Ryminää ja ryskettä diettirintamalla.
Tämä voisi alkaa, että oli synkkä ja myrskyinen yö…mutta kun tämä alkaa, että maha on kuin linko, 800 kierrosta minuutissa.
Tässä matkan varrella, diabetes tyyppi kakkosen todennuttua vuonna 2000, olen joutunut moneen myllyyn. Mutkia on ollut enemmän kuin viime vuosisadan kylätiessä.
Doh, enivei. Muistellaanpa menneitä.
Olen takuulla tämän lyhykäisen elämäni aikana laihduttanut useita satoja kiloja. Varmasti.
Kun silloin aikojen alussa, vuonna miekka ja kirves, oli naisihanteena sairaalloisen laiha, suorastaan anorektinen Twiggy. Silloin sitä piti olla naishenkilön kuin tikku. Ja tällä ruumiinrakenteella ei ole koskaan onnistunut moinen. Kun on harteikas ja kropan malli on vähän kuin mieshenkilöillä noin yleensä. Housuostoksilla tulee käytyä miestenosastolla.
Tämä Twiggy –syndrooma kun riehui, niin kaikki halusivat olla samanlaisia. Sähkötolpan takaa ei olisi saanut näkyä kuin korvat. Rintavat tyttöset olivat myös vähän pississä…ihan vain sen vuoksi, että tissit olivat. Juu.
Ensimmäiset kokemukset laihduttamisesta noin vakavasti ovat noin viidentoista vuoden korvilla. Lentoemodieettiä. Sitä, missä kitattiin kahveeta ja syötiin kananmunia ja greippiä.
Söin parikymppisenä kaikenmaailman spiru-,spuru-,späry- ja muita liinoja, guaranaa ja muuta sen sellaista. Hemmetti.
Kokeilussa oli ennen kolmekymppispäiviä myös Painonvartijat. Kaikki punnittiin, varmaan sanoja myöten! Pikkuisella vaa’alla annosteltiin suuhunpantavaa.
Ja joka ainoan kerran jälkeen lihoin. Tuplaten.
Joskus ysärillä siis armaalla 1990 –luvulla ravasin kuin Charme Asserdal lekurissa valittamassa jatkuvaa väsymystä. Juu, minullahan oli selvästi lääkärien mielestä mielialahäiriö, johon sain milloin mitäkin mielialalääkettä. Olinhan yksinhuoltaja, juu nou, ja sehän on ankaraa ja kauheata se.
Popsin pillereitä, jotka eivät tuntuneet auttavan metrin vertaa. Maanantai oli edelleen maanantai, ja PMS –syndroomakin oirehti ihan vanhaan malliin. Perkele.
Vuonna 2000 viimein fiksu arvauskeskustohtori laski yhteen yksi plus sata. Aiemminkin olivat ottaneet pari puolihuolimatonta sokerikoetta, lähinnä paastosokerista. Raskaudenaikainen diabeteskin oli ollut. Nyt tehtiin sokerirasitus. Vuosien jälkeen. Edellinen sokerirasitus oli tehty vuonna 1986. *BANG* Diabetes, tyyppi kaksi, ja lääkitys aloitettiin heti. Diabeteshoitajankin kynsiin pääsin. Sain melko, huom. melko, hyvät ohjeet. Ja jotenkin taudin kuvaan silloin kuului, että diabeetikko lihoo. En vielä ollut insuliinilla. Vielä.
Popsin pillereitä, joiden piti olla ihmeitätekeviä, välttelin rasvaa kuin entistä poikaystävää. Kaikki tuotteet vaihdoin niin kevyiksi, että niitä naulailtiin pöytään ja köytettiin kiinni jääkaapin ritilöihin. Ainoat, jotka laihtuivat huushollissa, olivat aviomieheni ja poikani. Jotain oli menossa pieleen ja raskaasti. Vaikka olikin niin kevyttä, niin kevyttä.
Loppujen lopuksi heitin kevyttuotteilla kuikkaa ja aloin syödä normaalisti. Yritin kuitenkin välttää sitä, että vetäisin rekkamiehen annoksia. Kun hitto vie, aktiiviselle liikkujalle jäi aktiivajoista jäljelle vai ruokahalu.
