Hengissä edelleenkin!

Niinpä. Mikäs pahan tappaisi, ellei paha itse. Jaa, että mitä kuuluu? Tietenkin kaikki mikä kovaa huudetaan.

Mitäpä kuulupi nykyelämään verrattuna kuuden vuoden takaiseen menoon ja varsinkin nokitukseen? Ränttätänttää sen olla pitää. Sano. Semminkin kun pahin vaihe, 136kg maan pinnalla, on taatusti lopullisesti takanapäin. Nyt on alettu punnitsemaan neuvolassa. En paina sataakaan. Kiloa siis. Likimain yli neljänkymmenen kilon menetys, yhyybyhyy.  Mitä olen tehnyt? En mitään. Tai no, Dr. Massu heitti inskat ikkunasta ja syö edelleen välillä päin helvettiä, lisäravinnetta menee edelleen, omia luulouskomuksia on pannahisen paljon ja liikuntakin minimalistista. Tosin olen mennyt kaloreita kuluttavaan työn maailmaan venyttyäni kotona saikulla/työttömänä turhankin kauan. Olipa kypsät oltavat, jhoo. Lääkkeet vaihdettiin totaalisesti, nyt enää yksi diabetespilleri, mieto verenpainelääke munuaisten suojaksi sekä migreeninestoon propranololia. LOL. Ei inskaa enää ollenkaan, paitsi varalla on ateriainska, se pika..

Ja homma kulki seuraavasti. Vuoden 2010 sairaalareissun seurauksena sain lähetteen lihavuusleikkaukseen. Insuliinia tykitin pahimmillaan 290yks. iltaisin + liki saman verran päivällä. Ellei joskus enemmänkin. Diabeteshoitajan ohjeistus kun kuului, että "titraat vaan sitä insuliinia!" Terveysarvauskeskuksen alativaihtuva tohtorikavalkadi ei kiinnittänyt mitään huomiota diabetekseni hoitamiseen, aivan muut asiat kiinnostivat tytteleitä. Saamarin heinäkepit. Tosin tuntui, että ei kiinnostanut. Ei ollenkaan, kunha pääsivät alle 15min eroon, tehokasta nääs.

Jotakuinkin toinen päivä kesäkuuta 2011 soitteleksi Jorvista sisätautiosaston lekuri. Jees, en ole ollut ENE-dietillä, en pudottanut painoani en sitä enkä tätä. Miksi? kyseleikseli lääkäri. Siksi, että lihavuusleikkauksessa ei hoideta tämän minun nimenomaisen lihavuuteni syytä vaan oiretta, tokaisin.Sillä olin vahvasti sitä mieltä, että tätä hommaa pitää nyt pureksia oikein huolella. Purin myös kieleeni pari kertaa.

Seitsemän voltin, kompuroinnin, sadan metrin aitojen ja sängyn alla pyörimisen jälkeen aloin ajaa pitkää insuliinia alas pari-kolme yksikköä kerrallaan. Jees. Otin itse tietoisen riskin, koska diabetes on aikalailla itsehoitoinen sairaus. Näköjään. Lakkasin myös käymästä terveyskeskuksessa lääkärillä. Vaikka maksoin itseni kipeäksi yksityisellä, niin menin sinne. Ja tervehdyin huomattavasti...! Yksityislääkäri olikin yllättäen samaa mieltä kanssani lääkityksen ja insuliinin sopimattomuudesta. Näin sitten jatkoin eteenpäin, kuin mummo lumessa.

2014 sain, kuin sainkin pitkän prosessin jälkeen työpaikan vanhalta, tutulta alalta. Ratin takaa. Tosin alkuun en meinannut mahtua sinne ratin taa. Paino keikkui edelleen yli sadan kahdenkymmenen kilon. Kävin myös ratinpyörityskurssin ja sinäkin aikana paino putosi. Mutta enemmän se putosin kurssin jälkeen, kun pääsin tositoimiin. Puolessa vuodessa meni 14kg. Siitä läkähdyspainosta jo 26kg oli siirtynyt synkkien muistojen joukkoon. Enää on tavoitteeseen 18kg. Tai jos pannaan kevyemmän tavoitteen mukaan, niin 10kg.

Ja tässä on tullut todettua, että kyseenalaistaminen ja lieväkin kapinointi saa aikaan korjausliikkeitä. Erittäinkin paljon! Olo on aivan toinen, jaksaa, jaksaa! Eikä hengästytä postireissulla, eikä tarvitse levätä rappusissa!

Yritän jatkaa tätä hölinääni aina, kun aika antaa periksi. Meinaan, kun tuppaan tykkäämään duunistani niin paljon, että se alkaa lähennellä jo neuroosia. Heh. Menen laittamaan nyt kaalilaatikkoa Vol2, edellisestä tuli hiililaatikko. Unohtui uuniin liian suurelle lämmölle.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Jussipussi.

Rillit kuumana!

Lihavat montunreunalle riviin -rattatatta- ja ongelma on ratkaistu