keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Tahattoman tylsä ja väritön. Yäkyäpelin raapustuksia.

Vähänhän se on tämänkin postauksen kanssa, että se on väritön ja tylsä, kuin suomalainen muoti. Ja jos suomalaisesta muodista löytyy jotain muuta, kuin mustaa tahi valkoista, niin se löytynyt väri on harmaa. Aina tyylikäs. Ja sitähän voi kätevästi yhdistellä mustan ja valkoisen kanssa! Suomalainen ruokakin pakkaa olemaan vähän väritöntä ja tylsää, siksi keittiömestarit ja muut humut hiki päässä (joka tapauksessa) yrittävät kauhoa Suomea maailmankartalle. Epätoivon vimmalla. Ja sen perkele huomaa. Kun J.Kolmonen aikoinaan väsäsi kirjan toisen perään, niissä oli rehtiä suomalaista evästä joka lähtöön. Ja karjalanpaisti värikuvassa. Vaikka olisit kirkkoon lähtenyt, niin evästä siihenkin oli. Nyt meillä herrat ja frouvat/neitit pipertävät jännyyksiä näistä "puhtaista suomalaisista raaka-aineista". Kiva, kiva.
Tulos vaan tuppaa olemaan jotain naurettavan ja hölmön väliltä. Valtiovierailijoille tarjotaankin sitten näitä outouksia suomalaisena ruokana "with a twist". Joopa. Lapsuudessani twist oli se semmoinen hassu kuminauhanpomppimisleikki. Ja siinä tehtiin stipluja. Nyt niitä stipluja tehdään tämän tuosta, joko ilmaisjakelulehdissä, päivälehdissä tai sitten näissä kurmeeheleveteissä. Joiden ruoka-annos on joko tunnistamaton kasa jotakin jännittävän kuuloista tai sitten etova kasa jotain täysin tunnistamattomaksi naamioitua perinneherrrkkua, vaikka mämmiä sillikaviaarilla. Voisihan tuo olla hyvääkin...

Kurmeehelvettejä eli ravitsemusliikkeitä arvostelevat aivan jumalattoman asiantuntevat toimittajat. Jees.
Hyvää siinä on se, että toimittaja saa päivällisen valitsemassaan seurassa, "seuralaisen" kera. Ainahan niissä lehtijutuissa esiintyy nimeltämainitsematon "seuralainen". joka ottaa jonkun kuristetun ahvenen pyrstönpuolikkaan takaosasta haudutetun de vermée laksant sirkonfleksin with a twist a la ultima thule und aurora borealis. Ja ei löydä siitä joko suolaa, makua, ahventa tai mitään ruokaan viittaavaa. Vitsit, minä voisin mennä vaikka kirjoittamaan samankaltaisen jutun, mutta seuralaiseksi tulisi samaan pöytään istahtava raksamies tms. Kuorma-autonkuljettajakin käy. Paikkana olisi vaikka työmaaruokala, grilli (mistä hiiestä niitä enää löytää?!), kuppila, muttei missään nimessä ns. trendipaikka. Niihin en koske edes haarukalla. No, tuskin olisi varaakaan.
Niinpä arvosteleisin päivän annoksen, makkaraperunat kaikilla mausteilla ja puolikkaalla maidolla, juustosämpylällä, kolmella salaatinlehden palalla ja jälkkäriksi jogurtti, kahvi ja pulla, mahdollisimman hemakasti! Nautiskellen. Lääääh. Tekisin siitä oikein ruokapornoa, slurp!, ja kyselisin samalla vastapäätä murahtelevalta äijältä joutavia. "Eksä pelkää kolesterolia ja aivohalvausta?" "Käyksä usein täällä?" "Otakko sokuria kahvees?" "He, ottasiks ton sämpylänpuolikkaan, mä en jaksa!"

Tästä saapui etiskelemäti mieleen nykyteeveeseen sisikunta. Siis ne uusintaohjelmat. Feissarissa kiertää kaikenlaisia vekkuleita "TV-ohjelmia". Yksi kanava suoltaa häitä, laihdutusta, laihdutushäitä, remonttia, tähtiä remontilla ja ilman sekä illallisia. Ja loput kanavat työntävät uusintoina vanhoja ja vanhahkoja, vähintään kolmesti nähtyjä ruokaohjelmia. Olen kystä kyllin saanut!!
Voisivat näyttää myös vähän uudempia ruokaohjelmia. Etten sanoisi peräti, ennen näkemättömiä. Jollei kokki vähintään sössötä, niin sitten se vääntää joko mukastadia tai keravaa. Tietenkin omalla kielellään. Ja jos ohjelma on ulkomaankielinen (aivan sama, minkä ulkomaan) niin fiiliksen pilaa viimeistään vähä-älyinen kääntäjä, jolla ei ole a) ruokasanasto hallussa b) ei ikuna ole laittanut ruokaa c) on niin helvetin kiire jonnekin, ettei ehdi tarkistaa, onko ohjelma Kurjat kuppilat vaiko Menopelit kuntoon. Muutamia selkeitä kuukkelikäännöksiäkin olen bongannut. Ja menepä sitten laittamaan palautetta käännöstoimistolle. Alkavat vikistä, että millä millisekunnilla se sana siellä kävi tekstissä! *aivan sairaan ruma sana tähän perään*!!!

