MahaTar laihtuu. Mutta miten!

Olen koko aamun yrittänyt olla nokkelampi kuin olen. Mietiskelin, että mitähän laitan otsikoksi tämänpäiväiseen ruffekalenteriin, enkä keksinyt mitään järjetöntä enkä myöskään järkevää. Seuraan aktiivisesti ruokakeskustelua, ravintokeskustelua ja varsinkin taistelua hyvät vastaan pahat. Siis hiilihydraatit. Hyvät ja pahat tappelussa on mielestäni kysymys enemmänkin teollinen vastaan luonnollinen. Yritän järjestään karsia ruoastani pois käsitellyt raaka-aineet. Se tarkoittaa sitä, että vähäiset tarvitsemani jauhot surautan jauhelmaksi kokonaisista jyvistä. Kahvimyllyllä. Erät ovat pieniä, mutta niin on tarpeenikin. Jauhopurkkiin on survottu nyt kolmen eri viljan jyviä pussukoissaan. Nyt joku parkuu, että entäs vähähiilihydraattinen! Eihän siihen kuulu jauhot! Ei kuulu, ei. Mutta teepä ihan itse pikkupikku laskelma. Jos käytät kastikkeeseen hiilaripitoista jauhoa, jauhettuna kokojyvästä, kaksi ruokalusikallista ja kastiketta on litra. Kaatako se tosiaan sen vähähiilihydraattisen ruok...

 Niin, seitsemännen luukun takana on? Mitä? Hittolainen, kun pää ei toimi eikä toimi kädetkään. Näin aamutuimaan. Käsien aikaansaannoksia saa korjailla tämän tuosta. Kun eivät kirjaimet suostu tälläytymään oikeaan järjestykseen, eivät sitten niin millään. Brändityöryhmäni on tälle päivälle kehitellyt ajatusta joulukuusen kaadosta. Sillä kuusihan pitää kaataa yläkuussa. Mutta tuli toisiin ajatuksiin. Tässä huushollissa asuessamme ei kuusi ole kaunistanut minkään huoneen nurkkaa tai edes nurkkakuntaa. Edellisestä kämpästä tänne muuttaessamme löysimme kirjahyllyn alta varmaan kilon neulasia...ja päätimme, ettei enää koskaan neulasia. Neulaset asukoot puussa ja puu ulkotiloissa. Niinpä tuolla mehtässä onkin paljon kauniita kuusia. Näen niitä tästä työhuoneen ikkunastakin, niin, ettei metsää näy puilta. Itsenäisyyspäivän jälkeiseen ähkyyn, info- ja muuhun ähkyyn, ei syömisvammoihin, olen nyt käyttänyt puoli Tali-Ihantalaa, broilerikalasta tehtyä suolakalaa, piimää ja ämpärillisen ka...

Näin tuumailee mm. äitini, kun joku ihminen käyttää esim. itte olit -tokaisua. Tämä sopii myös erinäisiin muihinkin asioihin. Arvasitte oikein, keittiöön. Patojen, pannujen ja kattiloiden puhdistukseen ja muuten sopivaisuuteen. Puhdistushan luontuu ihan käypäsesti kuumalla vedellä, patasudilla ja kuivaamalla, jos on valuraudasta kyse. Jos sitä erehtyy valurautaa pesemään tiskiaineella, pitää rasvapoltto tehdä uudelleen. Ei sekään mikään hankala juttu ole. Ja väitteeseen, etteikö sianläskiä saisi lähikaupasta, viittaan kintaalla. Aina niillä on hyllyssä siankylkeä, josta sen rasvan voi erottaa! Tumpelot!! Esilämmitetään himpun verran sitä patakattilapannua ja sen jälkeen hieraistaan sikaa pintaan. Uuniin 250 - 300. Eikä mitään hemmetin ruokaöljyjä, ne alkavat haista pahalle ja eivät kestä kunnon lämpötiloja. Teräs kirkastuu soodalla kätsästi. Alumiini kovalla työllä. Itse asiassa en ole aivan varma, miten tuon aluminiumin kanssa pitäisi toimia. Kai sitäkin voi soodalla putsata. Sood...

