tiistai 12. heinäkuuta 2011

Äkkiä voita jostain!

Aivoni aikovat normaalitilaan. Kiehuminen lakkasi noin kolmetoista minuuttia sitten. Yöllä tuli vettä kuin koskesta, joten tänään säästynen vedenkantokisoilta. Kunnon kannalta se on ollut hyväksi. Mutta kaksi kertaa päivässä kurpitsoille ja portinpielikukille ei ole ollut kivaa. Enemmän jolloinkin tuolla toisessa viritelmässäni. Hontelossa.

Vastaikään äkkäämämme apuväline mustikointiin on osoittautunut melko jännittäväksi metsänpohjan keräilijäiksi. Eilen koeajoimme vekottimen ja totesimme, että teeaineet saa näppeästi siinä ohessa, kun raapii vaan menemään. Tosin pienemmät marjat se perhana kuitenkin hukkaa tuonne. Mustikkahan on superfoodia mennen tullen. Nyt olen pääosin pakastanut nyssäköissä herran tarpeita varten, muutaman piirakka-annospussin (pähkinäjauhepohjaan kun tekee, niin ei edes tule kovasti hiihiilareita, hiiohoi) ja syötyäkin niitä on tullut tuoreeltaan. Apuvälineeseen päädyttiin, kun totesimme yksissä tuumin, ettei kumpikaan meistä taivu enää tietyistä kohdin. Minä en ainakaanpolvista enkä keskeltä. Mustikoita on saatava. Kuitenkin.

On se jännää, miten leipomoteollisuus jaksaa jatkaa tuolla syyllistämisen ja mankumisen linjalla. Se on aivan tyypillinen suomalainen tapa. Porukka tuotannosta kilometritehtaalle ja pomot hypelöimään kravattejaan turhanpäiväisiin kriisipalavereihin. Tekisivät jotain. Silpuksi vaan koko iso koneisto ja pientä ja pienempää tilalle. Joku markkinajohtajaksi itseään nimittävä voisi tehdä tutkimusta siitä, millaista leipää tai sen tapaista tuotetta halutaan. Tiukimmat karppaajat tietenkin pois lukien, kun ne syö vaan voita lusikalla, kuten kansa luulee. Eipä luulisi olevan vaikeaa nykytekniikoin selvittää sitä, millainen leivänkorvike käy karppaajalle tai muutenkin ihmiselimistölle. Ei luulisi. Mutta näin vain on, koska vielä ei ole selvitetty edes sitä, sopiiko ihmiselle ylipäätään minkäänsorttinen syöminen! Samainen markkinajohtaja voisi purkaa isot tehtaansa ja perustaa pikkuleipomoita. Oikeita mikroleipomoita kauppoihin eikä mitään perkuleen paistopisteitä, joista saa mukaleipää tuoreena. Saisi oikeaa leipää tuoreena.

Helsinkin Aviisi, HS, otti ja uutisoi lihan teollisesta keinokasvatuksesta. Siihen täytyy sanoa, että hohhoijaa. Jos luonnonsuojelussa mennään herkästi tantereelle, jossa ollaan jo arveluttavuuksien kynnyksellä, niin ruoantuotannossa näytetään menevän siinäkin vähintään maatakiertävälle. Tosin kyllä kudosnäytteestä viljelty liha, päin vastoin kuin verkkouutinen väitti, tarvitsee sen elukan. Tyhjästä on paha nyhjästä, mutta makua ei vielä ole saatu kohilleen. Tässä Hesarin verkkouutinen. Ajatuksena tuo lihantuotantotapa on hiukkasen etova. Jos prosessi menee pieleen, niin mitä siitä sitten tulee? Sammioittain haisevaa limaa? Kun vannoutuneena lihansyöjänä unelmoin mehevästä pihvistä ja tirskuvista lihasnesteistä grillauksen jälkeen levänneen lihan leikkuuvaiheessa, niin on aika hankala kuvitella itseään keinolihan kuluttajaksi.

