torstai 24. huhtikuuta 2014

Kalabaliikin kansallisia erikoisuuksia

Mitäs minun pitikään? Jaa-a, kun taas pätkii, niin pätkiköön. Jänskättää vaan, että tuleeko kirjallinen oksennukseni framille sille laatimanani päivänä, päivää ennen vaiko peräti myöhässä. Sen kun tietäisi. Mene ja tiedä.

Tietämättömyydestä on jälleen tullut luettua juttu jos toinenkin, varsinkin kolmas. Epuuttelen mielessäni sitä, että kuinka helvetin hukkateillä ovat nykyihmiset. Missä se mahtaa maalaisjärki maleksia silloin, kun suomalaista persujunttia viedään kaupoille. Joko torille tai sitten ihan tavan ruokakauppaan. Ehdoton ehkäily alkaa jo kilometriä ennen. Ostaisiko sitä tai tätä. Tai ostaisiko sittenkin tota. Eikun ostankin niitä mikroskooppisen pieneksi sörsseliksi pilkottuja lihalimppejä, jota karjalanpaistiksi rasian kannessa mainitaan. NOT! Ostin tässä taannoin moista moskaa, paljastui lähes syömäkelvottomaksi. Karjalanpaistilihat pitää olla kunnon kuutioita eikä pikkusormenpään kokoista silppua. En lähettänyt palatutetta valmistajalle ja nyt harmittaa. Karjalanpaistissa pitää olla 50/50 sikkoo ja raavasta. Tai 30/30/30 näitä kahta ensin mainittua plus lampolihaa. Lammasta. Joissain tapauksissa myöskin sisäelimiä, elikoitten.

Että jotta. Eineshyllyt(ml. makkarat) ovat ainakin kilometrin mittaisia, mutta lihaosastoa saa hakea suurennuslasilla. Ja sitten ulvotaan, että suomalaiset syövät punaista lihaa ihan liian kanssa! Haistakaa kuulkaa tutkijat pitkä p*ska! "Lihaa" eli siihen verrattavaa mössöä kyllä pungetaan pursottimella niihin eineksiin, joita on kärryt vääränään, mutta oikeaa, hyvin käsiteltyä, hellästi teurastettua lihaa ja siihen verrattavia osia on sairaan vaikea löytää nykytiskeiltä, joissa on sen tuhannen tyhjänpäiväistä kunnonoikieaaparasta jauhelihaa, valmiiksi vakumoituja "pihvejä", onnettomia kyljyksiä, haaleassa liemessä uiskentelevia suikaleita tunnistamattomasta elämänmuodosta sekä muuta ihmisrääkkäykseksi luettavaa. MISSÄ ON JUMALAUTA LIHAKAUPAT, JOISTA SAISI NIITÄ RUHONOSIA, JOISTA SEN SAPUSKANSA TAHTOISI TEHDÄ!! KERTOKAA MULLE! TAHDON TIETÄÄ! ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ!!!!! Kuka rupeaa kaveriksi, niin perustan semmoisen itse. Puolikas ruho päivässä. Tilateurastamolta, possua, lammasta ja raavasta. Eikä mitään helvetin teollisuuslihaa.

Kuten huomaatte, olen perin kyllästynyt tähän valmiiksipakattuun elämään. Kun kaikki pakataan paloina valmiiksi. Kohta ei tarvitse enää itse syödäkään, luet vaan pari resettiä ja nenämahaletku hoitaa loput. Hirttäydyn siinä vaiheessa siihen letkuun. Vituttaa niin sataselle koko nykytouhu kaikkine saatanan hygieniamääräyksineen ja muineen. Ymmärrän kyllä, jos koleraa pukkaa, ebola ehtii otsikoihin ja listeriahysteria valloittaa niin maalla, merellä kuin ilmassakin. Ihmiset eivät unissaankaan enää pysty kuvittelemaan, miltä maistui lihasoppa ennen vanhaan, kun liha oli riippunut hyvän tovin viileässä. Tai kalakeitto, kun kala soppaan oli haettu torilta, johon kauppias oli sen itse kalastanut aamuyöllä. Muistan, kun kävin kakarana Mykrän kalakojulla, suurin osa kaloista oli kunnon rigor mortiksessa, niin että pystyi pyrstöstä pitämään pystyssä. Pää ylöspäin. Kaikki tämä on kadonnut.

Nyt kaikki ovat sitten hifistelemässä joko villiyrttien kanssa tai sitten kikkailevat muuten. Odottelen otsikoita siitä, kun kansa on kerännyt myrkkykeisoa tai muuta herkkua itse lautaselleen ja saanut tolkuttoman myrkytyksen. Kun tunnutaan kyselevän näiden leskenlehtien ja reunuspäivänkakkaroiden käyttökelpoisuudesta ruokapöydässä. Tietekin, jostain se pitäisi aloittaa, mutta ei olla aivan niin aivoton, että ei ota kirjaa tai muuta tietolähdettä käteen ensin, eikä kirmaa jonnekin Vaspuukin ihmepalstoille tietoa vinkumaan. Hyvä tietysti, että vinkuu edes siellä, ennen kuin henki vinkuu viimeisiä kertoja. Tai maksa.

Maalaisjärjen olen jo monesti todennut häipyneen tämä kaupungistumisen myötä, mutta joku tolkku sitä pitäisi saada elämiseen. Toiset tietysti tahtovat hallita itseään, muita ja kaikkea, minä puolestani tykkäisin siitä, että pystyn elämään sovussa itseni ja ympäröivän maailman kanssa. Mutta melko mahdottomalta tuntuu. Sillä nytkin sylettää mennä tohtoriin, kun siellä törröttävä teinityttö alkaa kertoa tenatytölle elämän syntyjä syviä by koululaitos, jonka olen jättänyt taakseni jo vuonna 1981. Yhdeksäntoista vuoden korkeassa iässä. Ja vihtu, mie tiesin silloin ihan kaiken. Kaikesta. Nyt en tiedä mistään mitään. Sen pikkutytön mielestä, joka itseään lääkäriksi tituleeraa, eikä kuuntele tippaakaan, mitä minulla on sanottavaa! Voi peräsuoli sentään.

Asiasta miljuunanteen: taidan Vappua edeltävänä viikonloppuna ryhtyä perkamaan taas tontilta suuhunnpantavaa, mm. vuohenputkea riittää pakastimeenkin ja nokkosta torhottaa joka nurkalla, syön ne pois ja istutan tilalle kaikenlaista kivaa. Paitsi, että projekti varmaan venyy tuonne ensi vuoden puolelle. Mutta haittaaksse?
Lähetä kommentti