sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Ajatelmia ajattelematta, ajatuksia ajattelemattomuudesta. Köh!

Ajatelkaapa omalle kohallenne, nii. Tässä viimeaikaisten tapahtumien valossa olen rynnännyt ajatusten barrikaadeille sen kummemmin ajattelematta. Ajatuksena, johtoajatuksena, oli silloin viisi vuotta sitten koota tämä blogi täyteen ajatuksia laihtumisesta ruokavaliolla. Nimenomaan kunnolla kakkostyypin diabeetikolle sopivalla ruokavaliolla. Tästä tulikin ajatusten synkeä vuo, jossa ajattelematta kirjoitettujen lätinöiden loppumaton suo rääkkää kaikkia tätä lukemaan erehtyneitä. Ajatelkaapa, jos olisi oikein ajateltukin mitä kirjoitellaan. Ei kirjoiteta, vaan kirjoitellaan. Vähän niinkuin kaikki autoilijat asian tietävät, että ajellaan. Ei ajeta. Sillä jos kaikki ajaisivat, niin ajeleminen jäisi vähiin ja kolarisumatkin puolittuisivat. Se liikennepolitiikasta.

Mitä syömiseen ja sen sietämättömyyteen tulee, olen jännityksellä odottanut Keltaisen Lehdistön julkimointia aiheesta "Oletko pyyhkinyt perseesi vuosia väärin? Katso kohottavat kuvat oikeasta tekniikasta!". Kun ne ovat jo väärällään typeryyksiä tyyliin "'Syötkö appelsiinisi väärin?". Mikä ärsyttää suunnattomasti. Niin suunnattomati, että tukkakin katkesi aika juuresta. Ponnarista vaan kiinni ja siksissaksis. Hyvä tuli. Tosin kampaajatuttavat varmaan pökertyisivät, mutta mitäs siitä. Luonnonkiharalla on puolensa.

Luonnonkiharaa on myös suolistossa. Ärtyväinen suolistoni on rauhoittunut aika paljon sen perästä, kun menin ja rupesin töihin. Aikaisemmin en olisi moiseen pystynytkään. Siis töihinmenoon. Perkeleellinen työuupumus on vaivannut enemmän tai vähemmän. Eli enemmän. Se alkoi jo ajas'taikoja sitten, töitä tehdessäni. Edellisessä työpaikassani oli äärettömän huono johtamiskulttuuri, todellisuudessa johtaminen perustui pelkoon, juoruiluun ja klikkytymiseen, kuppikuntiin. En tahtonut kuulua mihinkään kuppikuntaan, joten olin ns. vapaata riistaa. Varsinkin, kun tahdoin, että johtamisesta korjattaisiin älyttömyydet, että siitä saataisiinn etäisesti siedettävää muistuttavaa. Vaan turha oli työni.

Kummastelin usein, ikävä kyllä ääneen, asioita ja tapoja, "meillä on aina tehty näin" -asioita enimmäkseen. Kun piti väkisin tehdä tiimejä ja luoda porukkahenkeä. Jokainen aamu oli helvettiä, töihinlähtö tuntui elävältä nylkemiseltä. Meistä oli peloteltu pois nauru ja huumori. Huumoria sai olla, mutta työnantajan edustajien määräämissä raameissa. Varsinkin uuden henkilöstöpäällikön tulon jälkeen alkoivat ulosnostoajat ja varotusten jakamisen ja pelon ilmapiirin käsinkosketeltava tihentyminen. Yhtiössä henkinen pahoinvointi kasvoi mittasuhteisiin, joihin en koskaan aiemmin missään ollut törmännyt. Oma henkinen kuntoni alkoi rapistua niin, että fyysinen sairauteni paheni entisestään. Lääkkeiden määrä lisääntyi. Lisääntyi. Ja potkujen jälkeen siihen lisättiin vielä mielialalääkkeet, joista ei ollut sen suurempaa hyötyä kuin kauheiden lääkekokemusten lisääntyminen.

Paranemisen ensioireisiin kuului joitakin vuosia sitten tehty sairaalareissu. Josta kirjoitin eräänlaisen sairaskertomuksen. Mutta maksimaalinen sairasloma aiheutti sen, että töitä ei ikäiselleni mummelille enää löytynyt. Kirjoitin yhteensä 553 tai jotain, työhakemusta, hioin tyyliä, laitoin mukaan kuvan, en laittanut kuvaa, muutin CV:n muotoa, tein kaikenlaisia asioita, soittelin hakemusten perään ja hyvä, etten ajanut paikalle. Sain jumalattoman määrän vastauksia. Minua suorastaan revittiin töihin!! Vastauksia tuli muistaakseni 27:n pintaan. Seitsemän haastattelukutsua. Ja kas, yksi, yksi vaivainen työpaikka. Huomasin, ettei taksiammattitaitoni ollut unohtunut. Siispä! Pikku kurssin rykäisin siinä sitten väliin, ja ajelen nyt bussia sinistä. Tai jotain sinnepäin.

Erityisesti nyt korostuu syömisen ja sen laadun tärkeys. Ei ole aivan sama, mitä sinne monttuun lykkää. Täytyy nyt vaan luottaa kasattuihin kokemuksiin ruoasta. Että mikä väsyttää ja mikä ei. Joten ei muuta, kuin iäntäkohen. Onneksi on työkalussa jääkaappi! Ja usein tulee päivällä nautittua vain pahimpaan nälkään. Jotain helposti mukaanotettavaa. Hifistelyyn on aikaa sitten viikonloppuisin, jollen ole töissä.

Rakastan työtäni, todella. Vaikkei tämä nyt ole sillälailla unelmatyö (= keittiössä söhltämistä) niin olen onnellinen. Ensimmäinen oikea tili nosti kyyneleet silmiin. Kun yli viisi vuotta kitistelee ja pihistelee ja köyhäilee, oli ihan juhlaa ostaa täysihintainen jauhelihapaketti, Kitumarketin lihamestarin jauhelihaa. Ja se, joka tulee minulle väittämään, ettei suomalaisessa yhteiskunnassa ole köyhyyttä ja kärsimystä. Vedän ajokengällä otsaan. Eniten minua ärsyttää nykyisten vallanpitäjien ylimielisyys ja tietämättömyys meidän tavallisten ihmisten elämästä.

Mutta nyt menen jämäkokkauksen pariin. Lihapullista ja kukkismuusista syntyy kivasti semmoinen engelsmannien eväs, jossa liha ja kastike on muusikannen alla. Helppoa! Siihen jälkkäriksi rakastamaani marjarahkaa. Nam.
Mitä painorintamalle kuuluu: vsta 2010 miinusta 38kg. Keveämpää. Mukavampaa. Housut tuppaavat putoilemaan, jos erehtyy laittamaan avaimet taskuun...!
Lähetä kommentti