Tottumus on toinen luonto!
Mietiskelin tässä työn tuoksinassa sitä, että miten ihminen tottuukin kaikenlaisiin asioihin!
Ja sitten kun niitä asioita muuttaa, niin se täytyy tehdä joko kertaryskeellä tai "aivoni ajattelevi" –systeemillä, eli tarvitaan paljon mietintää ja kysymyksiä.
Oma elinkaareni oli hyvää vauhtia jo hiipumassa loppua kohden, ja tunsin itseni niin fyysisesti kuin henkisestikin vanhaksi ja väsyneeksi. Arki alkoi masentaa ja viikonloput menivät harmaassa massassa ohi kuin kaupparatsun Bemari. Pari vuotta tuntui puolikkaalta vuodelta.
Muistini heikkeni siihen malliin, ettei kohta tiennyt onko kevät vai synkeä syys. Ei ole todellista, joku väittää. Kyllä vain. Juutuin vain kuvioihini niin, että aviohenkilöitymäni alkoi epäillä jo, että on mennyt naimisiin haamun kanssa. Nukuin valtavasti. Kun vaan väsytti. Ja kun heräsi, oli nälkä. Syömään. Ja sen jälkeen ettonelle. Ja minulla on koiria, joiden ulkoiluttaminen jäi melkein yksinomaan miehelleni. Hemmetti, jos tämä olisi vielä jatkunut, olisin haudassa pikavauhtia.
Etulyöntiasemani on se, että nyt todistelen itselleni, että minulla ei ole oikeasti nälkä, kun verensokerimittari näyttää yli viiden ja puolen lukemia. Yritän pitää sokerin tasaisena. Ja olen huomannut, että suurin osa syömisestäni on ollut tapasyömistä! Söin siihen väliin väliin ”jotain”, tähän väliin ”jotain”. Ja asiaa ei auttanut, että voileivät alkoivat olla termospullon korkuisia. Kyytipojaksi jotain kaloritonta…sitten en liho, kun juon kaloritonta! Että voi mennä ihmisen päänuppi ihan kummaliseksi.
Arvatkaa vaan, olenko jonnii verran joutunut seisoskelemaan peilin edessä? Oikein! Kyllä!
Korjattuani suuntaa, on olo parantunut radikaalisti, helvetinmoinen turvotus tiessään ja ehtii mukaan jopa viikonloput. Siis että niistä jää joku mielikuva…eikä vaan nuku tai torku sohvalla.
Koirat ovat saaneet liikuntaa. Minä myös.
Juu, ja ainoa mihin ei totu, on jääpuikko perseessä. Se kun kuulemma sulaa, ennen kuin siihen tottuu!
Ja sitten kun niitä asioita muuttaa, niin se täytyy tehdä joko kertaryskeellä tai "aivoni ajattelevi" –systeemillä, eli tarvitaan paljon mietintää ja kysymyksiä.
Oma elinkaareni oli hyvää vauhtia jo hiipumassa loppua kohden, ja tunsin itseni niin fyysisesti kuin henkisestikin vanhaksi ja väsyneeksi. Arki alkoi masentaa ja viikonloput menivät harmaassa massassa ohi kuin kaupparatsun Bemari. Pari vuotta tuntui puolikkaalta vuodelta.
Muistini heikkeni siihen malliin, ettei kohta tiennyt onko kevät vai synkeä syys. Ei ole todellista, joku väittää. Kyllä vain. Juutuin vain kuvioihini niin, että aviohenkilöitymäni alkoi epäillä jo, että on mennyt naimisiin haamun kanssa. Nukuin valtavasti. Kun vaan väsytti. Ja kun heräsi, oli nälkä. Syömään. Ja sen jälkeen ettonelle. Ja minulla on koiria, joiden ulkoiluttaminen jäi melkein yksinomaan miehelleni. Hemmetti, jos tämä olisi vielä jatkunut, olisin haudassa pikavauhtia.
Etulyöntiasemani on se, että nyt todistelen itselleni, että minulla ei ole oikeasti nälkä, kun verensokerimittari näyttää yli viiden ja puolen lukemia. Yritän pitää sokerin tasaisena. Ja olen huomannut, että suurin osa syömisestäni on ollut tapasyömistä! Söin siihen väliin väliin ”jotain”, tähän väliin ”jotain”. Ja asiaa ei auttanut, että voileivät alkoivat olla termospullon korkuisia. Kyytipojaksi jotain kaloritonta…sitten en liho, kun juon kaloritonta! Että voi mennä ihmisen päänuppi ihan kummaliseksi.
Arvatkaa vaan, olenko jonnii verran joutunut seisoskelemaan peilin edessä? Oikein! Kyllä!
Korjattuani suuntaa, on olo parantunut radikaalisti, helvetinmoinen turvotus tiessään ja ehtii mukaan jopa viikonloput. Siis että niistä jää joku mielikuva…eikä vaan nuku tai torku sohvalla.
Koirat ovat saaneet liikuntaa. Minä myös.
Juu, ja ainoa mihin ei totu, on jääpuikko perseessä. Se kun kuulemma sulaa, ennen kuin siihen tottuu!
Kommentit