MahaTar laihtuu. Mutta miten!

Olen joutunut tänne haa .. .ongel ...haasteiden syvään suohon. Sillä nythän on niin, että perkeleellinen kuumuus ja ruhjoutunut ruumiini ovat tehneet jonkinsortin kompuksen ja ahdistaneet minut, jos ei nyt nurkkaan, niin vähintäänkin hiilarisuohon. Näin on käynyt ennenkin. Sillä esikarppausaikana, jota elettiin vuonna 2002. Jurassic Carp. Silloin oli kyllä kuvioissa Painonvartijat ja pirruuttani ajattelin tipauttaa kymmenen kiloa raakapainosta ihan tolleen pyörätuolissa pyörähdellen. Miten onnistui? Kevyesti. Meni. Vituiksi. En ihan onnistunut. Onnistuin kuitenkin sotkemaan päänuppini sisikunnan ja ruokarytmini muutenkin. Himojeni huuruissas tulikin sitten syötyä kaikkea ja nuoltua sokeritkin pussista. Juu. Riemua on pelkkää. Nälätti koko ajan niin saakuristi. Joskus, olisikohan ollut jopa vuonna 2004, heräsin siinä kylmässä hiessä tosiasioiden keskellä, että perkele, tarttis tehrä jottai. Olin päässyt jo syksyllä 2002 kintuilleni ja nyt ei käytössä enää ollut kuin kävelykeppi. Sillä...

Meillä on taas ilo huomata, että ilma on sakeanaan helikopterinkokoista hyttystä. Ja muutakin kauhistuttavaa öttimööniäistä. Heräsin aamuyöstä melko sekavissa tunnelmissa. Olin jo lähes täysin varma, että nyt on tullut pahanlaatuinen tinnitus mun korvaraukkaan. Ei ollut. Avioliiton kautta saatu lisäosa rankaisi itseään jostakin läpsimällä itseään ympäri korvia. Tai siltä se kuulosti pimennykse vallitessa. Napsautin valot ja yllämme hillui paitsi peitto, niin noin kvartziljoona hyttystä. Tai siltä se kuulosti pimennyksen vallitessa. Nyt olivat hävinneet kuin pieru Saharaan. Ei ensimmäistäkään. Yksissä tuumin unenpöpperössä päätimme, että tähän tönöön hommataan paitsi lisää hyttysverkkoja myös kesäovi (semmoinen hyttysverkko-ovi, joita näkee jenkkileffoissa) sekä ötökkäpyydys, sähöllä toimiva pyyntiväline. Siis sillä savuenergialla. Jos sähkökäyttöisestä vekottimesta nousee savu, se lakkaa toimimasta ja looginen päätelmä tästä on se, että savu kulkee tuolla sähkölangoissa. Kun ilmapistoo...

Tähän alkuun pitää sanoa, että oho. Niinkuin lapsuuden ajan Eemeli. Tyyppi kävi pitkin Suomea työväentaloilla ja tanssilavoilla jorisemassa joutavia ja ehkä vähän laulaa luikauttamassakin. Hyvässä lihassa oli setämies, juu. Vähän niinkuin muutkin kansanhjuumorin viljelijät. Jaakko Teppo jysähtää ensimmäisenä mieleni verkkokalvoille. Mutta eihän minun tästä...höh. Aika on todellakin mennyt kuin siivilä. Kuin filminauha. Tai minkä tahansa vikkelä otus. Vastahan se oli helmikuu. Ja maaliskuusta ajattelin, että bloggaan teidän kaikkien muutaman lukijan harmiksi ahkerammin. Paskat. En onnistunut toteuttamaan ajatusta edes uhkauksen tasolla. Sen sijaan olen yrittänyt olla sotkematta muiden tekemisiä. Olen epäonnistunut siinäkin surkeasti. Hävitin mm. tärkeitä tiedostoja ja silviisii. Taidettiin tykätä siitä vedosta ihan vietävästi. Voi olla, ettei jatkoa seuraa. Tai sitten seuraa. Se jää nähtäväksi, mitä seuraa. Ja kuka. Erityisesti. Vilkas mielikuvitukseni on loihtinut harmikseni kaiken...

