Suolaa, suolaa! Leivoksia! Kaikkee!!!!
Hyvät hykkyrät, tuli tässä mieleeni mennyt juhannus. Siis tämä pidennetty viikonloppu ennen oikeaa juhannusta. Mikään ei ole niin kuin ennen. Kansanliike pystyyn: ”Juhannus takaisin omalle paikalleen”. Nih. Juhannusta tuli siis vietettyä.
Sitä sillin ja kinkun mähkimisen määrää ei voi sanoin kuvata!
Minä kun en syönyt uusia perunoita, niin pistelin pari purkkia parhaita selkäpaloja. Ja tietenkin, kuten juhannuksen perinteisiin kuuluu: kinkkua, pari snapsia ja hieman valkkaria ja olutta. Osan menyttä. Vähän lanttulooraa, mutta porkkanalaatikkoon en koskenut. Salaattiakin onnistuin syömään pienen ämpärillisen. Varsin karpahtavaa. Siis ainakin se kinkku. Ehkä muutaman (tähän se punasteleva hymiö) leivänkappaleenkin pisteli sillin kyytipojaksi. Ei hattumpaa. Liikaa kuitenkin hiilareita, sillä leipää en juurikaan ole syöpötellyt tammikuun jälkeen. Turbotukseni oli mahtava!
Juhannussunnuntaina olinkin kuin Lootin vaimo. Kädet eivät taipuneet, sormet olivat tönkkösuolatut ja maha mollotti kuin synnyttämistä harkitsevalla vaimoihmisellä. Lisäksi nestettä oli lasten uima-altaallisen verran. Arvaatte, että kusi lensi pari päivää! Kankkunen kyllä loisti poissaolollaan, siihen lienee vaikuttanut vaikuttava veden lippoamien kitapurjeen taakse. Porakaivo ei onneksi pienestä janontunteesta tyhjene. Vaikka kituset olivatkin rutikuivat kuin beduiinin sandaali…Töissä valuin tuolini reunojen yli pelkästä nestekuormituksesta ja otsani hiessä piti minun salaattini syömän. Vaikken pämpännyt kuin sieni, niin luovutin sillin ja kinkun suolaliemien varastoiman nesteen jokaisesta huokosestani ulkotiloihin. Harvemmin sitä toimistohommissa joutuu hikoilemaan sillä tavalla. Tutumpaa se oli entisessä elämässäni kun värkkäilin ruumiillista työtä henkeni pitimiksi.
Sellaisia huomioita olen naishenkilöitymänä tehnyt, että kyllä kuun vaiheet vaikuttavat siihen, millaista evästä sitä tahtoo suuhunsa työntää. Juhannuksen jälkeen keskiviikkona tuli karmaiseva mäkkiruokahimo. Hamburger sentään! Eikun perinneruokalaan ostamaan termospullon korkuinen ja kahvitassin kokoinen hampparimättö. Jouduin syömään siitä sämpyläksi kutsutusta vaahtokarkista melkein puolet, muuten olisivat salaatinhaivenet putoilleet majoneesikastikkemössön kanssa rintavarustukselle… Työnteosta ei meinannut ehtoopäivällä tulla mitään. Kaikki tökki. Ihan kaikki. En meinannut osata vastata puhelimeeni, kirjoitusvirheitä siunaantui tuhottomasti ja puhuinkin aivan sekavia. Sekavien puhuminen ei sinänsä ole mitään uutta. Reissun jälkeen vilkaisin kalenteriini vain todetakseni, että jassoo, sitä se olikin. Kierron tämän vaihe, jolloin söisin kaiken, minkä saan juoksemalla kiinni. Kilpikonnista kaurahuttuun.