Tässä keväimen kainalossa, kohden lyhykäistä ja vähälumista kesää vaellettaessa, tuttavani ja kylänhenkilöni Varpu kuulutti resepteja hakuun. Vajosin keittokirja-avaruuteen alle puolen minuutin. Olen viettänyt kuistin sohvalla luvattomia aikoja keittokirja tai muistiinpanovihko kourassa, kynää imeskellen (kun en tupakoi, enää) ja mutisten loitsuja keittiön ruokapatoja kohden. Kiisseliä teki mieli. Raparperikiisseliä. Tulin vaan kohdanneeksi taannoin raparperiä monenlaista. Otto 1 oli kovasti kitkerää ja hapanta. Seuraavat, samana päivänä saadut ovat paljon lempeämpiä. Missä syy, en tiedä. Asiaan. Siis kun raparperikiisseliin tulee kovasti vieroksumaani sokeria, niin päätin tehdä kokeilun persikoilla. Ostin näes persikoita Liiteristä. Alkoivat olla ns. mennyttä kalua kahdessa päivässä, joten jotain piti kekata. Pilkkeiksi vain persikat ja mätäpatit pois. Malto oli kivikovaa, mutta kun olivat jossain vaiheessa, saatana, paiskoneet herkkiä hetelmiä, niin mustelmiahan niihin oli tullut...

Täytyypä tässä viritellä hyppysiään. Ovat aika ruostuneet. Samoin aivot. Ne ne vasta ruosteessa ovat. Ja toistaiseksi varmaan tulevatkin olemaan. Kun tässä on viime aikojen saatossa tyrät rytkyneet suuntaan jos toiseenkin. Eikä nyt pidä käsittää, että minulla oikeasti olisi joku tyrä jossain. Henkinen tyrä korkeintaan. Mutta mitäs tässä pitikään...niin joo. Arvostamani (yllätyksekseni huomasin näin olevan) kolumnisti A.W. Yrjänä jälleen pääsi huutamaan pöö puun takaa Hesarissa. Näyttää siltä, että meillä on yhteinen inhokki, suuret kaupat ja kauppakeskukset. Minulla onkin slogan "Mene Espooseen, Suomen suurimpaan ostoshelvettiin, ja jää henkiin". Kun tuntuu, että suuruudenhullut espoolaiset tinttaavat hypersupermegamarketin joka niemeen, notkoon ja saarelmaan. Samalla kun sieltä pitää päästä helvetinkyytiä pois. Radalla tai baanalla, 120-300km/h. Se, mikä minua suunnattomasti ihmetyttää työnantajapuolen lausunnoissa elintarviketyöläisten työssä viikonloppuisin pitämisess...

Tai allikossa, pikemminkin. Synkeä hiljaisuuteni on tuonut päähäni uusia ajatuksia ja muuta mutaa. Olen ruotinut miksi -merkkisiä kysymyksiä kyllästymiseen asti. Piimää on kulunut. Ja lunta lapioitu. Luovaa työtä. Projektit könöttävät sievässä pinossa, kuka missäkin. Ainoa edistyvä projekti on tapahtunut koirarintamalla. Mutta se etenee nyt omalla painollaan. Jonkin aikaa. Tupakointia en ole aloittanut, vieläkään, vaikka välillä  mieli tekisi. Sillä painonperkele on nyt tyssänyt tähän nykyiseen lukemaan käytyään jo alle 110kg:n. Siinäpä se. Eli olen pyöritellyt ja paukuttanut ja vääntänyt ja kääntänyt. Sainkin aikaan tolkullisia tuloksia. Aika paljonkin. Mutta, mutta. Mitään ei tapahdu, ellei itse asioille jotakin tee. Oliko jollekulle yllätys? Mennyt viikonloppu meni hyväntuulisten juhlien merkeissä. Aloitin perjataina, kermakakulla ja etenin sen kautta punkulla lauantain kuohuviinisessioon. Sain "kukkia", enkä raaskinut niitä tuhlata, kun "olivat oikeita" el...

