tiistai 20. marraskuuta 2012

Mutavellin Macchiavelli.

Kyllä on sitten sopiva blogautussää. Pilven varjot vaeltavat ja kylvävät pari pisaraa vettä lisää rutik läpimärkään maastoon. Ihan kuin ei olisi kesällä sitä jo tullut. No, enivei ja heisulivei. Ei haittaa, kun istuu sisällä lämpimässä. Tosin pakko tuonnekin on mennä rytyämään, kun koirat velvoittavat. Mikäs sen mukavampaa...hrrr. Sopiva vaatetus ylle ja baanalle, eihän se sen kummempaa ole. Niinkuin syöminenkään. Sopivat eväät ja silleen. Laiskottelulle tuppaa aina löytymään hyviä selityksiä pilvin pimein, ihan kaikensorttiselle laiskottelulle. En voinut, kun... Olin muualla, kun... Olisi pitänyt... Voisin... Tälläviisiin alkavat useimmat lauseet, kun pidetään puolustuspuheita, että miksei. Iltaa kohden sää ei muuten edes ole parannut, päinvastoin. Ajelimme umpisynkällä ja myöskin tylsällä kakkostiellä jonkun ultravarovaisen vanhemmanmallisen, siis iäkkään farmariauton takana, jonka kuljettajaksi paljastui nuorehko nainen. Mieli teki pysäyttää, että "Hei, 40km/h on vähän liian hiljainen vauhti, kun autoja tulee vastaan...vai pyrkiikö sotaratsusi vastaantulevien kyytiin?"
Toivoakseni, kun aamulla herään jatkamaan tätä, olisi parempi sää eli keli.

Nyt on hankala sanoa, kun ei tuonne vielä näe, että mitä ilmaa se minulle huomenna taritsee. Toden totta, ihan sama. Olen piehtaroinut monta päivää suolakalanhimoisena. Toinen mille mieleni on laulellut oodeja on juusto. Ihana juusto! Harmi vaan, ettei niitä ihania juustoja kohta enää Suomessa ole. Minne on kadonnut juustosta maku ja luonne? Mihin ovat joutuneet aromit ja vivahteet? Itkeskelin vaimeasti lukiessani kirjaa "Iloinen Juusto", vuodelta 1962. Silloin jos olisi kirjailija tiennyt, mihin pisteeseen olemme ajautuneet viisikymmentä vuotta myöhemmin, hän olisi itsemurhannut itsensä paperiveitsellä. Mutta siihen suolakalaan. Sitä siis piti saada. Koska olen mummo, WannabeChef ja agraarijuureni ovat vielä hyvinkin pinnassa, olen jo hyvissä ajoin hommannut muikkua ja silakkaa tarjousmyynneistä, mahdollisimman tuoretta. Siis sitä vähintään neljä päivää vanhaa, kun täältä ei tuoretta saa edes aseella uhaten. Onkohan kukaan yrittänyt? Juoksumarssia siis jääkaapin uumeniin ja kas, pääläri päätöntä muikkua haltuun. Vettä keittymään. Sen perästä totesin, että tönkkösuolattua muikkua ei voita mikään. Lanttuja kappaleina veteen ja melkein kypsäksi keitellen. Muikut siihen viimeiseksi päälle. Nautitaan jääkaappikylmän voin ja piimän kera. Vot, että oli hyvää. Joku vellihän se tuokin on, mutta perunoilla. Nauriista voi tehdäkin naurisvelliä, kermaa ja voita ja keitettyä nauriita. Survotaan ja kermaa ja voita peliin, se on siinä. Ehkä suola ja pippuri parantaa makua ja muutama yrttikin!