Seuraava kompastuskiveni ovat herkulliset, direktiivien mukaiset leivokset. Eli grilli- ja muut makkarat, joiden lihapitoisuus vaihtelee 25-50 %:n välillä. Useimmissa ns. A-luokan makkaroissa tuppaa olemaan sidekudos- ja jännesattumia nykyään niin paljon, että ne saavat minut oksentamaan. Inhottava nuljahdus hampaitten välissä tekee todellakin välittömän yökkäysreaktion. Mutta siis nämä rasvatapit, joita makkaraksi toivorikkaasti kutsutaan, niiden kanssa on ajoittaisia ongelmia. Siksi ehkä, että niiden sisältämä suola houkuttelee syömään. Suola jos on tullut hikoiltua kropastaan ulos, alkaa poistua muitakin tärkeitä suolansukuisia. Kaliumia muiden ohessa. Ja oli on karmea… Grillaamme muutamia kertoja alkukesästä grillimakkaroita, sillä niitä on huoltoasemienkin kylmäkaapeissa. Siis helposti saatavaa evästä.
Usein kuitenkin pidän enemmän kanalinnuille etäisesti sukua olevasta broilerista grilliruokana. Se ei maistu millekään, ja haluankin ihan itse laittaa sille mauste- eli marinaditökötin. Toinen on possu eli sika. NAM! Mutta siasta on jalostettu se paras osa pois, siitäkin on tehty kuivankälppeä, rasvaton ja mauton. Varsinkin kotimainen porsas tuppaa olemaan sitkeä ja kusenhajuinen vaikka mitä tekisi. Riittävä määrä chiliä ja mausteita, niin siinä menee vaikka miehen työkenkien pohjalliset.
Broiler ja tofu ovat taatusti sukulaisia. Kumpikaan ei maistu millekään. Ja patakanaa ei saa enää mistään! Kunnollinen kanaviillokki on vain toiveunta. Samoin tiuha kanasoppa. Voin kohta lingota painekattilani paska-auton perään, kun kanaa ei ole, sitä tarvitaan todella harvakseltaan. Joskus possunpotkia ja -sorkkia pikaisesti esikypsentäessä, eli muutaman kerran vuodessa. Suomesta alkaa kohta kadota ruokaperinne, kun ei enää saa niitä tarpeita, joita esim. mummoni ruoanlaittoon käytti. Eikä voi muistella menneitäkään, kun makkarakupit 70-luvulta ovat nekin melko mahdottomia tehdä. Berliininmakkaraa ei vaan kerta kaikkiaan ole. Luonnonsuolessa. Tuskin kovin moni edes moista makkaranmollukkaa muistakaan.
Se mitä kaupassa käydessä inhoan kaikkein eniten, ovat nämä ällöttävän värisissä lälleissä möllöttävät eläimenkappaleet. Hyi helvetti. Etsin mielummin palvelutiskin, josta saa valita niitä elukankappaleita oman maun mukaan ja ilman sitä kaikenpilaavaa marinadia. Perkele. Ja se on sitten ihan sama, minkä eläimen jäännökset siellä vellissä vellovat. Sama on tökötti kaikille. Solidaarista! Mutta maku valmistaessa onkin sitten jotain ihan muuta. Näitä punalappuisia (siis päiväystuotteita) ostan kyllä, mutta yritän huuhdella mahdollisimman tarkoin sen halvatun mämmin pois haittaamasta. Vaikka maku onkin jo lähes pilalla! Lähetän tässä terveiset kaikille Suomenmaan tuottajatoreille ja vielä hengittäville tilateurastamoille: RAKASTAN TEITÄ YLI KAIKEN! Sieltä, siis näistä ”kotiteurastamoista” saa kunnollista tavaraa, jossa ei maistu kuljetusstressi eikä ”teurastamo”! Miksei meillä ole samanlaista systeemiä kuin Saksanmaalla. Siellä pikkukylissäkin on oma pikku teurastamo, leipomo ja paljon muuta. Yhyy.
Toissapäivänä päätin alkaa kirjailijaksi. Enää ei puutu kuin kustantaja…tai siis kustannustoimittaja, täältä pesee ja huuhtelee, sanoi pyykkäri. Tekstiä on jo jemiksessä ja lisää tulee. Vaikka työnteko välillä harrastuksia tuppaakin haittaamaan. Mutta ainakin tämä on vähähiilihydraattista! hih.Eipä tässä kai nyt tämän kummempaa. Taidan mennä vähähiilihydraattiselle välipalalle. Menthol Green
Sitä sillin ja kinkun mähkimisen määrää ei voi sanoin kuvata!