Sama läpykkäinen uutiseerasi henkilöstöravintoloista ja ruokailijoiden siirtymisestä karppaamaan. Äimistyneenä sitäkin lueskelin. Kun jotenkin tuntui, että henkilöstöravintoloiden hankintapuoli ei usko silmiään perunan, pastan ja muun runsashiilarisen mätön kulutuksen vähentymisen vuoksi. Siihen vedettiin sitten jo hiilijalanjälkikin mukaan, että suomalaisella perunalla on pienin hiilijalanjälki. Justjoo, hiilijalanjäljen kuvan annan persieen. Ilmastonmuutos, ilmastonmuutos, siitä keuhkotaan huulet torvella ja kaula punaisena samalla kun toisessa kädessä on puukko ja toisessa puntari, että olisi oikein vakuuttavanuhkaava. Taivas putoaa niskaan, jos syö ruoka-ainetta X, kun siinä on niin iso hiilijalanjälki. Haistakaa kuulkaa kukkanen, tai keittiön kaatoallas. Kuka takaa, etteikö tämäkin keinoliha aiheuta päästöjä? Ja jos vaikka päästöt ovatkin vaarallisempia kuin kukaan osaa kuvitellakaan? Muunnettuja geenejä tai jotain vielä omituisempaa. Sen jälkeen pilvenpiirtäjätkin kasvavat kieroon.

Hemmetti, tässähän tulee väkisin ihan nälkä. Jos ei muuten, niin ajatuksesta, että tuossa on tirisevä piffi, tai mikä vielä herkullisempaa, munakoisokääryle. Ei, kyllä minä valitsen piffin. Taidankin näin sadepäivän iloksi laittaa uunin lämpiämään ja teen oikein viimeisen päälle haudutuksella viimeistellyn stroganoffin. Tosin sisäfilettä ei ole, enkä ulkofilettä lähde noutamaan, joten tyydyn sisäpaistiin. Viime vuosisadan ohjeen mukaan.
Ohje on Kotiruoka -kirjasta vuodelta 1930 (12 painos) ja kuudelle hengelle.

1kg selkälihaa tai luutonta reittä (eli filettä tai paistia)
5 rkl voita
suolaa, hienonnettua valkopippuria
½ sipulia
2rkl vehnäjauhoja
vettä tahi lihalientä
2dl kermaa
2 rkl tomaattisosetta (pyrettä! Ei ketsuppia)
1 rkl sinappia
1-2 etikkakurkkua

Liha pestään kuumaan veteen kastetulla pyyhkeellä ja leikataan viipaleiksi. Ne pehmitetään lihanuijalla ja leikataan kuutioiksi, jotka ruskistetaan äkkiä voissa pannussa. Suolaa, valkopippuria, hienonnettua sipulia ja vehnäjauhoja sirotellaan päälle, ja kaiken annetaan vielä hetken aikaa ruskeutua. Vähän vettä tahi lihalientä ja kermaa lisätään pannuun, kiehautetaan ja seos kaadetaan sen jälkeen kasariin. Pannu on vielä huuhdottava vedellä tahi lihaliemellä ja liemi kaadettava lihapalojen päälle kasariin. Kun kaikki lihakuutiot tällä tavoin ovat paistetut, saavat ne hiljalleen kiehua kasarissa, kunnes ovat mureita. Ennen kuin pihvit tarjotaan, maustetaan ne vielä tomaatilla, sinapilla ja kuorituilla, kuutioiksi leikatuilla kurkuilla.
Tuon kasarissa kiehutuskohdan oikaisen niin, että valurautapataan kansi päälle ja uuniin muhimaan. Jos ei ole valurautapataa, niin keraaminen käy, tai sitten ihan teräskattila, jossa ei ole mitään kuttaperkkakahvoja missään. 

NAM.
Lähetä kommentti