Alati asian vierestä tai vieressä.
Tässä viimeaikaisessa vimmassani olen blogannut kaikesta muusta, paitsi siitä itsestään. Laihtumisesta. No, mikäs siinä, hankala on puhua asiasta, jota ei ole tapahtunut. Ellei sitten ole kuuluisa satukirjailija tai science fiction -raapustelija. Ihan täytyy kuulkaa tunnustaa, että nyt on menty vähän eestaas tiellä taistojen. Paha kurki. Pimeät ajat ovat minulle kauhistuksen kaninkoppi. Se tässä on kuitenkin positiivista, etten ole tänä vuonna lihonut näin pimmeellä!
Onnekseni en ole päässyt takasin missään vaiheessa niihin järkyttäviin lukemiin, joista tämä koko hässäkkä lähti. Takaisin on tullut jokunen kilonen, mutta niiden kanssa on nyt vaan elettävä siihen asti, että ne voi hyvästellä. Iäksi olen hyvästellyt jo viisitoista kiloa siitä pahimmasta. Olen monesti peilannut heikkoja kohtiani, siis noin kuvainnollisesti. Ensimmäinen heikkouteni on kerran kuussa esiintyvät perunamuusiset. Perunamuusia tai muuta väkevästi hiilihydraattista huttua vaan onpi pakko saada. Tilanne helpottaa onneksi parissa päivässä. Samaan rytäkkään kuuluu myös ruisleipä ja olut. Järkyttävien kankkusten saattelema viininlipitys on pitänyt jättää. Toisaalta, jos juo viiniä kuin oltta, niin tietäähän sen. Aluksi jyrkkä nousuhumala joka päättyy älyttömään laskuhumalaan. Eikä se ole enää kivaa. Niinpä olen päättänyt pitäytyä vähemmässä. Hormooneja vastaan on vaikea taistella, sitä pitää vain omaa kroppaansa alkaa ymmärtämään. Mutta hormoonit eivät ole myöskään mikään puolustus. Ei ole itsetarkoitus se, että "mulla ny se aika" ja vedetään sitten kaikki, mitä kaapista löytyy. Seinätkin.
Jälleen on pohdittu julkisesti jos vaikka sun mitä. Kuinka lihavat eivät saa tukea lääkäreistä, hoitosuositukset ovat päin männikköä ja paljon muuta. Tutkimuksiakin väännelty ja käännelty pohjamutia myöten. Terveysväittämiä pengottu. Onko mikään ihme, että jos vuosikymmeniä on syötetty pajunköyttä ja yks kaks siirrytäänkin sisaliin, niin että menee ottikanavat tukkoon? Tulee ymmärtämiseen kupruja. Kun yön hiljaisina tunteina puntaroit vaikka mitä, tulee helposti syyllinen olo. Tai mikä vielä pahempaa, et ymmärrä asiasta höykäsen pölähtämää. Vaikka kuinka yrittäisit. Minulle on käynyt monesti juuri niin. Välillä tulee kumipallo-olo. Että pompotellaan totuudesta toiseen. Se on aika irrationaalista, eli suomeksi älytöntä, että kun alat kyseenalaistaa tulee joukko, joka antaa sakinhivutusta oikein molemmille poskille.
Päätin jo jossakin vaiheessa elämäni kiertokulkua, etten alkaisi minkäänlaiselle laihikselle, dietille, kuurille enkä muullekaan kirutukselle. En. Vaikka voissa paistettaisi. Koin syvän ahaa-elämyksen joskus vuonna 2004. Olin juuri jättänyt taakseni erään mainehikkaan keskustelupalstan, poistunut ovenkarmit kaulassa heiluen ääreen. Palsta oli painonvartiointipohjainen. Onnistuinhan minä silläkin. Juu. Komeasti. Olin vain aivan liian kärjekäs kommentaattori ja käsitteet olivat sekaisin kuin hutsun suku. Meni samaan hivakkaan ketoosit ja ketoasidoosit. Onnistuin pahoittamaan muutamia mieliä ja karkottamaan pari keskustelijaa suohon, tai vielä syvemmälle. Ymmärrän vasta nyt lähes kymmenkunta vuotta myöhemmin, että mokamoka!!
Jatkuvan stressin olemassaolo tekee aika monelle tepposet. Tulee hälläväliä -viikoja. Tai ensin tulee hälläväliä -päiviä. Sitten ne muuttuvat kuukausiksi ja vuosiksi. Paine saattaa tulla joko henkilökohtaisista lähtökohdista tai työstä. Jotkut ottavat niin suurta pulttia ulkonäöstään, että siitä syntyy jo oivallinen ortoreksia. Kuinkahan monta ortorektikkoa kuljeksii ympäristössämme? Olen törmännyt mm. sellaiseen ilmiöön, että pilataan toisten ruokailu tulemalla pöytään valittamaan, että miten kamalan rasvaista ruokaa täällä syödään, nyt joutuu illalla salilla polttamaan taas kaloreita! Ja vedetään huttua kuin hevonen. Vilkuillaan samalla toisten lautasia arvostelevasti. Siitä on pakko lähteä pois mieltään pahoittamasta. Omasta puolestani kiskaisen kyllä pöydälle kommentin pyörimään, että menee siltä arvostelijalta ruokahalu. Mielellään pariksi viikoksi.