Eineestä tokeennuttuani totesin, että alan vuntsailla syntyjä syviä. Heräsin tuossa kolme varttia sitten. Enkä muista, mitä olen vuntsaillut. Kaikista maailman asioista selvisi minulle jo varmaan miljoonatta kertaa, että PITÄYDY YKSINKERTAISUUDESSA. Olenhan minä tehnyt monimutkaisiakin reseptejä ja ohjeita sekä vaikka minkäsorttisia voltteja tuossa hellan äärellä. Mutten ole omasta mielestäni onnistunut kovin hyvin, parahultaisesti vain. Mutta siinä vaiheessa, kun olen jättänyt turhat krumeluurit ja hilppeet vähemmälle huomiolle olen onnistumut suorastaan yllättävän hyvin, yllättämään jopa itseni! Kuten tuosta lanttu-muikku -hommelista huomasin. Sekä yllättäen muistamastani muhennetusta brysselinkaalista. Ruusukaali loppui kesken ja tälläsin sijalle tavallista. Pienen pieni kerä tavallista keräkaalia silpuksi ja voin kanssa pannuun, ruusukaalit neljään osaan ja samaan osoitteeseen. Vähän lisää voita, mausteet maun mukaan, maustepippuria, meiramia ja timjamia tuli lykättyä ja vähän lisää voita sekä kermanloppu. Kääntelin ja annoin muhia. Siinä sitä oli makkaran kyytipojaksi mukava ehtoopala. 

Ihan näitten päättömien tuumailujen ja turhan jorinan jatkeeksi onkin sitten hyvä laittaa pari mukavaa, vanhaa reseptiä, jos nyt vaikka Sota-ajan keittokirjasta, vuodela 1917.

SOTAVOI

2½ dl täysimaitoa
½ rkl. perunajauhoja (20gr)
250 gr voita
suolaa

Perunajauhota sekoitetaan tilkkaseeen maitoa; loput maidosta kiehautetaan ja perunajauhot sekoitetaan joukkoon ja saavat kiehahtaa. Seoksen annetaan jäähtyä noin 35 asteeseen, jolloin notkeaksi vatkattu voi pienissä erin pannaan sekaan. Seos vatkataan, kunnes se tulee aivan sileäksi, suolataan ja pannaan jähmettymään kylmään paikkaan. (Hyvin maukasta). ½ kg voita.

-tämä oli Valtion Kotitaloustoimikunnan tiedonanto sanottiin reseptin lopussa. Kirjassa on paljon muistakin rasvaresepteistä, mm. Rasvahöysteestä ja parista erilaisesta Paistinrasvasta. Osastolla "kaikenlaista". Sotavoistakin on toinen versio. Hauskoja nämä vanhat keittokirjat.

torstai 15. marraskuuta 2012

Hartaita säveleitä ja vapaasti varastosta.

Olen ollut viimeisen parin viikon aikana melkoisessa myllerryksessä. Myllerryksen nimi on ollut toissa viikon alkumetreillä migreeni. Sen kourissa valui suohon kolme päivää. Sunnuntaiehtoona alkoi. Rukoilin jo, että Kuoleman Enkeli saapuisi paikalle lopettamaan kärsimykset. Oli nimittäin niin kammottava. Tokenin vasta keskiviikkona tolpilleni. Tiistai menikin mukavasti yöpaidassa hilluen. Uskooko kukaan, että sisälläkin pitää silloin käyttää aurinkolaseja. Tosi on. Ja oksentamisesta en puhu mitään. Viime viikko meni sitten ankarissa ponnistuksissa. Oikeastaan koko marraskuu on ollut todella marto. Henkilökoiraiseen elämäänkin mahtui suuria suru-uutisia. Ja vähän pienempiä. Menivät samalla itkemisellä. Koira kun on perheenjäsen, siinä missä Sauna-Arskakin, joka on hämähäkki. Tai oikeastaan useampi hämmäheikki. En ole raskinut siivota niiden verkkojakaan pois, ennen kuin olen varma, ettei niissä ole asukkaita. Tämän tuosta näkyy lastenkamareitakin siellä täällä sekä liikuttavan pikkuruisia verkkoja kauniisti virkattuine luolineen. Hellanlettas.