Nyt aika moni sanoo, että hyi saatana ja irvistelee. Aivan tasan ja satavarmasti. Ruusukaali on vahvamakuinen ja vaatelias vihannes. Mutta kun sen laitossa onnistuu, niin voi olla kaikki mahat täynnä alle aikayksikön. Löysin paikallisesta SS-marketista pari nyssäkkää hyvännäköistä, pientä ruusukaalia. Ikävä kyllä, ei ollut kotimaista. Samalla mietin, että olisikohan kuitenkin kannattanut miettiä vielä kerran sitä S-Markettien logoa, siinä on selvästi kaksi s-kirjaita. Joten se on meillä täällä kotona joko smarket tai SS-market. Siellä Adolfkin kävisi. Käsittelin pikkiriikkiset kaalit ensin leikkaamalla varovasti kannasta pikku palan, ja poistamalla sen mukana lähtevät päällilehdet. Keitin ne koirille koko satsin, siis ne perkuujämät. Leikkasin myös ruusukaalin pikkuisen kannan ristiin, avittaa kypsymisessä. Ja liotin vielä suolatussa vedessä, jossa oli 2rkl suolaa n. tunnin. Ehkä turhaan, mutta unohtuivat...vaihdoin veden. Kiehautin koko paletin, reilun kilon kaikkiaan, vedessä, jo...

Tätä se mun uneni tiesi. Anoppini oli hävittänyt vanhan paistinpannunsa, upean, ulkopinnalta emaloidun ja käyttössä patinoituneen, hyvinrasvatun paistinpannunsa. Minua itketti. Mutta ei itkettänyt enää sen jälkeen, kun sain häneltä lohdutukseksi luvan viedä mennessäni Suomen Kukka -astiaston osasia. Sen sinivalkoisen, mummolasta tutun. Pilkkumi eli liemi- tai soppakulho on erityisesti mieleeni. Kertakaikkinen aarre, kaikin puolin. Jätin ne vielä toistaiseksi asumaan anopin kaappeihin. Mutta paistinpannu harmittaa kyllä vieläkin vähän. Vaspuukissa, kuten minä feispuukkia nimitän, lainehtii keskusteluja sinne tänne. Välillä en voi olla kommentoimatta, että hei haloo, kolme murua sokeria ei aja hiilihydraattitietoista turmioon ja kuolemaan. Eikä ruokalusikallinen vehnäjauhoja. Ei tule viikatemies vaatimaan mukaansa myöskään yhdestä purkista tomaattisosetta tai -murskaa. Nyt tuntuu olevan jonkinlainen trendi kauhistella kaikkia myrkyntapaisia, joita ruoasta saattaa löytyä, jonkin säilönt...

Tuo tarkoittaa, tuo otsikko sitä, että nyt on käyty euforinen vaihe läpi ja on aika tarkistaa, että mitä että! Tuliko tehtyä oikein, väärin vai oikein väärin, kropan mielestä. Vaakani, jonka vanha herrakoira kusi jumiin, on saatu jälleen elävien kirjoihin, mutta kauanko toiminee, sitä ei tiedä edes Aino Kassinen. No, Ainolla on multaa nokan päällä jo jonkin verran, että voihan vastausta joutua odottelemaan... Niin! Rämäytin siis kroppaani painonlisää erinäisiä kilogrammoja. Koko paska alkoi edellisestä hormonihyrskeestä ja siitä, että enimmäkseen istun tässä koneella naputtamassa vimmaisesti, ties mitä. Eikä sitä tiedä edes tämä naputtaja itse. Nyt pitäisi tehdä pari selvitystä sinne ja tänne sekä raapata CV:tä uuteen uskoon ja toivoon, mutta näyttää siltä, että a) vanhat naiset eivät saa duunia b) kuulostan puhelimessa mainiolta, mutta ulkonäkö ei passaa vartalolle... Eipä silti, että vaipuisin mihinkään toivottomuuden tilaan, täytyy järkkäillä tässä vähän. :) Vaipumisesta toivot...

Kaalikaheliuteni sai eilen uusia ulottuvuuksia, kun muistin suuren inhokkini kiinankaalin. Sepä onkin veikeä vihannes, se. Salaattia en tee siitä enää koskaan (don't say never), sillä meidät 60 -luvun lapset kyllästettiin ensiksi koulussa ja sen jälkeen ravintoloissa tällä sahajauhonmakuisella, mustapilkullisella "kasviksella". En myöskään suostu syömään sitä puolta kiloa päivässä! Paitsi, jos se valmistetaan hyvin. :) Mistähän tuo ns. kiinankaali on kotoisin? No, pitihän se mennä kuukkeloimaan. (Kääntäisivät saamari jo Googlen suomeksi: Kuukkeli) ja sieltähän se löytyi: Brassica rapa subs. Pekinensis, eli pekinensis -ryhmä. Ja ei ole kaali vaan nauris, josta syödään lehdet, samaa porukkaa (läheistä sukua: subs. Chinensis) on pinaattikaali, eli tämähäntä paksoi. Myös sinapit kuuluvat kaalien laajaan sukuun, kuin myös rapsi ja rypsi. Ääh, lukekaa RAHOLAN syötäviä sanoja! Siellä ne on salat selvitetty. Asiaan, minä siis soittelin eilen kaikkinaisia rokkenrollipiisejä,...