Kun tässä on nyt tätä maallista ryömiskelyä harrastanut vuoden, päässyt päänsä sisään kummastelemaan kaikenlaisten asioiden paljoutta, mikä mihinkin vaikuttaa ja kun kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin on varmaankin aika tehdä uusia suunnitelmia. Doh, siis viime vuoden rämpimisestä jäi käteen hippaa vaille kolmen kilon, eikä puolentoista, kuten edellisessä väitin, pudotus. Sehän ei tee pal mittää pers kuukausi.  Mutta pidän sitä silti noin perinkin pientä pudotusta loistosuorituksena. Ette kuulkaa tiedä, millaisia mokailuja se on vaatinut! :D *päälle kunnon röhönaurut* Eli olen pudottanut kuukaudessa suunilleen sen, mitä aioin pudottaa viikkotasolla! Nyt on vaan nostettava viikkotason tavoite realistiselle tasolle.  Hiljaa hyvä tulee! Eli nyt on pudotusta kehitettävä 0,65 kg viikolle. Eikä huono. Mutta mitä olen oppinut? Olen oppinut olemaan riehaantumatta. Olen oppinut olemaan julistamatta. Olen oppinut sen, että se mikä toimii minulla, ei välttämättä toimi sinulla. Olen opp...

Olen pitänyt pikku breikin tästä nettiosastosta, ja ilmoitan tässä lyhyesti, että hengissä ollaan ja kaikki on mainiosti. Tai niin no. Sanotaan, että niin mainiosti, kuin olla voi olosuhteisiin nähden. Jatkan varmaan huomenissa, kunhan tuo pääni rauhoittuu. Rasitusmigreenini on jyllittänyt aamuvarhaisesta ja napit eivät ihan toivotunlaisesti tehoa. Oletusarvona on, että huomenissa näppis laulaa ja sormet soittaa. Kyä tää tästä.

Jouluaiheinen höpötykseni jatkuu. Minä en ole millään lailla ns. "jouluihminen". Joulu on nykyään aikaa, jolloin kaupoissa on helvetinmoinen tunku, ihmiset ovat "joulumielellä" eli ihan perkeleen kiukkuisia toisilleen ja koko ympäröivälle yhteiskunnalle. Kaupantäditkin saavat siitä kuulla kystä kyllin. Sitä kinkulla ottaan, joka joulua muistaa. Aikuisiälläni minulle ei ole oikein sataprosenttisesti selvinnyt tai valjennut joulun syvin olemus. Ehkä ennen tämä oli aika, jolloin juhlittiin seisausta. Valo oli poissa. Tai kristillisen perinteen mukaan Jeesus syntyi jouluna. Mikä ei ollenkaan pidäkään paikkaansa, tutkimusten mukaan. Loppiainenkin meni ns. nutulleen. Ennen jouluaika kestikin pidempään. Päättyi vasta tammikuulla Nuutinpäivään. Eipä kai pirtissä paljon nähnytkään mitään tehdä näin pimeällä. (Vilkaisu ikkunasta tuohon tielle näytti, että taas tulee lumihöttöä...) Mutta se mikä minulle tekee tästä vuoden pimeimmästä juhlasta juhlan, ovat kynttilät ja ulkot...

Joulu on eräs niistä ruokajuhlista, joista eniten tykkään. Ruokapuolikin on ihan mahdottoman skarppi ja karppi. Toiset väittävät, että kinkun yms. syönti aiheuttaa kaikenlaista vaivaa. Mutta tähän mennessä olen huomannut, että enemmän vaivoja ovat aiheuttaneet kaikki muut tykötarpeet. Kuten pottuloota ja puuro. Puuroon kun vielä levitetään reippaasti kanelia ja sokeria kyytipojaksi...sen jälkeen puoli looraa suklaata. Josta siirrytään sujuvasti kahveeseen ja pöydän antimiin, jotka ovat usein kakkua, torttuja ja pipareita sekä sitä sun tätä, mm. sitä saakelin maitosuklaahöttöä.  Varsinaisessa ruokapöydässä on sitten kalaa, kinkkua, kaikensorttisia laatikoita(peruna;lanttu;porkkana), keitettyjä perunoita, valkokastiketta, rosollia, kermavaahtoa, onpa kananamunaakin koristeena, omenaa ja luumua kinkun kyljessä, herneitä ja erisorttisia leipiä, makeita sellaisia, juustoa ja vaikka jos sun mitä! Röyh. Kun siis olen vedellyt annoksen lipeäkalaa ja sen päälle sillila...