Ja kuinkas sitten kävikään? Siitä myöhemmin.
Tässä matkan varrella, diabetes tyyppi kakkosen todennuttua vuonna 2000, olen joutunut moneen myllyyn. Mutkia on ollut enemmän kuin viime vuosisadan kylätiessä.
Doh, enivei. Muistellaanpa menneitä.
Olen takuulla tämän lyhykäisen elämäni aikana laihduttanut useita satoja kiloja. Varmasti.
Kun silloin aikojen alussa, vuonna miekka ja kirves, oli naisihanteena sairaalloisen laiha, suorastaan anorektinen Twiggy. Silloin sitä piti olla naishenkilön kuin tikku. Ja tällä ruumiinrakenteella ei ole koskaan onnistunut moinen. Kun on harteikas ja kropan malli on vähän kuin mieshenkilöillä noin yleensä. Housuostoksilla tulee käytyä miestenosastolla.
Tämä Twiggy –syndrooma kun riehui, niin kaikki halusivat olla samanlaisia. Sähkötolpan takaa ei olisi saanut näkyä kuin korvat. Rintavat tyttöset olivat myös vähän pississä…ihan vain sen vuoksi, että tissit olivat. Juu.
Ensimmäiset kokemukset laihduttamisesta noin vakavasti ovat noin viidentoista vuoden korvilla. Lentoemodieettiä. Sitä, missä kitattiin kahveeta ja syötiin kananmunia ja greippiä.
Söin parikymppisenä kaikenmaailman spiru-,spuru-,späry- ja muita liinoja, guaranaa ja muuta sen sellaista. Hemmetti.
Kokeilussa oli ennen kolmekymppispäiviä myös Painonvartijat. Kaikki punnittiin, varmaan sanoja myöten! Pikkuisella vaa’alla annosteltiin suuhunpantavaa.
Ja joka ainoan kerran jälkeen lihoin. Tuplaten.
Joskus ysärillä siis armaalla 1990 –luvulla ravasin kuin Charme Asserdal lekurissa valittamassa jatkuvaa väsymystä. Juu, minullahan oli selvästi lääkärien mielestä mielialahäiriö, johon sain milloin mitäkin mielialalääkettä. Olinhan yksinhuoltaja, juu nou, ja sehän on ankaraa ja kauheata se.
Popsin pillereitä, jotka eivät tuntuneet auttavan metrin vertaa. Maanantai oli edelleen maanantai, ja PMS –syndroomakin oirehti ihan vanhaan malliin. Perkele.
Vuonna 2000 viimein fiksu arvauskeskustohtori laski yhteen yksi plus sata. Aiemminkin olivat ottaneet pari puolihuolimatonta sokerikoetta, lähinnä paastosokerista. Raskaudenaikainen diabeteskin oli ollut. Nyt tehtiin sokerirasitus. Vuosien jälkeen. Edellinen sokerirasitus oli tehty vuonna 1986. *BANG* Diabetes, tyyppi kaksi, ja lääkitys aloitettiin heti. Diabeteshoitajankin kynsiin pääsin. Sain melko, huom. melko, hyvät ohjeet. Ja jotenkin taudin kuvaan silloin kuului, että diabeetikko lihoo. En vielä ollut insuliinilla. Vielä.
Popsin pillereitä, joiden piti olla ihmeitätekeviä, välttelin rasvaa kuin entistä poikaystävää. Kaikki tuotteet vaihdoin niin kevyiksi, että niitä naulailtiin pöytään ja köytettiin kiinni jääkaapin ritilöihin. Ainoat, jotka laihtuivat huushollissa, olivat aviomieheni ja poikani. Jotain oli menossa pieleen ja raskaasti. Vaikka olikin niin kevyttä, niin kevyttä.
Loppujen lopuksi heitin kevyttuotteilla kuikkaa ja aloin syödä normaalisti. Yritin kuitenkin välttää sitä, että vetäisin rekkamiehen annoksia. Kun hitto vie, aktiiviselle liikkujalle jäi aktiivajoista jäljelle vai ruokahalu.
Ja kuinkas sitten kävikään? Siitä myöhemmin.
Kommentit