torstai 2. joulukuuta 2010

Luukku 2 natisee liitoksissaan.

Ja luku, lukulasit, luukkuhousut, lukimet ja pukimet.

Tässä kovassa maailmassa ei ole kovaa tänään edes jää, koska pakkanen kävi nollilla aamupuolella yötä. Nyt arvot alkavat jälleen koventua. Siis jääarvot. Melkein on pakkasen puolella tuo mittari. Vaihtelee sillälailla kepeästi 0,5 ja 2,5 asteen välillä. Jännä on mittari. Ja keli.

Olen siis niitä ihmisiä ja olentoja, jotka saavat karmivan jouluvitutuksen heti, kun ensimmäiset joulu -aiheiset mainokset ilmestyvät maailmalle. Krääsää, rihkamaa, tarpeetonta hyödykettä ja rättiä läjäpäin kirkuvanpunaisilla sivuilla. Teksteistä ei yleensä saa tolkkua, kun ovat joko valkoisella tai paperi on huonolaatuista ja kiiltäväpintaista tai molempia, jolloin teksti hukkuu jonnekin kiillon ja häikäisyn sekaan.

Kaupat ja kauppojen ääret ovat täynnään kuulutusta ja pimpelipompelia, joissa kehotetaan käymään sisälle, tekemään oivaa evästä tarjouslohe...eikun broilerikalasta, ostamaan ties mitä, keräämään jotain leimoja tai merkkejä satamäärin, että saa sitten kaksi euroa halvemmalla täystarpeettoman lakanasetin, pyyheliinan tai muun hirvekkeen. Pannuja ja kattiloita varten keräsin kyllä, ja unohdin koko härpäkkeen kotiin joka toinen kerta. Noh, himoamani pannu tuli tyrkytykseen keväimen korvalla, ja ostin sen merkkihintaa ja ooveehoota HUOMATTAVASTI halvemmalla halventelumyynnistä. Ähäskutti.

Seuraava mikä saa minut tekemään puolivoltin kerien, on tämä ruokahössötys. Joululaatikot tunkevat silmille einestiskien täydeltä. Yök. Jos niitä nyt haluaa syödä, niin esimerkiksi lanttulooran viäntö ei ole mystiikkaa, magiaa eikä salatiedettä. Jokainen osaa kuoria, keittää ja soseuttaa lantun. Mutta kun se vie kiireisen ihmisen aikaa. Miten niin? Mihin helmettiin sitä aikaa oikein säästetään? Aikaa ei saa tuonpuoleiseen mukaan, kyllä se on vaan täällä lusittava, se säästettykin aika. Minä kyllä mielummin tuhlaan sitä aikaa ruoanlaittoon, kuin syön valmista eineshuttua. Riisipuuroakin saa purkissa! Eehhehhee...tosin se ei kuulu ruokavalioon.

Valmista kinkkua en osta. Kinkun paisto on niitä helpoimpia askareita, jos joulunaikaa ajatellaan. Ei ajatella, alkaa keittämään. Siis henkisesti. Kinkku uuniin ja unohdetaan sinne. Varotaan, ettei jää sisältä vaaleanpunaisenraa'ahkoksi. Mikään maailmassa ei ole niin hirveää, kuin puoliraaka sianliha. Porsasta ei saa kuin tilauksesta. Ja tarvekin pitää tietää hyvissä ajoin etukottiin. Menepä marketin tiskistä kysymään, että onko juottopossua. Eipä ole, lihamies/-nainen/-henkilö ei sellaisesta hyödykkeestä ole kuullutkaan. Tarjoaa tilalle "possun sisäfilettä" kympin kilo. Ei kiitos. Ei ole sama asia.

Joulunajassa on hyväkin puoli. Kyllä! Koko jouluvitutuksen kruunaa ihanan hiljaiset joulunpyhät! Voi hyvällä syyllä kieltäytyä ihan kaikista asioista vedoten jouluperinteisiin, tapaninajeluun, ähkyyn, puhkuun, lahjattomuuteen ja kaikkiin joulu -alkuisiin asioihin maan päällä. Ei tarvitse kertakaikkiaan änkeä persettään autoon moneen päivään mennäkseen jonnekin huitintuuttiin patsastelemaan sohvannurkkaan. Tai läikyttämään kahveeta parhaalle paidalle. Ei tarvitse kertakaikkiaan tehdä muuta, kuin heitellä kinkunsiivuja iäntäkohen, ammentaa lanttulooraa, silliä ja rosollia lautaselle, kinkkukävellä kolme kertaa päivässä ja toljottaa nauhoitettuja ohjelmia töllöstä. Kun joulunaikaan ei kuitenkaan tule mitään järkevää. Ai, joo, ja tietenkin joulusaunoa.

Mutta nyt tämän toisen varsinaisen vitutuspäivän kunniaksi menen ja nautin rosollia. Ei sisällä perunaa. Ei.
Lähetä kommentti