Mielenmaisemassa joulu ei ole siinä ensimmäisten parhaiden hetkien seassa. Paitsi, sanoisinko sen vuoksi, että jouluna ruoka on hyvää. Kaikkia niitä ruokia saa syödä, joita sitä koko muun ajan miettii. Eli kinkkua ja muita herkkuja: kalaa/kaloja ja maksapasteijaa. Kunnon maksapasteijaakaan ei tunnu saavan enää mistään. Ennen oli se ihana HK:n maksis, jossa oli silavakuori ja päällimmäisenä folio. Ei saa enää sitä, ei. Seuraavaksi paras maksapasteija Snellmannilta, sekin pilattiin vähän aikaa sitten ja maistuu nyt jauhoiselta mössöltä. Ei kiitos. Täytyy tehdä itse. Mutta tässä kun taas kökötän koneeni ääressä katsellen huurteisia ja lumisia puita, annoin itselleni luvan pitää pakkaspäivän ihan siitä ilosta, että on pakkanen. Tosin kohta tönömme vaatii lisäruokintaa. Kun lämmitys on illalla säädetty ennen nukkumaan menoa ns. "täysille" tai johonkin lukemiin hetkeksi ja aamusella vähän pienemmälle koko päiväksi. Päivällä lämmitän vähän takkaa. Nyt ajattelin laittaa takassa myö...

Jee. En muista ihan justiinsa, hilluinko minä täällä blogistaniassa, että olen rakastunut keittokirjoihin. Kyllä. Tämä on pervoutta pahinta laatua. Keittokirjoissa, varsinkin noissa ikivanhoissa, avautuu aivan uudenlainen maailma ruoanlaittoon. Silloin ei hölvätty mausteiden kanssa, ei tuhlattu eläimen osia, eikä myöskään mitään muutakaan syötäväksi kelpaavaa. Aineetkin, siis mausteet yms. olivat melko eksoottisia näin nykypäivästä katsoen! Kuten salpietari. Maalla eläneille/eläville tulee välittömästi mieleen lannoite. :) Säilöntäohjeitakin on joka lähtöön. Aina suolaamisesta hapattamiseen ja kuivaamiseen. Vasta 50-60 -luvulla aletaan puhua syväjäädyttämisestä, eli pakastamisesta. Ruokatalous on ottanut pitkiä harppauksia jo minun elinaikani aikana. On tullut mm. margariini...yök. Anteeksi vain, mutta minä en siihen akselirasvaan koske pitkällä tikullakaan. Olen pienen ikäni inhonnut margariinin makua. Se takertuu tuonne kurkkutorveen ja kiusaa koko päivän. Mielummin jätän sitten ko...

Perusteellinen kyllästymys pimeyteen, vesisateeseen, sientenkeruuseen ja ylipäätään kaikkeen, saa tekemään ns. töllön töitä. Yritin ottaa selkoa vähän kaikista asioista, jotka minua ns. kiinnostavat. Ja huomasin, että olen jälleen lähtöpisteessä. Tässä näin. Naputtelemassa läppäriä, enkä ole saanut juuri mitään aikaan. Oman projektini kanssa räähistyn, kun siinä on useampi kerros, joista kaksi pitäisi punoa näämmäs irti kokonaisuudesta ja tehdä niistä omat juttunsa. Kustantajastakaan ei ole vielä(kään) havaintoja, mutteivät ne kyllä ovikelloakaan tule soittelemaan...jollen itse tee asialle jotain. Sekä reseptiikkaakin olen ihmetellyt, kun välillä tulee evästä tehtyä niiiiiin fiilispohjalta, ettei oikein muistakaan, mitä möhmelöitä on sinne sapuskaansa tunkenut. Sama toistuu kaupassa, kun etsiskelee syötäväksi kelpaavaa sen kaiken mössön seasta. Iskee äkkiä kyllä hiilarihimo ja kauhistuksen kaninkoppi. Kuuma kivi putoaa päähän ja saa taivaat aukenemaan. Auts. No, joka tapaukses...