Minä kun en syönyt uusia perunoita, niin pistelin pari purkkia parhaita selkäpaloja. Ja tietenkin, kuten juhannuksen perinteisiin kuuluu: kinkkua, pari snapsia ja hieman valkkaria ja olutta. Osan menyttä. Vähän lanttulooraa, mutta porkkanalaatikkoon en koskenut. Salaattiakin onnistuin syömään pienen ämpärillisen. Varsin karpahtavaa. Siis ainakin se kinkku. Ehkä muutaman (tähän se punasteleva hymiö) leivänkappaleenkin pisteli sillin kyytipojaksi. Ei hattumpaa. Liikaa kuitenkin hiilareita, sillä leipää en juurikaan ole syöpötellyt tammikuun jälkeen. Turbotukseni oli mahtava!
Juhannussunnuntaina olinkin kuin Lootin vaimo. Kädet eivät taipuneet, sormet olivat tönkkösuolatut ja maha mollotti kuin synnyttämistä harkitsevalla vaimoihmisellä. Lisäksi nestettä oli lasten uima-altaallisen verran. Arvaatte, että kusi lensi pari päivää! Kankkunen kyllä loisti poissaolollaan, siihen lienee vaikuttanut vaikuttava veden lippoamien kitapurjeen taakse. Porakaivo ei onneksi pienestä janontunteesta tyhjene. Vaikka kituset olivatkin rutikuivat kuin beduiinin sandaali…Töissä valuin tuolini reunojen yli pelkästä nestekuormituksesta ja otsani hiessä piti minun salaattini syömän. Vaikken pämpännyt kuin sieni, niin luovutin sillin ja kinkun suolaliemien varastoiman nesteen jokaisesta huokosestani ulkotiloihin. Harvemmin sitä toimistohommissa joutuu hikoilemaan sillä tavalla. Tutumpaa se oli entisessä elämässäni kun värkkäilin ruumiillista työtä henkeni pitimiksi.
Sellaisia huomioita olen naishenkilöitymänä tehnyt, että kyllä kuun vaiheet vaikuttavat siihen, millaista evästä sitä tahtoo suuhunsa työntää. Juhannuksen jälkeen keskiviikkona tuli karmaiseva mäkkiruokahimo. Hamburger sentään! Eikun perinneruokalaan ostamaan termospullon korkuinen ja kahvitassin kokoinen hampparimättö. Jouduin syömään siitä sämpyläksi kutsutusta vaahtokarkista melkein puolet, muuten olisivat salaatinhaivenet putoilleet majoneesikastikkemössön kanssa rintavarustukselle… Työnteosta ei meinannut ehtoopäivällä tulla mitään. Kaikki tökki. Ihan kaikki. En meinannut osata vastata puhelimeeni, kirjoitusvirheitä siunaantui tuhottomasti ja puhuinkin aivan sekavia. Sekavien puhuminen ei sinänsä ole mitään uutta. Reissun jälkeen vilkaisin kalenteriini vain todetakseni, että jassoo, sitä se olikin. Kierron tämän vaihe, jolloin söisin kaiken, minkä saan juoksemalla kiinni. Kilpikonnista kaurahuttuun.
Seuraava kompastuskiveni ovat herkulliset, direktiivien mukaiset leivokset. Eli grilli- ja muut makkarat, joiden lihapitoisuus vaihtelee 25-50 %:n välillä. Useimmissa ns. A-luokan makkaroissa tuppaa olemaan sidekudos- ja jännesattumia nykyään niin paljon, että ne saavat minut oksentamaan. Inhottava nuljahdus hampaitten välissä tekee todellakin välittömän yökkäysreaktion. Mutta siis nämä rasvatapit, joita makkaraksi toivorikkaasti kutsutaan, niiden kanssa on ajoittaisia ongelmia. Siksi ehkä, että niiden sisältämä suola houkuttelee syömään. Suola jos on tullut hikoiltua kropastaan ulos, alkaa poistua muitakin tärkeitä suolansukuisia. Kaliumia muiden ohessa. Ja oli on karmea… Grillaamme muutamia kertoja alkukesästä grillimakkaroita, sillä niitä on huoltoasemienkin kylmäkaapeissa. Siis helposti saatavaa evästä.
