keskiviikko 23. joulukuuta 2009

Lisää hupia pakastimen uumenista ja vähän muuta hauskaa.

Eilen palelluttaessani itseäni pakastimen syövereissä, löysin useampia pussukoita pakastamiani sieniä. Rakastamiani myös, kuten olette jo aiemmasta ylistysvirsien määrästä huomanneet! Löysin pussukan rouskuja. Ja tiedän, että tuolla on vielä lisääkin. Pähkin siinä samalla, että mitähän kaikkea rosolliin tuleekaan.
Punajuuria, porkkanaa, suolakurkkua ja sipulia nyt ainakin alkajaisiksi. Toiset laittavat myös happaman omenan. Piparjuurikerman kanssa tarjoillaan, mielellään punajuuriliemivärjätyn kerman.

Ja tämän jälkeen ryöhähti mieleen, että sienisalaattihan on mitä karpeinta ruokaa. Noniin, tollo, lue uudelleen: KARPEINTA. Ei karmeinta. Siis tietenkin sienten ystävien mielestä. He, jotka sienistä eivät pidä, voivat mennä vaikka -öööh- tuota, tämä on perheohjelma, en nyt kehtaa näin joulun alla sanoa, minne voivat mennä.
Aatelkaapa: sieniä hakkeena, syntyy loistavasti isolla veitsellä leikkuulautaa vasten paukuttamalla. Sipulihaketta sienten sekaan ja mielen mukaan: joko kermaan tai smetanaan tai molempiin sekoitettuna. Hemmetin hyvää kinkun seuralaisena. Ja rosollin. Ja sillin. Muuta sitten ei tarvittaisikaan. Paitsi lohtaja, särkeä myös, haukea kans.

Jääkaapissa on nyt ollut suolaantumassa jääkellarin lohen reseptillä haukea, toutainta ja sitä ihteensä, lohta. Tilliä pitää vielä käydä ostattelemassa, samalla reisulla, kun vien noita sieniä lapsosen perheelle. Ihanaa! Joku muukin pitää sienisalaatista! On minulla loistava miniä! Nähdään vaan harmikseni turhan harvoin. Täytyy yrittää korjata asia. Ja vääntää tuolta reseptipankkini kätköistä kaikensorttista reseptiä hänellekin. Täytyyhän perinteen jatkua jollain tasolla. Mummoni opetti minulle sen verran paljon ruoanlaitosta ihan huomaamatta, että täytyyhän sellainen aarre jakaa!

Mutta yösauna oli mahtava. Istuin siellä keskellä yötä, hämärässä valossa ja lepuutin päätäni ja kroppaani oikein huolella. Aamulla toki väsytti sitten vähän normaalia enemmän. Otin päikkärit! Totta kai! Taivas muistaa meitä lumettomien joulujen jälkeen ankaralla lumisateella, ja mennessäni postilaatikolle, otin kolalapion mukaan. Jos olisi tarvinnut. Eipä onneksi, oli naapuri jo mennyt kaupoille. Alan värkkäämään tässä lähinaapureille joulutervehdyksiä, pakkailen nuo sienet, odottelen, että avioliiton kautta saatu lisäosa palajaa kotoseen, niin lähdemme pikku kierrokselle.

Kinkku muhii itsekseen tuolla uunissa. Hissunkissun, paistolämpötila on vähän päälle satanen, kiloja kymmenkunta, joista osa on, totta kai, luuta. Saakin soman hernerokan, sorkkien kanssa kun keittelee luista lihat irti. Jätän ihan tarkoituksella luihin aika tavalla lihaa, kun heitän pakastimeen. Ja rikon luut, kun alan keittää rokkenrollia. Vasaralla paukutellen suostuvat kivasti riksahtelemaan rikki.

Postilaatikolle mennessäni näin muuten jotain aivan ihastuttavaa valkoisessa lumihangessa hyörimässä. Tallustellessani mäkeämme alas, huomasin, että Vaarallinen Orava on kinkannut kuusikosta yhden vanhan lautakasan suojiin. Vaarallinen Orava pitää noiden koirien mielestä haukkua aina, kun siitä vaan jonkinlaisen haisun saa nokkaan. Mutta: huomasin äkisti, että autonrenkaan urassa liikkui. Ajattelin ensin, että tuuli pöllyyttä lumitupruja. Mutta kun "tupru" vaan eteni omituiseen suuntaan. KÄRPPÄ! Kärpät voittaa aina. Se illisteli minua aikansa ojanpainanteesta. Piiloutui, illisteli uudelleen mäkeen jähmettynyttä tyyppiä. Otti sitten suunnan tien yli rantametsään ja katosi pajunrungon vierestä hankeen. Kivaa! Tuo selitti minulle, mikä olento asustaa alapihamme louhikossa. Täytyy muistaa jättää sille sinne elintilaa, kun alamme tehdä pihastamme pihaa.
Lähetä kommentti