perjantai 31. heinäkuuta 2009

Aarteita pihan perältä! Onnesta soikeana!

Resepti-intoiluni sai eilen jälleen vettä myllyyn. Herrani ja hidalgoni oli bongannut jostain ”ilmaisjakeluna” suuren suomalaisen keittiömestarin, nyt jo edesmenneen, Eero Mäkelän kirjan Suomalaisen keittiön aarteet. Otin sen suurella ilolla ja vavistuksella vastaan.

Ensi alkuun vain pyörittelin sitä keittiön pöydällä ja ihailin sen virheettömiä kansia. Ja hylättynä! Kuinka joku saattaa! Siis keittokirjan heittää pois. Joku kahdesta lukijastani kuitenkin jupisee, että mitä hemmettiä tekee vanhalla keittokirjalla, kun niitä kustantamoiden liukuhihnoilta suoltuu niin, ettei kirjakauppaan sovi eikä kirjahyllyyn mahdu. Mutta siinäpä se! Vanhassa vara parempi.

Jätin esipuheen lukematta, vilkaisin kuitenkin julkaisuvuoden 1991, suuren yhdeksänkymmentäluvun laman kynnyksellä. Kuvat olivat todella laadukkaita, esillepano herkullinen ja aineet suomalaisia. Mestarin käsialaa.

Aloitin kalaruokien selaamisen. Tai oikeammin järjestelmällisen läpikäynnin. Niissä oli yllättävän paljon sellaisia ruokia, joita ilolla poskeeni pistelisin. Silakkaa, ahventa, kuhaa ja muita herkkukaloja. Suomalaiset vaan ovat jotenkin silkkikurkkuisia, ja meiltä usein jää syömättä vähänkin ruotoisemmat kalat. Hauduttamalla pitkään niistäkin saa herkkuaherkkua. Kalaruokien kohdalla yllätti vain niin Suuri Nälkä, että oli aivan pakko tempaista pahimpaan nälätykseen purkillinen sardiineja oliiviölyssä ja sureksia, että tämäkin voisi olla kotimaista särkeä rypsiöljyssä.

Oi kalainjalostimet, kuulkaa vieno pyyntöni ja aloittakaa vimmattu kotimaisten kalojen jalostaminen! Henkilökohtaisesti olen niin kystä kyllin kassiloheen ja kasvatettuun ”bulkkikalaan”, että harvoin enää ostan edes jatkojalostettuja kasvatuksen tuotteita. Broileria, mitä broileria.

Kuten sanottu, tofulla ja broilerilla on joku kumma sukulaisuussuhde, kumpikaan ei maistu millekkään. Tähän kaartiin voisi liittää nämä kasvatetut broilerkalat. Niissä on vain aavistus kalantuoksua. Siis nimenomaan tuoksua! Lapsena, kun kävimme mummoni kanssa torilla, siellä oli paikallinen kalakauppias. Kala tuoksui minusta hyvälle. Ja tuoretta se oli kuin mikä! Monesti aamusella kalat olivat jäykkiä. Perattuja mutta kankeita. Mummo opetti minut tunnistamaan tuoreen kalan ja vielä valmistamaan sitä. Sitten tuli pakastesei…voi elämä. Siitä ei saanut hyvää kuin valelemalla runsaalla kermalla ja voilla, uunikalana. Mukaan sipulia ja persiljaa. Nimenomaan persiljaa, ei tilliä.

Hitto, taidan mennä virkkailemaan reseptejä. Se sujuu tässä oman toimen ohessa, kun ruoan kanssa puuhailen päivät pitkät. En kuitenkaan riehu keittiössä patojen ja pannujen, höyryuunien, pariloiden ja pakastinten seassa…
Lähetä kommentti