tiistai 2. elokuuta 2011

Önnejä ja huonosti nukuttu yö. Sisältää harvinaisen paljon linkkejä.

Suomalaisessa ravintomaisemassa on tätä suuntausten yhteentörmäilyä siellä täällä. Lehdet julistelevat kaikenlaisia kilokampanjoita ja piinaavat ihmismieliä erisorttisilla ravintoaiheilla tämän tuosta. Rantakuntoon pitää päästä vaikka sydäntalvella, jos näitä pillipiipareita on uskominen. Nyt on Suomen kansan virallinen lommoposkipoika, jo kypsään ikään ehtineenä, julistanut karppauksen ruoalla pelleilyksi. Huimaa! Eikö Mattiesko tiedä, että karppaus on pyhä ja yhtäläinen oikeus, kuten mikä tahansa muu uskon...eikun siis tarkoitan muu syömätyylikin. Tästä voi seurata nyt Hytösen sedälle huutia. Tulee ilkeää sähköpostia ja ilkuntaa, paha ihminen menee moittimaan maailman parasta us..syömätyyliä pelleilyksi! Voi, voi. Varpu rähähti jo, tätä kirjoittaessani, asiasta. Tosin Varpu ei ihan hihhuli olekaan. Luulisin! En ainakaan sieluni silmin näe häntä palvomassa siankylkeä tai keittelemässä salaperäisiä keitoksia. Korostanee enemmän Hiilihydraattitietoisuutta. Siis maalaisjärkeen viittaavaa.
Tässä teille kuva siitä, mitä karppauksesta tietämättömät luulevat karppauksen olevan, että ahmitaan voita paketista, ja maustetaan se öljyllä, hörpätään päälle 38% kermaa, jälkkäriksi kermaviiliä, ja sori, kuvasta puuttuvat sekä sikspäkki kananmunia että paketillinen pekonia, koska olin ehtinyt syödä kaikki ne (munat ja pekonin) viikon mittaan aamupalani kanssa. Tämä siis ei ole meikäläisen aamupala, eikä lounas...eikä.



Olen miettinyt tätä ravitsemusgenreä lihavan ihmisen kantilta moneen otteeseen. Terveyden vuoksi laihduttavana (ikuisesti, hamaan maailman tappiin, jos tämä tahti jatkuu), olen todennut laihduttamisen perkeeleelliseksi projektiksi. Se on itsestään saatanasta peräisin. Kun useimmat ravintosuositukset on laadittu terveille, normaalipainoisille ihmisille, niin siinä jää vähän ylipainoiset, sairaat ihmisetkin sitten laiturille vilkuttamaan.

Ja tasapäistäminen ennen kaikkea tekee pahaa. Viimekädessä nekin vähät ja häilyvät painonpudotusohjeet, joita meille fyysisesti sairaille ja raskaasti ylipainoisille on, on tehty terveille raskassarjalaisille. Ei ole olemassa sovelluksia tunnesyöpöille tonnikeijuille, ei diabeetikoille, ei oikein kenelekkään, jolla on jokin sairaus, keuhkoahtaumasta peräpukamiin. Kun olen varma, että sellaisia vähän erikoistuneempia ohjeita tarvitaan! Minä olen kokeillut tähän mennessä lähes kaikkea. Ikävä kyllä, hiilihydraattien vähentäminen ja suuri kasvisten lisääminen siihen määrään lihaa, voita ja kermaa, jota käytän, on ollut ainoa laji, jossa olen tuntenut oloni hyväksi ja jopa paino on pudonnut!