Olen ollut huomaavinani jälleen, että härnäämisen ja höpöhöpötieteen raja on kuin vetoon piirretty viiva. Ei siitä ota selvää Hiltunenkaan. Ja hän on sentään melko lukenut henkilö. Toisaalla sotisopaa sovittelevat aggressiiviskollektiiviset niinku-"karppaajat" ja toisaalta huutelevat puskista kaikenmaailman tietäjät iänikuiset, koulutuksella ja ilman. Mutta siinä olen yhtä mieltä eräästä asiasta Savon Sanomien kanssa, että liian kauan on suomalainen peruspertti pistellyt lihankaltaisia tuotteita pikku suukkiinsa. Kanan nahka on aivan sairaan hyvää, mutta kunnolla paahdettuna. Eikä se kyllä lihaspullia pilaa, mutta toisille ihmisille on täysin käsittämätön asia, että elukan nahoista voi tehdä muutakin kuin nahkahousuja ja rukkasia. Ja paistettu, rapea possunnahka, voi jukra...kun saisi jostain semmoista niinkuin pikaruokana, niin olisin onneni kukkuloilla.

Mitä tähän mediasotaan tulee, niin lienen sitä ihmetellyt ennenkin, olen minäkin kirjoittanut kantaa ottavia kirjoituksia puolesta ja vastaan. Vastaan oli pirun hankala kirjoittaa, ja tussi jäi ihoon ikävästi kun sillä vastalla saunoi. Mutta todettava on, että useimmat kiistat tuntuvat majoittuvan tiettyyn "osoitteeseen", josta tunnutaan taustajoukkojen kanssa sörhivän tikulla silmään ties ketä ja ties miksi. Varmaan siksi, että julkisuus houkuttelee ja tuottaa ns. "nimeä" ja sitä kautta tuloja. Julistautui sitten apostoliksi, pastoriksi tai kenraaliksi saati jopa tähteiden sotaksi. Aivan sama, mutta minusta asenne on lähinnä naurettava. Alan perin kyllääntyä tähän jatkuvaan rääpimiseen "karppaus sitä", "karppaus tätä" ja "karppaus tappaa" sekä "rasvasota, kolesterolipommi, sydänkuolema". D-vitamiinisotkussa heiteltiin jo melkein pommeja, niin kohta joku keksii samalla periaattella heitellä rasvapommeja sinne tänne päättäjien mataliin majoihin. Jos ei muuten, niin kynällisesti. Eikö jo voitaisi sopia, että kaikenlaiset aseet, pommit ja sodanjulistukset, uskontunnustukset ja muut heivattaisiin ravitsemustieteen liepeiltä huitin tuuttiin? Aggressiiviinen lähestymistapa alkaa jo ällöttää.

Laatikaisen Reijo, kunnon mies, kuten Ukko Nooakin, on jälleen päästänyt näppäimistöstään erinomaisen kirjoituksen pohdintoineen kaikkineen. Siitä suuret kiitokset, ei  minkäänsortin kiihkoilun häivääkään. Ei repäisevää otsikointia eikä vinkumista siitä, tästä ja tuosta, oman itsensä korostamista, että kyllä minä tiedän, kun olen tehnyt sitä ja tätä ravitsemuksen alalla tai kirjoittanut kerran jopa lehteen, juu. Ja terveisiä myös Patrik Borgille, hänenkin Pöperöproffa -blogissaan on useimmiten järjen ääntä ruutu tulvillaan. Molemmat bloggaukset löytyvät tuosta oike vasemmalta sivupalkista. Jota en muuten ole siivonnut lupauksistani huolimatta. Tai ehkä juuri siksi!

Ja loppuun vielä wanha resepti Kokki-Kirjasta 1849.
KRAVUNLIHOJA ÖLJYSSÄ JA ETIKASSA
Kasta tehdään hyvästä ruoka-öljystä wiina.etikasta, kowiksi keitetyistä ja pienennetyistä munan-ruskuaisista, hiukasta sokerista ja karwaista pippuroista; tähän sekoitetaan hyvin sekaisin keitettyjä ja kuorittuja kravunlihoja. Kuin tämä sekoitus on saanut olla wähän aikaa alallansa, on se walmis pöytään tuotaa karotilla.

Ja koska ette pyytäneet, niin tässä vielä toinenkin!

TAWALLISTA GURKKU-SALLATTIA.
Wihriäisiä ja walkoisia gurkkuja leikataan ohkoisiksi lohkoiksi elikää wiilekkeiksi, ennen kuin siemenet heistä owat ehtineen täysiokaswoisiksi; Näihin sekoitetaan sitte pienennettyjä karwaita pippuroita, hiukan pienennettyjä suoloja ja etikka, ja tuodaan semmosina, pikkusella posliini-lautasella, syötää, pienennettyä persiljaa ympäristölle pantuna.

