MahaTar laihtuu. Mutta miten!

Terveeks täältä tänään. Aurinko paistaa, linnut karjuvat ja mustarastashäirikköpesue pitää tiiviisti hereillä. Ensimmäinen kylmähkö yökin oli yllättänyt. Myöhään yöllä tai oikeastaan aikaisin aamulla rymysin vessaan, koska syyskesäripaska päätti ryhtyä hankalaksi.Veskiin siis piti päästä. Rapuissa tajusin, että avoinaisesta akkunasta huokuu sisään muutakin kuin itikoita ja tiaisia (siis niitäkin on vieraillut siinä ikkunalaudalla kuijottamassa). Huokuminen oli todella viileää ilmaa. Hrrr. Ensiajatus, etteivät vaan kasvikset pihalla paleltuisi. Se uhka mahdollisesti olisi kyllä. Asteita kyökin mittarissa +5,5 Celsiuksen asteikolla. Olen pyöritellyt silmiäni riviltä toiselle ja kysymyksestä toiseen keskustelu- ja jeesusteluryhmissä, -palstoilla ja sen sellaisissa paikoissa. Osa kysymyksistä tuntuu olevan viheliäisiä trolleja tyyliin: "Olen karpannut nyt kaksi päivää enkä laihdu yhtään! Teenksmä jotain väärin? Voittekste tietävämmät auttaa?" Joihinkin minäkin olen sitten, on...

Viime kuukausina on ollut melkoinen suo rämmittävänä. Lienen sivunnut kyseistä lettoa bloggauksissanikin. En kyllä ihan heti ja tässä muista, mitä tuli sanottua. Lyhykäisesti, ensin lääkekorvaus hylätään, ja sitten väliaikaisesti hyväksytään, määräämättömäksi ajaksi, kun joku toheloi ko. korvauksen käsiteltäväksi ihan muualle. Noh, helpottihe kuitenkin runsaasti, kun sai edes jonkin sortin päätöksen tälle väännölle vähäksi aikaa. Kaikin puolin. Tuppasi energia palamaan ihan vaan siihen, että kirjoitti sähköpostia, vastineita, oikaisupyyntöjä ja -vaatimuksia sinne, tänne ja tuonne. Tarkisteli lääkäreiltä, että muistavatko hoidon tavoitteet samoin kuin itse. Parempaan päin ollaan menossa, kuitenkin. Ensin kun saa purettua tuon inskan pois, niin sekin jo helpottaa suunnattomasti tilannetta. On helpottanutkin jo. Suunta on alaspäin. Painossa, verenpainelääkkeissä ja insuliinien määrässä. Huh, oli jo korkea aikakin. Tuntuu, kuin pää olisi tullut jostain pinnasta läpi. Ensimmäinen esimerkki...

Jos kerran on olemassa kirjoittamattomia lakeja, niin minulla on kasapäin kirjoittamattomia kirjoja.Niitä on niin paljon, että voin tituleerata itseäni kirjailijahkoksi. Ei ihan kirjailija muttei paljon puutukaan. Kuin ne kirjat vaan. Ihan pikku puute, mutta mitäs tuosta, niinhän muutkin puolivillaiset tyypit itseään tituleeraavat ties miksikä kaikkien alojen asiantuntijoiksi. Vielä vähän päällekin. Somessa törmää useinkin vastaaviin. Kuka on kirjailija, kuka etuliitteellinen ja kuka ihan vaan pelkkä. Sama juttu asiantuntijoiden kanssa, joiden jalustoja sahataan husovaarnalla ihan tämän tuosta, kun ei ole alan koulutusta, kokemusta, antaa väärää tietoa itsestään tai jopa puhuu ihan selkeetä paskaa. Eikun siis kirjoittaa selkeetä paskaa itsestään ja valaa betonia siihen päälle, että olenpas, kylläpä olen, asiantuntija, ettästiät. Asiaan. Siis ilmoitin, että minulla on kasa kirjoittamattomia kirjoja, juu, kyllä näin on ja paikkansa pitää ja selvä on kuin pläkki. Aloitetaan a-kirjaimella...