Hyvä esimerkki ruoasta ja ruokasuosituksista tuli eteen sairaalassa. Kun koko väestölle väsätään viljapohjainen, hiilihydraattiperustainen ja valju suositus, niin sitähän sitten noudatetaan pilkuntarkasti ja halvimman mukaan sairaaloissa ja hoitolaitoksissa. Kasa sokerin pilvien ylle nostavaa evästä ei paljon houkuttele, varsinkin, kun sairaalassa maatessa kulutus koostui lähes kokonaan perusaineenvaihdunnasta. Joka satakiloisella on aivan eri luokkaa kuin hintelällä 50-kiloisella. Tasapäistäminen minua vituttaa yleensäkin joka asiassa. Tyyliin, että ei meiltä saa puolia kuppeja, kun ei koko kupillista jaksa. Ja se minua ryssii erityisesti ja edelleen, että lihavaa pidetään jotenkin aivovammaisena, erityisesti meitä ikääntyviä naisihmisiä. Sairaalahuoneessa kanssani oli erittäin älykkäitä ja hienoja kahdeksankymppisiä ladyja. Olin heidän kokemustensa ja upeutensa rinnalla aivan vastaantulija. Ja muutamat kolmekymppiset nirppanokat kohtelivat meistä useimpia kuin viemäristä nostettuja. Se syletti.

Takaisin ravintoon. Toivoisin nyt jossain syvällä ravitsemustieteellisissä labyrinteissä selviteltävän esim. kakkostyypin diabeteksen (joka on läjä erilaisia oireyhtymiä) syntyjä syviä ja sen perusteella rustattaisiin ruokavalio, joka tasapainottaisi verensokeria ja ehkäisisi lisävaivojen syntyä, sekä tietenkin: auttaisi pudottamaan painon lukemaan, jossa tilanne olisi hallinnassa. Ilman lääkkeitä ja insuliineja. Hurja on haaveeni, koska omassa jaakobinpainissanikaan en ole onnistunut vielä löytämään sellaista kultaista keskitietä, jossa olisin onnistunut kaikin puolin. Yksi syy on liikunnan puute. Ja liikunnan korvaaminen viiniputelilla silloin tällöin ei ole hyväksi, kenellekään. Liikuntani jää vähäiseksi ihan sen vuoksi, että ei vaan pysty. Ruumiini on sieltä täältä kintsahtanut pois lustuiltaan, eli juoksemisen tms. höntsähtelyn maantienlaidoissa estää romuttunut nilkka artrooseineen, samassa jalassa oleva rämä polvikin haittaa tahtia. Oikea käteni joko äityy särkemään sydäntä särkevästi uimasession jälkeen tai sitten naksahtaa päässä. Eikä minua saa uimahalliin lillumaan siinä bakteerivellissä, ei edes ovelle. Yäk.

Ja vilkaisu Vaspuukkiin paljasti, että Pöperöproffan blogastus kirvoitti Laatikaisen eli Pronutritionistin kynästä pohdintoja! Syömihäiriöistä ja häiriöistä syömisessä. Koko elämäntapaintiaanin elämää ei voi perustella sairauksilla, sairastavuudella eikä syömisellä. Kyllä siellä jyllittää myös tunteet ja tuoksut. Markkinointi kautta maailman tietää, että tuoreen leivän/pullan/tai muun ruoan tuoksulla on helppo myydä vaikka traktroreita. Kun ihminen on kokonaisuus. Kun alkaa sairastaa kehoa, mieltä tai kaikkia näitä yhdessä, niin en voi välttyä ajatukselta, etteikö jokin asia laukaisisi toisen ja vielä kolmannenkin. Kun ihminen on kokonaisuus. Oma vähän karvas kokemukseni on, että nyt on tavallaan helpompi heittäytyä marttyyriksi, kun ON JO kasa sellaisia vikoja ja asiota, joilla voi perustella lihavuuttaan, kysymykseen MIKSI. Itse esitän hanakasti kysymyksen MIKSI. Sen esittämällä olen säästynyt moneltakin huolimattomuusvirheeltä omassa hoidossani. Jos olen kysymyksen kyennyt esittämään. On minua onnistuttu hoitamaan päin helvettiäkin, enkä ole siitä huolimatta kuollut. Potilas elää, hoidosta huolimatta.