Siinäpä vuntsaamista, mikä on kasta, karotti ja karwas pippuro! Hahaa!!

perjantai 2. marraskuuta 2012

Prässiklubi, höllehtiminen, sotaratsu ja keittokirja.

Viime kuukausina on ollut melkoinen suo rämmittävänä. Lienen sivunnut kyseistä lettoa bloggauksissanikin. En kyllä ihan heti ja tässä muista, mitä tuli sanottua. Lyhykäisesti, ensin lääkekorvaus hylätään, ja sitten väliaikaisesti hyväksytään, määräämättömäksi ajaksi, kun joku toheloi ko. korvauksen käsiteltäväksi ihan muualle. Noh, helpottihe kuitenkin runsaasti, kun sai edes
jonkin sortin päätöksen tälle väännölle vähäksi aikaa. Kaikin puolin. Tuppasi energia palamaan ihan vaan siihen, että kirjoitti sähköpostia, vastineita, oikaisupyyntöjä ja -vaatimuksia sinne, tänne ja tuonne. Tarkisteli lääkäreiltä, että muistavatko hoidon tavoitteet samoin kuin itse. Parempaan päin ollaan menossa, kuitenkin. Ensin kun saa purettua tuon inskan pois, niin sekin jo helpottaa suunnattomasti tilannetta. On helpottanutkin jo. Suunta on alaspäin. Painossa, verenpainelääkkeissä ja insuliinien määrässä. Huh, oli jo korkea aikakin. Tuntuu, kuin pää olisi tullut jostain pinnasta läpi. Ensimmäinen esimerkki pinnasta, joka tulee mieleen, on tiiliseinä.

Enivei, nythän sitä luulisi olevan aikaa ja energiaa tehdä vaikka mitä. No joo, kattia kanssa. En todellakaan pistä nyt tikkua ristiin, en edes syömätikkua, otan ilon irti ihan vaan lepäämisestä. Olen sen mielestäni ansainnut. Lepäily onkin yksi lempiharrastuksistani. Sitä kun suorittaa pari kertaa päivässä, niin johan tokenee koohotus. Ajatus pään nollaamisesta viinaksillakin on käynyt ajoittain mielessä. Mutta onneksi mennyt pois. Tässä ei nyt parane kovin lotrata. Olen minä silti olueni juonut hyvällä omallatunnolla. Ne kaikki kaksi saunan jälkeen, joka on minusta ihan sopiva määrä. Lärvien hommaamien perseen viereen olalle onkin sitten juttu erikseen. Joskus se vaan on otettava oikein mykkyräkänni. Ryypättävä tukka silmillä, kuin suomenhevosruunalla. Jokelleltava omituisuuksia ja sammuttava sohvan viereen, jos ei sohvalle asti jaksa. Siinä sitä piisaa sitten meditoitavaa pariksi viikoksi, eikä turhat murheet paina. Painaa ainoastaan se, että mitenkä se pannu jäikään pois levyn ja kananmunan välistä. Tahraan ei tehonnut kuin Liesimusta.

Perunalastuvirma on lanseerannut chillailun korvikkeeksi sanan hölläily. Sana-assosioiva mieleni vääntelee sitä päivittäin mitä omituisimpiin merkityksiin. Tuota hölläilyä siis. Kaivelin Suomen sanojen alkuperä kirjasarjan hyppysiini ja tiirailin siitä tätä karmeaa sanaa, höllätä. Alunperin höllä. Löyhä, löysä, väljä, esim. vaate, sanotaan sanassa. Lähimmäksi pääsee höllentää tuota hölläilyä, eli päästää löyhemmälle, antaa myöden. Niin sitten vissiin, juu. Höllään siis hetkeksi ja laitan päälle hölläröijyn ja höllehdin tässä höllänä höllötellen, toivottavasti vaan ei höllö iske. Höllö on vetelä vatsa. No, taas tämä eksyi paskajuttuhin, tämäkin.

