MahaTar laihtuu. Mutta miten!

Niinpä. Mikäs pahan tappaisi, ellei paha itse. Jaa, että mitä kuuluu? Tietenkin kaikki mikä kovaa huudetaan. Mitäpä kuulupi nykyelämään verrattuna kuuden vuoden takaiseen menoon ja varsinkin nokitukseen? Ränttätänttää sen olla pitää. Sano. Semminkin kun pahin vaihe, 136kg maan pinnalla, on taatusti lopullisesti takanapäin. Nyt on alettu punnitsemaan neuvolassa. En paina sataakaan. Kiloa siis. Likimain yli neljänkymmenen kilon menetys, yhyybyhyy.  Mitä olen tehnyt? En mitään. Tai no, Dr. Massu heitti inskat ikkunasta ja syö edelleen välillä päin helvettiä, lisäravinnetta menee edelleen, omia luulouskomuksia on pannahisen paljon ja liikuntakin minimalistista. Tosin olen mennyt kaloreita kuluttavaan työn maailmaan venyttyäni kotona saikulla/työttömänä turhankin kauan. Olipa kypsät oltavat, jhoo. Lääkkeet vaihdettiin totaalisesti, nyt enää yksi diabetespilleri, mieto verenpainelääke munuaisten suojaksi sekä migreeninestoon propranololia. LOL. Ei inskaa enää ollenkaan, paitsi varalla ...

Paha kertomus.  Yritteleiksin tässä miettiä, että mikä oli se niitti, joka katkaisi hanhen selän enkä tullut viisastakaan hurskaammaksi. Oliko se ainainen lihominen. Oliko ehkä fyysinen 27/7 -kärsimys jatkuvien kipujen muodossa. Oliko peräti se, että menin työpaikkaan, jossa en kuitenkaan viihtynyt enkä uskonut sitä pientä ääntä kellossani, joka moiki korvat lukkoon. Tai jopa lääkityksen yhteisvaikutukset? Varmaan koko paletti yhdessä. Sekaan kun heitettiin vielä pari-kolme puutaheinää (tre och hö) puhuvaa idioottia, niin liemestä tuli kyllä paksu, tulinen ja painava. Monesti keitetty. Arvosteluja ei olisi pitänyt missään tapauksessa kuunnella lainkaan, lääkityksen rukkaamisessa olisi pitänyt uskoa itseään ja idiooteilta olisi pitänyt katkaista kaula, kieli ja raajat heti eikä vasta tilipäivänä. Nih. Jälkiviisaus se on ajokoirankin hyve. Elämää mielikuvituksessa Koko paskanjauhantahan tässä blogissa alkoi siis jo viisi vuotta sitten. Kun koin ruokaherätyksen ikilaihduttajan om...

Koska ajatukseni katkokävelevät, niin hyppyseni katkokirjoittelevat. Vasen käsi ei ole ihan niiin hyvä kirjoittamisen jalossa taidossa, kuin oikeani. Siis käsi. Oikeassaolemisen tarvekin on vähän katkolla. Ja oikealta tulemisen. Kihisen siis liemissäni muuten vaan. Lääkepoliittisen tilanteen tarkistaminen kertaheitolla paremmaksi on irroittanut minusta jonkin verran osia. Pääosin ulkopuolisia, eli vyötäröni kohdalla oleva paksunnos on kitistynyt nyt alle 130 senttiseksi. Eikös suunnilleen sen mittaiset mene kouluun. Jalkapohjieni varassa tasapainoileva painoni on nyt harventunut neljän kilon verran, jota pidän aivan loisteliaana määränä kolmen viikon jälkeen. Vähän rauhoittui siitä ennen Jussinpäivää saavutetusta tuloksesta, joka oli 3kg. Ja annos on nyt siinä hoitoannoksessa. Kokeilin myös suurempaa annostusta, jonka saisin ihan lekurin luvalla ottaa, mutta siitä tulikin jo kehno olotila, joten pärjäilen mukavasti tällä. Miksipä siis suurentelemaan. Tässä satunnainen lukijani pyys...