MahaTar laihtuu. Mutta miten!

Se taas änkeää päälle, suomalaiskansallinen vapautusjuhla. Juhannus. Mittumaari. Oksat pois mummun puujalasta, vaatteet hankeen ja kokkoa polttamaan. Siinä ohessa vaikka palaisi naapurin sauna, niin eikös mitä! Meno jatkuu. Koivua vaan rapunpieleen ja vastalla selkänahkaa pieksemään. Kossua koneeseen, ettei pääse totuus unohtumaan. Tai siis että unohtaisi. Kaiken. Pihisen tässä siksi juhannuksesta, kun vilpittömästi olen alkanut vieroksua kaikkia tekonenäjuhlia. Juhlaan on syytä vaikka joka päivä, mutta että "perinteitä pitää kunnioittaa". Jos niistä perinteistä ei ole jäljellä kuin rippeet, niin onko se silloin kivaa? Oikeaa juhlaa?? Ei. Perinteiden rypistymisestä on taas nähty oiva esimerkki Hämeenlinnassa. Uhrikivi jääpi autokaupan kinttuihin ja varmaan kohta siirtävät Hämeenlinnan kaupunginkin vanhimmat osat Hattulaan tai Pälkäneelle, pois modernien lasivitriinien tieltä. Grr ja mur. Linkki etiäpäin. Lueskele, mitä mieltä. Ei, minun piti tässä ihan muusta jupista. ...

Hyvät hykkyrät, tuli tässä mieleeni mennyt juhannus. Siis tämä pidennetty viikonloppu ennen oikeaa juhannusta. Mikään ei ole niin kuin ennen. Kansanliike pystyyn: ”Juhannus takaisin omalle paikalleen”. Nih. Juhannusta tuli siis vietettyä. Sitä sillin ja kinkun mähkimisen määrää ei voi sanoin kuvata! Minä kun en syönyt uusia perunoita, niin pistelin pari purkkia parhaita selkäpaloja. Ja tietenkin, kuten juhannuksen perinteisiin kuuluu: kinkkua, pari snapsia ja hieman valkkaria ja olutta. Osan menyttä. Vähän lanttulooraa, mutta porkkanalaatikkoon en koskenut. Salaattiakin onnistuin syömään pienen ämpärillisen. Varsin karpahtavaa. Siis ainakin se kinkku. Ehkä muutaman (tähän se punasteleva hymiö) leivänkappaleenkin pisteli sillin kyytipojaksi. Ei hattumpaa. Liikaa kuitenkin hiilareita, sillä leipää en juurikaan ole syöpötellyt tammikuun jälkeen. Turbotukseni oli mahtava! Juhannussunnuntaina olinkin kuin Lootin vaimo. Kädet eivät taipuneet, sormet olivat tönkkösuolatut ja maha mollotti kui...