Onneksi myös näitä ajatuksensirpaleita on tullut koottua sinne ja tänne. Tässä taannoin ajattelin, että mitäpä sitä sen kummemmin kenellekään mainostamaan tätä ruokavaliota. Olisi pitänyt päänsä silloin pitää. Nimittäin nyt joudun tappelemaan siitä, että minä EN noudata mitään ATKINS -valiota. Enkä todellakaan raakkaa kaikkia hiilareita ruokavaliostani pois. Mikä helvetti siinä on, että jos vähennät hiilihydraatteja ja korvaat niitä paremmin sietämilläsi, niin olet Atkinsilla. Eihän tämä näin mene! En todellakaan noudata tri Atkinsin neuvoja. Kehittelen omaa tyyliäni. Joka ei sotke sokereita ei muutenkaan aineellistumistani. Siis aineenvaihduntaani. Katselin tässä myös, että mitä en ole syönyt vähiin aikoihin. Peruna, pasta ja riisi. Niiden kanssa en tule toimeen, samoin ns. suora sokeri. Eli kaikki ne asiat, jotka sokeroivat minut sisältäpäin. Jos syön ruisleipää, niin se pitää verensokerin kyllä tasaisena. Tasaisen korkeana ja kauan. Ei sovi ruokavalioon. Kasvikset sekä raakana e...

Tuo tarkoittaa, tuo otsikko sitä, että nyt on käyty euforinen vaihe läpi ja on aika tarkistaa, että mitä että! Tuliko tehtyä oikein, väärin vai oikein väärin, kropan mielestä. Vaakani, jonka vanha herrakoira kusi jumiin, on saatu jälleen elävien kirjoihin, mutta kauanko toiminee, sitä ei tiedä edes Aino Kassinen. No, Ainolla on multaa nokan päällä jo jonkin verran, että voihan vastausta joutua odottelemaan... Niin! Rämäytin siis kroppaani painonlisää erinäisiä kilogrammoja. Koko paska alkoi edellisestä hormonihyrskeestä ja siitä, että enimmäkseen istun tässä koneella naputtamassa vimmaisesti, ties mitä. Eikä sitä tiedä edes tämä naputtaja itse. Nyt pitäisi tehdä pari selvitystä sinne ja tänne sekä raapata CV:tä uuteen uskoon ja toivoon, mutta näyttää siltä, että a) vanhat naiset eivät saa duunia b) kuulostan puhelimessa mainiolta, mutta ulkonäkö ei passaa vartalolle... Eipä silti, että vaipuisin mihinkään toivottomuuden tilaan, täytyy järkkäillä tässä vähän. :) Vaipumisesta toivot...

Ihan käsittämätöntä! Kerrassaan outoa ja omituista. Verrattoman huvittavaa, erinomaisen naurettavaa. Osallistuin tässä kyselytutkimukseen eli galluppiin. Kotimaisittain kalluppiin. Siinä kyseltiin rasvankäytöstä jne. Ja kysymykset olivat ihan jänskiä. "Saiko tämä xxx ajattelemaan kolesterolia...blabla" NO EI! Ensin pitää lääkärikunnan päästä sovintoon siitä, mikä on ensinnäkin normaali kolesteroli ja paljonko on yksilöllinen vaihtelu viitearvoon ja vielä sekin, että miten se kolesteroli jakautuu. Ei voida tuijottaa vain kokonaiskolesterolia ja tukea pas...eikun margariiniteollisuutta. Voi vehnä, että kiukuttaa. Kun mielestäni määrä ratkaisee, oli kyse sitten siitä, millaista rasvaa käytät, tai siitä, millaisia hiilihydraatteja syöt. Jos ravinto koostuu enimmäkseen hiilihydraateista, niin voihan perse. Ainakaan olo ei parane, saati kolesteroliarvot, kun siitä on minunkin tuttavapiirissäni esimerkkejä vähän liiankin kanssa. Mm. eroppi (entinen avoppi) sai määräyksen syödä k...

Tässä patsastellessani tuli mieleen, että eihän tässä ole kuin yksi huiskaus, ja on monien palvoma rahan ja syöminkien juhla, joulu. Että joulu juhlista jaloin, pikkujouluista kontaten. Kuten vanhankansan viisaus sanoo. Aloin tässä vaivaamaan aivojani, että mitähän sitä pitäsi silloin harrastaa. Syömistä tietenkin ja millaista, niin tulee hetimiten mieleen, että skarppia tietenkin. Kompuroin kuitenkin syöminkien ohella juominkeihin...kun lapsia ei tässä jaloissa pyöri ja pörrää, niin mikä ettei sitä vähän alkoholilla marinoisi jo syötyä evästään. Evästään kala tunnetaan. Tässä viikon mittaan olen taas ja jälleen tehnyt kaikkinaisia viilauksia. Viilasin mm. vähän eräästä hampaastani, joka oli kehittänyt saatanan terävän reunan tuonne kielen puolelle. Hammaslääkäri on varmaan riemuissaan...ihan tuollaisella hienolla metalliviilalla vetäisin sen sileäksi. Meinaan sitä kun kolme kertaa samalla viikolla herää siihen, että veri tirskuu suussa ja sattuu aivan helvetisti, niin jotainhan sii...

