perjantai 2. marraskuuta 2012

Prässiklubi, höllehtiminen, sotaratsu ja keittokirja.

Viime kuukausina on ollut melkoinen suo rämmittävänä. Lienen sivunnut kyseistä lettoa bloggauksissanikin. En kyllä ihan heti ja tässä muista, mitä tuli sanottua. Lyhykäisesti, ensin lääkekorvaus hylätään, ja sitten väliaikaisesti hyväksytään, määräämättömäksi ajaksi, kun joku toheloi ko. korvauksen käsiteltäväksi ihan muualle. Noh, helpottihe kuitenkin runsaasti, kun sai edes
jonkin sortin päätöksen tälle väännölle vähäksi aikaa. Kaikin puolin. Tuppasi energia palamaan ihan vaan siihen, että kirjoitti sähköpostia, vastineita, oikaisupyyntöjä ja -vaatimuksia sinne, tänne ja tuonne. Tarkisteli lääkäreiltä, että muistavatko hoidon tavoitteet samoin kuin itse. Parempaan päin ollaan menossa, kuitenkin. Ensin kun saa purettua tuon inskan pois, niin sekin jo helpottaa suunnattomasti tilannetta. On helpottanutkin jo. Suunta on alaspäin. Painossa, verenpainelääkkeissä ja insuliinien määrässä. Huh, oli jo korkea aikakin. Tuntuu, kuin pää olisi tullut jostain pinnasta läpi. Ensimmäinen esimerkki pinnasta, joka tulee mieleen, on tiiliseinä.

Enivei, nythän sitä luulisi olevan aikaa ja energiaa tehdä vaikka mitä. No joo, kattia kanssa. En todellakaan pistä nyt tikkua ristiin, en edes syömätikkua, otan ilon irti ihan vaan lepäämisestä. Olen sen mielestäni ansainnut. Lepäily onkin yksi lempiharrastuksistani. Sitä kun suorittaa pari kertaa päivässä, niin johan tokenee koohotus. Ajatus pään nollaamisesta viinaksillakin on käynyt ajoittain mielessä. Mutta onneksi mennyt pois. Tässä ei nyt parane kovin lotrata. Olen minä silti olueni juonut hyvällä omallatunnolla. Ne kaikki kaksi saunan jälkeen, joka on minusta ihan sopiva määrä. Lärvien hommaamien perseen viereen olalle onkin sitten juttu erikseen. Joskus se vaan on otettava oikein mykkyräkänni. Ryypättävä tukka silmillä, kuin suomenhevosruunalla. Jokelleltava omituisuuksia ja sammuttava sohvan viereen, jos ei sohvalle asti jaksa. Siinä sitä piisaa sitten meditoitavaa pariksi viikoksi, eikä turhat murheet paina. Painaa ainoastaan se, että mitenkä se pannu jäikään pois levyn ja kananmunan välistä. Tahraan ei tehonnut kuin Liesimusta.

Perunalastuvirma on lanseerannut chillailun korvikkeeksi sanan hölläily. Sana-assosioiva mieleni vääntelee sitä päivittäin mitä omituisimpiin merkityksiin. Tuota hölläilyä siis. Kaivelin Suomen sanojen alkuperä kirjasarjan hyppysiini ja tiirailin siitä tätä karmeaa sanaa, höllätä. Alunperin höllä. Löyhä, löysä, väljä, esim. vaate, sanotaan sanassa. Lähimmäksi pääsee höllentää tuota hölläilyä, eli päästää löyhemmälle, antaa myöden. Niin sitten vissiin, juu. Höllään siis hetkeksi ja laitan päälle hölläröijyn ja höllehdin tässä höllänä höllötellen, toivottavasti vaan ei höllö iske. Höllö on vetelä vatsa. No, taas tämä eksyi paskajuttuhin, tämäkin.