Sitä on taas kevättulvaa virrannut paikallisessa Mississipissä ihan kiitettävästi edellisestä postauksestani. On vaan sen verran ollut pollassani yli-, ali- ja tyhjäkäyntiä sekä migreenin muodossa että monessa muussakin, ettei ole oikein ottanut tuulta alleen tämä naputtelu, edes puutarhaus ei ole tässä oikein onnistunut viime päivinä. Noh, galsaahan sitä on ollutkin eikä galsassa kelissä paljon huvita mikään. Eritoten, jos on vielä matalapainetta ja pilvistä. Ohut yläpilvi menettelee vielä. Jaa, minä taas eksyn aiheesta. Tai siis aiheettomuudesta. Tässä olen viime päivinä yrittänyt sisäistää asioita lukemalla. Posti on kantanut autonjouset natisten minulle uusia oppaita, luettavaa ja kahlattavaa. Olen tutustunut niiden välityksellä uusiin maailmoihin, kuten esimerkiksi erilaisiin tyyppeihin. Heh, heleppoa kuin heinänteko. Sanoisin, ettei ollenkaan. Olen kyllä nopea lukemaan ja nopea sisäistämään, mutta muutama asia aina jää kaihertamaan tuonne mielen reunoille. Ja nyt ne aiheuttivat...

Alussa oli suo, kuokka ja suokuokka-Jussi. Alussa loi Sonja lunta. Ja lopussa kiitos seisoo. Tervetuloa uuteen uskoon ja toivoon väännettyyn ulkoasuun. Alkuun on todettava, että jaa-a, mitähän sitä pitikään todeta? Todetaan nyt vaikka, että on aamu ja työmatkaliikenne pahimmoillaan. Image -lehdessä Pekka Hiltunen (ja häntä siteeraa myös Varpu ) puhuu masennuslääkkeistä, niiden tutkimuksesta ja sen sietämättömästä keveydestä. Masennus jokseinkin kuleksii käsi kädessä ylipainonkin kanssa. Mutta kumpi on ensin, paino vai masennus, sitä on vaikea sanoa. Masentunut laihtuu aika usein, kun ruokahalu masennuksen myötä katoaa. Ei huvita enää mikään. Eikä sekään. No, se siitä masennuksesta. Voisin hölistä asiasta pitkät pätkät. Vaikka huomisaamuun, mutta ihan nyt en tunne asiaa omakseni. Sen sijaan ajattelin hinkuvinkua eilisen Hesarin kirjallisuustarjontasivusta. Linkkiä juttuun ei tietenkään ole, kun oli vanhassa ruokatorstaissa. En minä sitä vieläkään osaa muuksi sanoa, kuin ruokators...

Olen ihmetellyt ihan ääneen tätä "Rasvasota" -kommenteerausta. Mikä rasvasota? Onko jossain sellainen käynnissä ja miten sinne pääsee mukaan? Äänekäs vähemmistö ovat kuulemma alakarpit! Jaa, minä olen kyllä kuullut, että meren äänekkäin elukka on katkarapu. Parvesta lähtee sellainen mekkala, että merivalvojilla on kuulimet kovilla. Ja tietenkin viralliset suositukset suosivat akselirasvoja, kuten margariineja, kun niissä on niitä pehmeitä rasvoja. Tohdin epäillä näitä suosituksia aina vain enemmän. Ihan vain siksi, että jos ajatellaan ihmisen käyttämiä ruokia jostain kymmenen tuhannenkin vuoden takaa, niin tuskin siellä rypsirapsiripsiöljyjä on sipaistu minnekään. MOUKKELIS alkaa : Herrani ja hidalgoni suvaitsi käydä työterveystarkastusmittaroinnissa: väsäämäni eväs on näämmäs ollut jees. Työterveystättäräinen veikkaili kolesteroliarvojen perusteella herran mättävän kasviksia kelvokkaasti. Salli mun nauraa!! Tuo hra syö ensinnäkin enempi valkoisia vehnäjauhoja ja sokeria ku...

Tämän hervottoman helleaallon kupeeseen on niin kiva parkkeerata hikoamaan. Sulatimme pakastimen ja nyt sinne mahtuu jään sijasta jäitä. Korvaamatonta suomalaista porakaivovettä tiiviissä muodossa. Niin, mitäs tässä pitikään...juu. Keksin siis pyörän uudelleen ja olen veivannut tehosekoittimen terät vääränään erilaisia mössöjä ja sörsseleitä. Kaikki hyvin kylmiä. Kuten kurkkusoppaa, tomaattikatkarapusoppaa, yrttituorejuustosoppaa, soppasoppaa. Kurkkusopassa vähän lintsasin, laitoin osan kesäkurpitsaa. Eli kurkkua, kesäkurpitsaa ja jäitä, minttua, timjamia ja suolaa huuuurrrhuuururrurrrrr -sekaisin, tarkistetaan maku ja lisätään kermaa, jos siltä tuntuu. Ja tuntuuhan se. Sama proseduuri tomaatilla, tomaattimurskaa, basilikaa, keitettyä pinaattia, jäitä ja suolaa huuururrruurrrrrruuuhuuurrr ja sekaan katkarapuja tai muuta herkkua. Tuo yrttituorejuustoviritelmä onkin sitten jo vähän haasteellisempi: purnukka pahaa yrttituorejuustoa, jäitä, tuoreita yrttejä: ruohosipulia, basilikaa, pi...

