Överiksi menee.

Facebookissa hihittelinkin jo leipäkonsulentin kirpakoita kommentteja. En kyllä tajua. Noh, ei kuulu kyllä toimenkuvaankaan.

Oli nimittäin silviisii, että tormasin paikalle, kun tämä liepuskaihme edusti paikallisliikkeessä leipämerkillisyyksiä. Ja siitä se sitten alkoi. Ihmettelin siinä aikani vähähiilihydraattisen leivän sisuksia, että mitä siihen oli keksitty työntää. Ei hattumpaa sisikuntaa. Entuudestaan tiesin, että miltä kyseinen pahvin ja pesusienen risteytys maistuu. Ei ole meikäläisen suun mukaista. Ja limpuntyrkyttäjä vienosti siinä kujerteli, että siinä on nyt leipä, joka sopii vähähiilihydraattisille. Minä täräytin oitis vyön alle, että mihin se VHH-syöjä leipää tarvitsee? Oitis veti vastapalloon näkkärinero, että moni on sanonut, että kun on kolme viikkoa syönyt munakasta aamupalaksi, niin alkaa kyllästyttää. Minä epäilin, että kait sitä muitakin aamupalavaihtoehtoja on kuin munakas! Tästä tämä leipäorja riemastui, ja sanoi, että monelle korkeista verensokereista kärsivillekin tämä on hyvä vaihtoehto. Tässä vaiheessa läksin pois kuleksimaan, kun tiesin, että kohta valahtaa korvasta laattialle, ja koko myymälä saa annoksen VHH-tietoa pähkinänkuoressa. Olin haljeta, oikeasti.

Kyseinen keskustelu vahvisti luuloni tiedoksi siitä, että käsite vähähiilihydraattinen ruokavalio on käsitetty aivan päin helevettiä. Kuka hullu oikeasti syö viikkokaupalla munakasta aamupalaksi? Käsi ylös! Aamupalaksi kun voi syödä ihammitävaan. Ja jotenkin jäin käsitykseen ranskisrailin tolituksesta, että kasviksien kanssa ei juurikaan pelailla... Tänään söin aamupalaksi lämmitettyä (hellalla) juustoista kukkakaalisoppaa. Ajattelin lisätä siihen kananmunan, mutta muistui tämä keskustelu mieleen, enkä lisännyt. Jos vaikka sattuisin kyllästymään kananmunaan. Jösses. Ja hyvin usein pistelen maustamatonta jogurttia marjoilla. Nyt tuhoan viimevuotisia pakastepuolukoitani, että saan uutta tilalle. Enkä lisää sokeria, olen varma, että kaikki käy missä on hiivaa ja sokeria...suolistoon kun semmoinen täräys menee, niin jopas pierettää.

Kukkissoppakin on mailman helepoin soppa, ei siihen tarvita kuin kukkakaali ja vettä noin alkuun. Soseutetaan se kukkakaali sauvavatkaimella vähässä keitinvedessä. Lisätään köntti juustoa raastettuna, vahvat juustot ovat jees. Soseutetaan lisää. Maustetaan maustepippurilla ja muskottipähkinällä, tarkistetaan suola ja lisätään, jos tarvitsee, lisätään myös sopivasti joko voita tai oliiviöljyä, kumpi sattuu sinä päivänä paremmalta suussa maistumaan. Se on siinä. Voi nauttia sohvanmutkassa isosta kupista. Lounaaksi, jos laittaa salaatin kanssa iäntä kohen, niin kyllä pitää nälkääkin. Ihan koska vaan. Chiliä kun vielä vähän roiskauttaa ja vuolee muutaman tuoreen kevätsipulinpätkän, rapsauttaa sitruunamelissaa mukaan ja vähän mantelirouhetta, niin vot, sekin käy. Että vieläkö tekee mieli munakasta? MISSÄ ON LEIPÄ?! Hah, mihinkäs sitä tarvitaan?

Sitäkään minä en käsitä, että kasvisten syönti muka tyrehtyy, kun siirtyy vähähiilihydraattiselle. Skarpatessani huomasin seuraavaa: Alkuun tuli harrastettua hysteeristä mallia. EI kaikille hiilareille! Fineli kuumana selasin ruoka-aineita, että ei voi syödä, kun tässä on hiilareita. Seuraus oli karmea päänkivistys, massukipu ja yökötys. Eli luistelin mehtään, että kolisi. Silloin söin voita kermakastikkeessa. Se ei sopinut minulle, että vedän hiilarit likille nolliin, ja voin huonosti. Mutta, kun hiilarikammoisuuteni hellitti, niin löysin vähän rennomman tavan pitää sokuriarvojani kurissa. Kasvikset. Kasviksia, raasteina, pilkkeinä, soseina (pl. porkkanasosekeitto, tai muut porkkanaa sisältävät sosesopat), soppina ja muina mielikuvituksellisina asioina tavoittivat tajuntani vähin erin. Lihaa, kalaa, sieniä, munia, maitotuotteita, erityisesti juustoja, papuja ja muuta siihen kylkeen. Huomasinkin, että kasvispohjaistahan tämä onkin enemmän kuin tarpeeksi. En varmaan elämässäni ole ennen syönyt näin julmetusti kasviksia! Siis ihan lehtivihanneksia, kaaleja, kurpitsoita, juureksia ja marjoja, kuin nykyään. Ja se ei minusta ole huono asia. Kuituja tulee kuin turkin hihasta.

Se mikä uutisoinnissa on ilskottanut pitkin tätä kivistä vhh-kauttani, on tämä väärinuutisointi. En tiedä, tehdäänkö sitä tahallaan vai tarkoituksellisesti. Tässä kun on vähän kahenlaista ilimoo. Tiukka VHH ei sovi jokaiselle, ei minullekaan. Ja olen itsekin tulkinnut väärin koko vähähiilarisen. Hiilaritietoinen on minusta hemmetin hyvä ilmaisu. Ja rentokarppi. Karppaus -käsite se vasta tulkintoja sisältääkin! Herranjestas, että mää olen kuulkaa saanut monet makeat naurut tämän termin kanssa. Karppaustakin on montaa mallia, tätänykyä. Aikojen alussa karppausfoorumille jumittuneena siellä muistaakseni puhuttiin alakarppaamisesta. Eli lähinnä Atkinsin induktion (jos joku ei tiedä, niin se on se vaihe, jossa pyritään ketoosiin) tyyppisestä. Ja semmoistahan ei ainakaan meikäläisen keho kestä pitkiä aikoja. Kuten silloin luulin.

Olen kontannut näitä karppityylejä eestaas tiellä taistojen ja enempi vähempi surkealla menestyksellä, myönnän. Mutta se, mikä hyöty tästä on ollut, niin se, että olen kohta todellakin lukenut kaiken suomeksi ilmestyneen kirjallisuuden tältä tyylisuunnalta, saanut kasapäin uusia kaverisuhteita, osa on muuttunut lihaksikin, hommannut itseni bloginpitäjäksi. Kukahan se hullua yllytti? Ja nyt on enemmän tietoa kuin taitoa. Eikä se minua haittaa. Lopettelen tässä yhtä ihmiskoetta, ja palannen turvalliseen rentokarppauksen hiilaritietoiseen syliin. Mutta mitä lounaaksi? No voissa paistettua haukifilettä "omasta" lammesta, jes, kesäkurpitsaspagettia ja juomaksi raikasta piimää. Jälkkäriksi ajattelin pistellä pähkinöitä, tuoreita mustikoita, (eilen kerättyjä, vähän jo mauttomia) tuoreita vattuja ja maustamatonta jogurttia. Ei huono, mun mielestä.