Nyt kun pääsin jurraamaan kaikenmaailman epäkohdista ja median kummallisuudesta, niin onkin hyvä nostaa ei kissaa, vaan ihan jotain muuta (completely diffrent). Nimittäin tämä verkko. Ei internet, eikä hämähäkin. Eikä kala. Vaan se verkostoituma, joka syntyy toimittajien välille. Jotka -yllättäen!- lainailevat toisiltaan välillä rankastikin. Näyttää vaivaavan kiireistä lehdistöä laajalti. Sillä seurauksella, että samat kupletinjuonet vaikuttavat useissä lehdykäisissä kansikuvaa myöten, samankaltaisilta. Siihen kun vielä tikataan päivälehtien, joita sanoma- ja iltapäivälehdiksikin nimitetään, erilaiset teemaosastot, nin VOT! Soppa on valmis. Joku herkempi sieltä vielä kaivaa, että osassa jutuista ei ole kadunhenkilöä nähtykään vaan on haastateltu a) naapuria b) työtoveria. Usein sen työtoveri ei ole Talonmies Pikkarainen vaan toinen toimittaja. Virheellisistä tiedoista puhumattakaan. Samat virheet korjataan useissa eri lehdissä, oikaisuja-osastossa. Onneksi ne sijaitsevat eri lehdissä edes eri sivuilla.

Sama linja jatkuu myös Blogistaniassa. Kalliinnäköinen, mahdollisimman räikeänvärinen (vähintään pinkkiä, vaaleansinistä ja lilaa), haihattelua ja keinotekoista iloa sekä huuhdahteluja ah! Ihana! Upea! sun muuta, sisältävä suosittu blogi paljastuu valitettavan usein tekstiammattilaisen sutaisemaksi. Toinen vaihtoehto on hillittyjä värejä, viivaa sinne tänne ja kuvia täyteen tungettu "ah ja voi, kuinka onkaan tämä elo keveää ja ihanata sekä tiedättekö, että löysin ihanan blogin/kirjan/jutun ja kuinka iloiseksi siitä tulinkaan". Ja mikäs muu siellä leijailee tekstiänsä kirjoittamassa, jalat tukevasti ilmassa, kuin tekstiammattilainen! Voirähmärrähmä. Samaa jaarittelua riittää sivukaupalla. Täydellistä.
Suosio näissä blogeissa ja muissa niihin verrattavissa, perustuu ihan muihin juttuhin, kuin tämän omani. Minulla taitaa olla kaksi lukijaa, kun näillä tekstityöläisillä teetetyillä superpusipusiekohäröviherkuherlässytysblogeilla lukijoita on satoja. Miten v*tussa?? Miten? No siten, että blogia ujutetaan sinne ja tänne, tietysti kaverien (tekstiammattilaisia) voimin, ja hypetetään, että nytpä löytyi ihana, puspus, mahtava, hattarainen blogi, joka on niin iiiiihana, että (nyt alkaa verensokerit kohota tappiin. Käypä hoito -tappo-ohjelman mukaan nautin siihen nyt sokeria) on lopetettava tämä lässytys.
Usein näillä hyypillä on blogilleen myös sponsori. Joka kylvää hyödykkeitä. Blogista saatetaan saada myös rahaa, ihan aikuisten oikeasti. Ja me pienet, tavalliset mummot, ollaan tietenkin aivan sairaassa määrin kateellisia näille toinen toistaan mainostaville hattarapäille, joiden arki on karannut kauas todellisuudesta. Niin, niitä lukijoita? Noh, tietysti vaatimattomasti muutama viisisataa päivässä... ja kassakone kilisee.

Mutta näinhän se on. Minun todellisuuteni on täysin erilainen kuin sinun. Vaikka olosuhteet ja tuloluokka olisikin sama. Minä en voi käsittää ihmisiä joille kaikki kuuluu "aivan sama" -kategoriaan. Enkä niitä, jotka tekevät siivouksen kerran vuodessa ja VIEVÄT ROSKIIN kaiken ylimääräisen. Enkä xxxxxxxxxx .... piiiiih.
Tästä tulisi loputon valituslista, jos jatkaisin. Mutten jatkakaan, ähä! Menen kaapin kautta nukkumaan. Mikään ei saata unitilaan nopeammin, kuin pikku pannusessa laadittu munakokkeli reippaalla chililisällä ja voissa paistettuna. Kylkeen lasi kylmääkin kylmempää, neliasteista porakaivovettä. With a twist!

Ei kun syömään!
Lähetä kommentti