Mitähän minä olinkaa...juu, sitä, että kyllä maailmassa on vielä hyviä ja ihaniakin ihmisiä, vaikka somesta katsellen voisi aivan muuta luulla. Muutama seuraamani bloggaaja julistelee sotaa ja vaivaa ja vastuksia, milloin millekin ja mistäkin sekä sortuu teinibloggaajien pusipusi-linjalle alta kolmen minuutin seuraavassa täysin turhanaikaisessa tolituksessaan. No, ei aina voi olla ankaraa asiakaan, kun ei joka päivä voi sodanjulistuksiakaan laskea maailmalle. Kärsivät pian inflaation. D-vitamiinipillereillä heittelevät nyt toisiaan. Voi hyvänen aika. Joku tutkija susirajan takaa tumpuloi omasta mielestään jännän tutkimuksen ja tekee hassuja huomioita. Ottiko huomioon lainkaan esim. pakkauksissa esiintyviä virheitä. No ei vissiin, sinne vaan mortteliin pilsut ja sillä selvä. Kolmen pillerin taktiikalla. Suoraan purkista. Onko se mikään ihme, että alkavat suivaantua moisesta lääke- ja ravintolisätehtailijat, kun kansa ei enää kuivaa pilleriä suuhunsa laita. Pitää olla öljyt ja kaikki. Kuoriloa vaan huuljpieleen. Nih.

Mitä tapaamiini ihaniin ihmisiin tulee, niin tulee keittokirjoja. Oikein oven täydeltä. Hurrasin tuolla Facebookissa jo taannoin, että on onni potkinut oikein piikkikengällä, kun sain kasan helvetin vanhoja opuksia. Vanhin on 1801 painettu Kok-Boken. Oikein Den Nya och Fullståndiga. Ja Anders J. Nordström on painanut sen På eget Förlag. Hekumoin näiden äärellä aina, kun vähänkin vaan joudan. Onneksi tuli kakarana opeteltua noita ''vanhanaikaisia'' kirjaimia, mitä fraktuuraa se nyt sitten oli...ootas, kun mietin...juu, fraktuuraa. Semmoisella on painettu Sisu-askin nimikin. Ja kirjastomme kierrätyslaatikko on ollut varsinainen aarreaitta. Sieltä löytyi mm. jouluruokien keittokirja, jossa on muutamankin joulumakkaran ohje. Oi ja ai, mitenkä sattuikaan. Muutama kirja tuli noiden vanhojen kirjojen kanssa myös viime vuosisadan alkukymmeniltä. 20 -luku taitaa olla nyt semmoinen, jolta minulla ei vielä ole yhtään keittokirjaa. En tosin ole varma siitäkään. Jahka katselen. Mutta olen varma, ettei. En voi kuin kiittää, syvään kumartaa ja olla ikuisessa kiitollisuudenvelassa kirjalahjoituksen tehneelle sielunsisarelleni. Pyyhin kirjalaatikon kotiin kannettuani sekä tuskanhikeä että onnen kyyneleitä. Tuskanhikeä siksi, että ruumiinvoimani ovat kitistyneet vaatimattomiksi. Ei enää saa maasta 40-kiloista lannoitesäkkiäkään. Tosin niitä taitaa olla enää vähemmässä määrin...

Mitä päivän ohjelmaan tulee, niin tänä marraskuisena perjantaina olen ajatellut ottaa to-del-la rennosti. Ainoastaan maata sohvalla koira kainalossa, tyrnimehulasi ulottuvilla ja salaattikuppi likimaastossa. Nautiskella nauhoittamistani Pink Panthereista ja Vaaleanpunaisen Pantterin seikkailuista, sekä tietenkin Tähtireki -sarjan Toisen sukupolven seikkailuista syvässä avaruudessa. Enkä suostu ottamaan stressiä mistään, siis en mistään. Luukut kiinni vaan maailmaan. Pyhäinpäivä tulee ja kuolleet sielut hiiviskelevät nurkissamme. Huhuu. En spöke igen. Vaan pitää käydä sitä ennen kauppapuodissa ostamassa suolaa, pemmikaania ja laardia talvenvaroiksi. Valjakko, hoi, joko kiidämme läpi erämaan maalikylään kauppa-asemalle, josko teelaiva olisi rantautunut ja tuonut muassaan Ceyloninteetä ja sokeria. Matkaan, Hopea.