Menen syömään. Kun taas eksyin aiheesta.
Onnekseni en ole päässyt takasin missään vaiheessa niihin järkyttäviin lukemiin, joista tämä koko hässäkkä lähti. Takaisin on tullut jokunen kilonen, mutta niiden kanssa on nyt vaan elettävä siihen asti, että ne voi hyvästellä. Iäksi olen hyvästellyt jo viisitoista kiloa siitä pahimmasta. Olen monesti peilannut heikkoja kohtiani, siis noin kuvainnollisesti. Ensimmäinen heikkouteni on kerran kuussa esiintyvät perunamuusiset. Perunamuusia tai muuta väkevästi hiilihydraattista huttua vaan onpi pakko saada. Tilanne helpottaa onneksi parissa päivässä. Samaan rytäkkään kuuluu myös ruisleipä ja olut. Järkyttävien kankkusten saattelema viininlipitys on pitänyt jättää. Toisaalta, jos juo viiniä kuin oltta, niin tietäähän sen. Aluksi jyrkkä nousuhumala joka päättyy älyttömään laskuhumalaan. Eikä se ole enää kivaa. Niinpä olen päättänyt pitäytyä vähemmässä. Hormooneja vastaan on vaikea taistella, sitä pitää vain omaa kroppaansa alkaa ymmärtämään. Mutta hormoonit eivät ole myöskään mikään puolustus. Ei ole itsetarkoitus se, että "mulla ny se aika" ja vedetään sitten kaikki, mitä kaapista löytyy. Seinätkin.
Jälleen on pohdittu julkisesti jos vaikka sun mitä. Kuinka lihavat eivät saa tukea lääkäreistä, hoitosuositukset ovat päin männikköä ja paljon muuta. Tutkimuksiakin väännelty ja käännelty pohjamutia myöten. Terveysväittämiä pengottu. Onko mikään ihme, että jos vuosikymmeniä on syötetty pajunköyttä ja yks kaks siirrytäänkin sisaliin, niin että menee ottikanavat tukkoon? Tulee ymmärtämiseen kupruja. Kun yön hiljaisina tunteina puntaroit vaikka mitä, tulee helposti syyllinen olo. Tai mikä vielä pahempaa, et ymmärrä asiasta höykäsen pölähtämää. Vaikka kuinka yrittäisit. Minulle on käynyt monesti juuri niin. Välillä tulee kumipallo-olo. Että pompotellaan totuudesta toiseen. Se on aika irrationaalista, eli suomeksi älytöntä, että kun alat kyseenalaistaa tulee joukko, joka antaa sakinhivutusta oikein molemmille poskille.
Päätin jo jossakin vaiheessa elämäni kiertokulkua, etten alkaisi minkäänlaiselle laihikselle, dietille, kuurille enkä muullekaan kirutukselle. En. Vaikka voissa paistettaisi. Koin syvän ahaa-elämyksen joskus vuonna 2004. Olin juuri jättänyt taakseni erään mainehikkaan keskustelupalstan, poistunut ovenkarmit kaulassa heiluen ääreen. Palsta oli painonvartiointipohjainen. Onnistuinhan minä silläkin. Juu. Komeasti. Olin vain aivan liian kärjekäs kommentaattori ja käsitteet olivat sekaisin kuin hutsun suku. Meni samaan hivakkaan ketoosit ja ketoasidoosit. Onnistuin pahoittamaan muutamia mieliä ja karkottamaan pari keskustelijaa suohon, tai vielä syvemmälle. Ymmärrän vasta nyt lähes kymmenkunta vuotta myöhemmin, että mokamoka!!
Jatkuvan stressin olemassaolo tekee aika monelle tepposet. Tulee hälläväliä -viikoja. Tai ensin tulee hälläväliä -päiviä. Sitten ne muuttuvat kuukausiksi ja vuosiksi. Paine saattaa tulla joko henkilökohtaisista lähtökohdista tai työstä. Jotkut ottavat niin suurta pulttia ulkonäöstään, että siitä syntyy jo oivallinen ortoreksia. Kuinkahan monta ortorektikkoa kuljeksii ympäristössämme? Olen törmännyt mm. sellaiseen ilmiöön, että pilataan toisten ruokailu tulemalla pöytään valittamaan, että miten kamalan rasvaista ruokaa täällä syödään, nyt joutuu illalla salilla polttamaan taas kaloreita! Ja vedetään huttua kuin hevonen. Vilkuillaan samalla toisten lautasia arvostelevasti. Siitä on pakko lähteä pois mieltään pahoittamasta. Omasta puolestani kiskaisen kyllä pöydälle kommentin pyörimään, että menee siltä arvostelijalta ruokahalu. Mielellään pariksi viikoksi.
Menen syömään. Kun taas eksyin aiheesta.
Kommentit
http://www.uusisuomi.fi/kotimaa/108420-varoitus-700-000-suomalaisen-laakkeesta-%E2%80%9Drahan-tuhlausta%E2%80%9D
-Massu