MahaTar laihtuu. Mutta miten!

Mitäs minun pitikään? Jaa-a, kun taas pätkii, niin pätkiköön. Jänskättää vaan, että tuleeko kirjallinen oksennukseni framille sille laatimanani päivänä, päivää ennen vaiko peräti myöhässä. Sen kun tietäisi. Mene ja tiedä. Tietämättömyydestä on jälleen tullut luettua juttu jos toinenkin, varsinkin kolmas. Epuuttelen mielessäni sitä, että kuinka helvetin hukkateillä ovat nykyihmiset. Missä se mahtaa maalaisjärki maleksia silloin, kun suomalaista persujunttia viedään kaupoille. Joko torille tai sitten ihan tavan ruokakauppaan. Ehdoton ehkäily alkaa jo kilometriä ennen. Ostaisiko sitä tai tätä. Tai ostaisiko sittenkin tota. Eikun ostankin niitä mikroskooppisen pieneksi sörsseliksi pilkottuja lihalimppejä, jota karjalanpaistiksi rasian kannessa mainitaan. NOT! Ostin tässä taannoin moista moskaa, paljastui lähes syömäkelvottomaksi. Karjalanpaistilihat pitää olla kunnon kuutioita eikä pikkusormenpään kokoista silppua. En lähettänyt palatutetta valmistajalle ja nyt harmittaa. Karjalanpaistis...

Tätä se mun uneni tiesi. Anoppini oli hävittänyt vanhan paistinpannunsa, upean, ulkopinnalta emaloidun ja käyttössä patinoituneen, hyvinrasvatun paistinpannunsa. Minua itketti. Mutta ei itkettänyt enää sen jälkeen, kun sain häneltä lohdutukseksi luvan viedä mennessäni Suomen Kukka -astiaston osasia. Sen sinivalkoisen, mummolasta tutun. Pilkkumi eli liemi- tai soppakulho on erityisesti mieleeni. Kertakaikkinen aarre, kaikin puolin. Jätin ne vielä toistaiseksi asumaan anopin kaappeihin. Mutta paistinpannu harmittaa kyllä vieläkin vähän. Vaspuukissa, kuten minä feispuukkia nimitän, lainehtii keskusteluja sinne tänne. Välillä en voi olla kommentoimatta, että hei haloo, kolme murua sokeria ei aja hiilihydraattitietoista turmioon ja kuolemaan. Eikä ruokalusikallinen vehnäjauhoja. Ei tule viikatemies vaatimaan mukaansa myöskään yhdestä purkista tomaattisosetta tai -murskaa. Nyt tuntuu olevan jonkinlainen trendi kauhistella kaikkia myrkyntapaisia, joita ruoasta saattaa löytyä, jonkin säilönt...