Mikähän erinommaanen ny on, kun tässä ärsyttää taas vähän kaikki. Aloin ärsyyntyä jo edellisestä postauksestani, kun nyt luettuna se tuntui osittain helvatillisen tekopyhältä jaarittelulta. Varpu oli kommentoinut sitä juuri sillä, että mikähän siinä on, ettemme osaa elää ja antaa toistenkin elää? Niin mikä? Entisessä elämässäni koin juuri näitä juttuja, etten "saanut olla rauhassa", vaan minulle tuli sellainen olo, että minua kytättiin. Tunne kasvoi hallitsemattomaksi pelkäämiseksi, ettei suunnilleen verhoja uskaltanut avata! Saati että olisi kuunnellut radiota tai katsonut telkkaria, varsinkaan myöhään illalla. Jos valot unohtuivat päälle, niin jo joku kyseli alkoholinkäytöstä. Tai jos sait itsesi kinnattua keppien kanssa kaupalle, niin olit luopio, joka jättää "toverit" pulaan. Auts! Tunsin, etten enää hallitse itseäni! Vaan se on joku ulkopuolinen, joka kertoo, että mitä saa ja mitä ei saa tehdä. Kuulkaa, arvatkaa onko ollut pitkä tie pois tuosta "hallitse...

Aamullinen säikähdys teki tepposet. En päässyt tänne näppylöimään yhtään mitään, virhekoodia vaan pukkasi. Niipä tyydyin polttelemaan tässä yöpaita päälläni, villasukat jalassa ja tukka sekaisin, vaikka mitä. Tupakit on kauempana, ja nyt ei ole tullut sitäkään lajia paljon harrastettua. Siis CD-levylle polttelin vanhan koneeni sisikuntaa. Mutta. Eiliseen läskikapina -postaukseeni viittoillen, mennäänpä vähän tähän juttuun: suvaitsevaisuus. Miten te käsitätte tämän käsitteen? Mitä suvaitsevaisuus oikeasti on teidän mielestänne? Onko suvaitsevaisuuden varjolla toisten ihmisten syyllistäminen teistä oikein? Entä painostaminen suvaitsevaisuudella? Oletko parempi ihminen, jos olet suvaitsevainen? Minkälaista on suvaitsevaisuutenne? Käytättekö suvaitsevaisuutta suojautumiseen vai lyömäaseena? Minä kun olen sitä mieltä, että suvaitsevaisuuden varjolla tehdään politiikkaa siinä missä kodin, uskonnon ja isänmaankin. Eli sitä käytetään hyväksi kaikin tavoin ja suvaitsevaisuus -parka kärsi...

Kaalikaheliuteni sai eilen uusia ulottuvuuksia, kun muistin suuren inhokkini kiinankaalin. Sepä onkin veikeä vihannes, se. Salaattia en tee siitä enää koskaan (don't say never), sillä meidät 60 -luvun lapset kyllästettiin ensiksi koulussa ja sen jälkeen ravintoloissa tällä sahajauhonmakuisella, mustapilkullisella "kasviksella". En myöskään suostu syömään sitä puolta kiloa päivässä! Paitsi, jos se valmistetaan hyvin. :) Mistähän tuo ns. kiinankaali on kotoisin? No, pitihän se mennä kuukkeloimaan. (Kääntäisivät saamari jo Googlen suomeksi: Kuukkeli) ja sieltähän se löytyi: Brassica rapa subs. Pekinensis, eli pekinensis -ryhmä. Ja ei ole kaali vaan nauris, josta syödään lehdet, samaa porukkaa (läheistä sukua: subs. Chinensis) on pinaattikaali, eli tämähäntä paksoi. Myös sinapit kuuluvat kaalien laajaan sukuun, kuin myös rapsi ja rypsi. Ääh, lukekaa RAHOLAN syötäviä sanoja! Siellä ne on salat selvitetty. Asiaan, minä siis soittelin eilen kaikkinaisia rokkenrollipiisejä,...