla, on taatusti lopullisesti takanapäin. Nyt on alettu punnitsemaan neuvolassa. En paina sataakaan. Kiloa siis. Likimain yli neljänkymmenen kilon menetys, yhyybyhyy.  Mitä olen tehnyt? En mitään. Tai no, Dr. Massu heitti inskat ikkunasta ja syö edelleen välillä päin helvettiä, lisäravinnetta menee edelleen, omia luulouskomuksia on pannahisen paljon ja liikuntakin minimalistista. Tosin olen mennyt kaloreita kuluttavaan työn maailmaan venyttyäni kotona saikulla/työttömänä turhankin kauan. Olipa kypsät oltavat, jhoo. Lääkkeet vaihdettiin totaalisesti, nyt enää yksi diabetespilleri, mieto verenpainelääke munuaisten suojaksi sekä migreeninestoon propranololia. LOL. Ei inskaa enää ollenkaan, paitsi varalla on ateriainska, se pika..

Ja homma kulki seuraavasti. Vuoden 2010 sairaalareissun seurauksena sain lähetteen lihavuusleikkaukseen. Insuliinia tykitin pahimmillaan 290yks. iltaisin + liki saman verran päivällä. Ellei joskus enemmänkin. Diabeteshoitajan ohjeistus kun kuului, että "titraat vaan sitä insuliinia!" Terveysarvauskeskuksen alativaihtuva tohtorikavalkadi ei kiinnittänyt mitään huomiota diabetekseni hoitamiseen, aivan muut asiat kiinnostivat tytteleitä. Saamarin heinäkepit. Tosin tuntui, että ei kiinnostanut. Ei ollenkaan, kunha pääsivät alle 15min eroon, tehokasta nääs.

Jotakuinkin toinen päivä kesäkuuta 2011 soitteleksi Jorvista sisätautiosaston lekuri. Jees, en ole ollut ENE-dietillä, en pudottanut painoani en sitä enkä tätä. Miksi? kyseleikseli lääkäri. Siksi, että lihavuusleikkauksessa ei hoideta tämän minun nimenomaisen lihavuuteni syytä vaan oiretta, tokaisin.Sillä olin vahvasti sitä mieltä, että tätä hommaa pitää nyt pureksia oikein huolella. Purin myös kieleeni pari kertaa.

Seitsemän voltin, kompuroinnin, sadan metrin aitojen ja sängyn alla pyörimisen jälkeen aloin ajaa pitkää insuliinia alas pari-kolme yksikköä kerrallaan. Jees. Otin itse tietoisen riskin, koska diabetes on aikalailla itsehoitoinen sairaus. Näköjään. Lakkasin myös käymästä terveyskeskuksessa lääkärillä. Vaikka maksoin itseni kipeäksi yksityisellä, niin menin sinne. Ja tervehdyin huomattavasti...! Yksityislääkäri olikin yllättäen samaa mieltä kanssani lääkityksen ja insuliinin sopimattomuudesta. Näin sitten jatkoin eteenpäin, kuin mummo lumessa.

2014 sain, kuin sainkin pitkän prosessin jälkeen työpaikan vanhalta, tutulta alalta. Ratin takaa. Tosin alkuun en meinannut mahtua sinne ratin taa. Paino keikkui edelleen yli sadan kahdenkymmenen kilon. Kävin myös ratinpyörityskurssin ja sinäkin aikana paino putosi. Mutta enemmän se putosin kurssin jälkeen, kun pääsin tositoimiin. Puolessa vuodessa meni 14kg. Siitä läkähdyspainosta jo 26kg oli siirtynyt synkkien muistojen joukkoon. Enää on tavoitteeseen 18kg. Tai jos pannaan kevyemmän tavoitteen mukaan, niin 10kg.

Ja tässä on tullut todettua, että kyseenalaistaminen ja lieväkin kapinointi saa aikaan korjausliikkeitä. Erittäinkin paljon! Olo on aivan toinen, jaksaa, jaksaa! Eikä hengästytä postireissulla, eikä tarvitse levätä rappusissa!

Yritän jatkaa tätä hölinääni aina, kun aika antaa periksi. Meinaan, kun tuppaan tykkäämään duunistani niin paljon, että se alkaa lähennellä jo neuroosia. Heh. Menen laittamaan nyt kaalilaatikkoa Vol2, edellisestä tuli hiililaatikko. Unohtui uuniin liian suurelle lämmölle.