Kyllä. Immeisiä pitäisi nykyisen osahoidon ja erikoistumisen rinnalla hoitaa myös kokonaisuutena. Pitäisi olla vaihtoehtoinen hoitomuoto, eli kokonaisvaltainen hoitaminen. Siinä sekä sielu että ruumis lepäisivät yhdessä, eivätkä, kuten nykyisin, rinnakkain. Kokonaisuushan se ratkaisee rakentamisessakin, samoin työelämässä, että luonnossa. Ihminen on mielestäni hoitokokonaisuus, ei kasa erilaisia osasia. Osaan minäkin sanoa, ovatko Jawan ketjut kuluneet. Ei siihen tarvita ketjuihin erikoistunutta asentajaa. Tai onko olohuoneesta lamppu palanut. Eikä paikalle kutsuta olohuoneen lamppuihin erikoistunutta sähkölamppuasentajaa, joka ymmärtää pelkästään halogeenilamppujen päälle. Ja näillä erikoistuneilla hyyppäsillä on tietenkin eri taksa!

Tilanne on ihan sama ihmisissä: Yksi lääkäri hoitaa sydäntäni, toinen päätäni, kolmas luitani ja niveliäni, neljäs keuhkoja, viides ravitsemustani, kuudes keskittyy suolistoon, maksaa tiirailee seitsemäs ja kahdeksas vahtaa imusolmukkeita. Lisänä soppaan tulevat myös omia ohjeitaan taritsevat erikoissairaanhoitajat, joista osa onkin melko erikoisesti sairaita, kun tietävät paremmin kuin minä, miltä minusta tuntuu. Sekä muu hoitohenkilöstö, joista osa päättää, olenko arvollinen pääsemään tapamaan hänen korkeuttaan tervauskeskusnoitaa alle kolmessa viikossa. No, eipä tässä ole hätiä mitiä, eihän minulla mitään sen kummempaa, kuin vähän olisin kysellyt miksi rinnassa muljahtelee, sydän on kiitolaukalla, pukamat ovat vuotaneet jo edellisestä tiedustelusta ja nyt näyttää pimenevän jo silmissä. Siinä vaiheessa todetaan puhelimen toisessa päässä, että ette kuulu meidän hoitoomme, soittakaa ambulanssi. Hätänumero toteaa, että numero on ruuhkautunut. Köh, mitäpäs tässä. Ei tässä olisi hoitoa tarvittukaan. Mikäs se oli Monosen hautaustoimiston numero, tehdään samalla testamentti, kun hakevat raadon pois. Näissä mietteissä sitä onkin heleppua mennä kylskaappilleen ja veistellä sieltä läskinkappaleita ruisleivälle (sitähän on pakko kuulemma syödä tai kuolee heti!), tunkea ne helttaansa ja viimeistellä eväs hörpyllä öljyä!
Huhhuh, tulihan tätä tässä, taidan mennä pihalle ihastelemaan kasvannaisia, mutta siitä luette tuolta toisesta onnettomasta rävellyksestäni. Sommoro.



Olen saanut Tunnustuksen tai mikäsenyoli. Semmoisen, jota bloggaajat jakelevat toisilleen tämän tuosta. Ihan lämmitti kuuman päivä keskellä. Kopsasin periaatteen antajalta tähän: "Tunnustuksen saajan kuuluu kertoa  lempi  1) väri  2) ruoka  3) paikka jossa haluaisi käydä"
Lempiväri. Antakaas kun mietin. Sehän vaihtelee päivittäin, mutta jos oikein pitää ajukoppaa vaivata, niin tällä(kin) hetkellä taitaa olla sininen kaikissa sävyissään. 
Lempiruoka. Tämä on järjettömän hankala. Kerrassaan kinkkinen. Pistänpä tähän kuitenkin ihan ajattelematta, että äyriäiset ja muut veden kasvattamat. Siinä onkin perin paljon valinnanvaraa!
Paikka, jossa haluaisi käydä. Yhä uudelleen Lontooseen. Tai Islantiin. Jos kaukomatkoja ajatellaan, muuten kotimaassa matkaillen. Suomi on täynnä käymättömiä paikkoja. Mutta on paikkoja, joihin ei edes halua mennä. Kuten vankilaan kulkematta lähtöruudun kautta.
Siinä se. Kiitos Neiti Tekosyy. Tämä pitäisi lähettää 15 bloggaajalle, enkä millään keksi, että kenelle kaikille! Eh, tota, minulla ei edes ole noin montaa bloggaavaa kaveria. Tämä osio siis yliviivataan...!
Lähetä kommentti