Usein kuitenkin pidän enemmän kanalinnuille etäisesti sukua olevasta broilerista grilliruokana. Se ei maistu millekään, ja haluankin ihan itse laittaa sille mauste- eli marinaditökötin. Toinen on possu eli sika. NAM! Mutta siasta on jalostettu se paras osa pois, siitäkin on tehty kuivankälppeä, rasvaton ja mauton. Varsinkin kotimainen porsas tuppaa olemaan sitkeä ja kusenhajuinen vaikka mitä tekisi. Riittävä määrä chiliä ja mausteita, niin siinä menee vaikka miehen työkenkien pohjalliset.
Broiler ja tofu ovat taatusti sukulaisia. Kumpikaan ei maistu millekään. Ja patakanaa ei saa enää mistään! Kunnollinen kanaviillokki on vain toiveunta. Samoin tiuha kanasoppa. Voin kohta lingota painekattilani paska-auton perään, kun kanaa ei ole, sitä tarvitaan todella harvakseltaan. Joskus possunpotkia ja -sorkkia pikaisesti esikypsentäessä, eli muutaman kerran vuodessa. Suomesta alkaa kohta kadota ruokaperinne, kun ei enää saa niitä tarpeita, joita esim. mummoni ruoanlaittoon käytti. Eikä voi muistella menneitäkään, kun makkarakupit 70-luvulta ovat nekin melko mahdottomia tehdä. Berliininmakkaraa ei vaan kerta kaikkiaan ole. Luonnonsuolessa. Tuskin kovin moni edes moista makkaranmollukkaa muistakaan.
Se mitä kaupassa käydessä inhoan kaikkein eniten, ovat nämä ällöttävän värisissä lälleissä möllöttävät eläimenkappaleet. Hyi helvetti. Etsin mielummin palvelutiskin, josta saa valita niitä elukankappaleita oman maun mukaan ja ilman sitä kaikenpilaavaa marinadia. Perkele. Ja se on sitten ihan sama, minkä eläimen jäännökset siellä vellissä vellovat. Sama on tökötti kaikille. Solidaarista! Mutta maku valmistaessa onkin sitten jotain ihan muuta. Näitä punalappuisia (siis päiväystuotteita) ostan kyllä, mutta yritän huuhdella mahdollisimman tarkoin sen halvatun mämmin pois haittaamasta. Vaikka maku onkin jo lähes pilalla! Lähetän tässä terveiset kaikille Suomenmaan tuottajatoreille ja vielä hengittäville tilateurastamoille: RAKASTAN TEITÄ YLI KAIKEN! Sieltä, siis näistä ”kotiteurastamoista” saa kunnollista tavaraa, jossa ei maistu kuljetusstressi eikä ”teurastamo”! Miksei meillä ole samanlaista systeemiä kuin Saksanmaalla. Siellä pikkukylissäkin on oma pikku teurastamo, leipomo ja paljon muuta. Yhyy.
Toissapäivänä päätin alkaa kirjailijaksi. Enää ei puutu kuin kustantaja…tai siis kustannustoimittaja, täältä pesee ja huuhtelee, sanoi pyykkäri. Tekstiä on jo jemiksessä ja lisää tulee. Vaikka työnteko välillä harrastuksia tuppaakin haittaamaan. Mutta ainakin tämä on vähähiilihydraattista! hih.Eipä tässä kai nyt tämän kummempaa. Taidan mennä vähähiilihydraattiselle välipalalle. Menthol Green
Kommentit