Se on taas täällä, nakit ja perunasalaatti, sipsit, pikkunaposteltavat ja -suolaiset. Toisilla myös pikkuleivät, joulunjämät, kakku sun muut "herkut". Olen ollut tässä hiilarivieroituksella muutaman päivän. Kun tuolla joulunaikaan joutui lipsumaan. En jaksa tapella syömisestä tyrkyttäjän kanssa, kun puhe ei tehoa eikä huutaminen auta. Piti hölvätä inskaa runsain mitoin, että edes jotenkin pysyi tolkuissaan. Sekä samoin toivoa, että alkoholilla olisi liuottava vaikutus. Alkoholia varattiin turhan vähän. Olisi pitänyt ottaa kori Kossua...tana. Mutta Varpu haastoi kampanjaan.  Ja aionkin sanoa, että osanottoni! On nimittäin aivan varmaa, että otan tuohon osaa. Siksi, että lehmäni on syvällä ojassa. Myös siksi, että nyt on vaan opeteltava, missä on vika. Miten kroppani oikeasti toimii. Vai toimiiko se enää mitenkään. Tämä tietää myös läträämisen kanssa entistä suurempaa varovaisuutta! Samoin ruokasuunnittelusta tulee jänskää. Tuolla vaspuukin puolella törmäsin juttuun ka...

Jee. En muista ihan justiinsa, hilluinko minä täällä blogistaniassa, että olen rakastunut keittokirjoihin. Kyllä. Tämä on pervoutta pahinta laatua. Keittokirjoissa, varsinkin noissa ikivanhoissa, avautuu aivan uudenlainen maailma ruoanlaittoon. Silloin ei hölvätty mausteiden kanssa, ei tuhlattu eläimen osia, eikä myöskään mitään muutakaan syötäväksi kelpaavaa. Aineetkin, siis mausteet yms. olivat melko eksoottisia näin nykypäivästä katsoen! Kuten salpietari. Maalla eläneille/eläville tulee välittömästi mieleen lannoite. :) Säilöntäohjeitakin on joka lähtöön. Aina suolaamisesta hapattamiseen ja kuivaamiseen. Vasta 50-60 -luvulla aletaan puhua syväjäädyttämisestä, eli pakastamisesta. Ruokatalous on ottanut pitkiä harppauksia jo minun elinaikani aikana. On tullut mm. margariini...yök. Anteeksi vain, mutta minä en siihen akselirasvaan koske pitkällä tikullakaan. Olen pienen ikäni inhonnut margariinin makua. Se takertuu tuonne kurkkutorveen ja kiusaa koko päivän. Mielummin jätän sitten ko...

Viimeöisen valvontasessioni aikana lueskelin pikapikaa erään julkkiskokin ja "avustajan" växäämän kirjan. Oli siinä reseptejäkin! Ihan sovellettavissa vielä matalahiilarisiksi versioiksi. Varsinkin parista kukkakaaliohjeesta tykkäsin vallan kovasti. Mutta ikäväkseni taas ja jälleen huomasin, enkä epäröi tuoda kantaani julki: KUN AMMATTILAINEN TEKEE RESEPTIN, SE PITÄÄ KÄÄNTÄÄN KULUTTAJAN KIELELLE. Meinaan aivan luvattoman monissa "hienojen keittiömestarien" tekemissä keittokirjoissa, anteeksi, siis tietenkin oppaissa, kieli on kyökkislangia ja siellä vilkkuvat kaikki vierasperäiset ruoannimet lisukkeineen. Kuten tässäkin kirjassa "perunapyree". Meinasin pudota sängystä! Ei jumalauta, eikö enää muistu mieleen mummon&äidin perinteinen PERUNAMUUSI? Vai onko alentavaa ja rahvaanomaista sanoa muusi, kun voi käyttää hienostelevaa pyree -muotoa? Ei kun päätä seinään! Kuulkaa kustantajat, täällä teillä on sellainen tyyppi, joka voisi vähän vilkaista kirjoitus...