Mitähän minä olinkaa...juu, sitä, että kyllä maailmassa on vielä hyviä ja ihaniakin ihmisiä, vaikka somesta katsellen voisi aivan muuta luulla. Muutama seuraamani bloggaaja julistelee sotaa ja vaivaa ja vastuksia, milloin millekin ja mistäkin sekä sortuu teinibloggaajien pusipusi-linjalle alta kolmen minuutin seuraavassa täysin turhanaikaisessa tolituksessaan. No, ei aina voi olla ankaraa asiakaan, kun ei joka päivä voi sodanjulistuksiakaan laskea maailmalle. Kärsivät pian inflaation. D-vitamiinipillereillä heittelevät nyt toisiaan. Voi hyvänen aika. Joku tutkija susirajan takaa tumpuloi omasta mielestään jännän tutkimuksen ja tekee hassuja huomioita. Ottiko huomioon lainkaan esim. pakkauksissa esiintyviä virheitä. No ei vissiin, sinne vaan mortteliin pilsut ja sillä selvä. Kolmen pillerin taktiikalla. Suoraan purkista. Onko se mikään ihme, että alkavat suivaantua moisesta lääke- ja ravintolisätehtailijat, kun kansa ei enää kuivaa pilleriä suuhunsa laita. Pitää olla öljyt ja kaikki. Kuoriloa vaan huuljpieleen. Nih.

Mitä tapaamiini ihaniin ihmisiin tulee, niin tulee keittokirjoja. Oikein oven täydeltä. Hurrasin tuolla Facebookissa jo taannoin, että on onni potkinut oikein piikkikengällä, kun sain kasan helvetin vanhoja opuksia. Vanhin on 1801 painettu Kok-Boken. Oikein Den Nya och Fullståndiga. Ja Anders J. Nordström on painanut sen På eget Förlag. Hekumoin näiden äärellä aina, kun vähänkin vaan joudan. Onneksi tuli kakarana opeteltua noita ''vanhanaikaisia'' kirjaimia, mitä fraktuuraa se nyt sitten oli...ootas, kun mietin...juu, fraktuuraa. Semmoisella on painettu Sisu-askin nimikin. Ja kirjastomme kierrätyslaatikko on ollut varsinainen aarreaitta. Sieltä löytyi mm. jouluruokien keittokirja, jossa on muutamankin joulumakkaran ohje. Oi ja ai, mitenkä sattuikaan. Muutama kirja tuli noiden vanhojen kirjojen kanssa myös viime vuosisadan alkukymmeniltä. 20 -luku taitaa olla nyt semmoinen, jolta minulla ei vielä ole yhtään keittokirjaa. En tosin ole varma siitäkään. Jahka katselen. Mutta olen varma, ettei. En voi kuin kiittää, syvään kumartaa ja olla ikuisessa kiitollisuudenvelassa kirjalahjoituksen tehneelle sielunsisarelleni. Pyyhin kirjalaatikon kotiin kannettuani sekä tuskanhikeä että onnen kyyneleitä. Tuskanhikeä siksi, että ruumiinvoimani ovat kitistyneet vaatimattomiksi. Ei enää saa maasta 40-kiloista lannoitesäkkiäkään. Tosin niitä taitaa olla enää vähemmässä määrin...

Mitä päivän ohjelmaan tulee, niin tänä marraskuisena perjantaina olen ajatellut ottaa to-del-la rennosti. Ainoastaan maata sohvalla koira kainalossa, tyrnimehulasi ulottuvilla ja salaattikuppi likimaastossa. Nautiskella nauhoittamistani Pink Panthereista ja Vaaleanpunaisen Pantterin seikkailuista, sekä tietenkin Tähtireki -sarjan Toisen sukupolven seikkailuista syvässä avaruudessa. Enkä suostu ottamaan stressiä mistään, siis en mistään. Luukut kiinni vaan maailmaan. Pyhäinpäivä tulee ja kuolleet sielut hiiviskelevät nurkissamme. Huhuu. En spöke igen. Vaan pitää käydä sitä ennen kauppapuodissa ostamassa suolaa, pemmikaania ja laardia talvenvaroiksi. Valjakko, hoi, joko kiidämme läpi erämaan maalikylään kauppa-asemalle, josko teelaiva olisi rantautunut ja tuonut muassaan Ceyloninteetä ja sokeria. Matkaan, Hopea.
Lähetä kommentti