Avoin V-tyyli

Lainaan heti alkuun Feissarista pätkän Varpua. Rips, noin.
-klipsis, lainaus alkaa-

 Sain sähköpostia, jossa kyseltiin kantaani tämmöiseen asiaan:

Mikä on vähähiilihydraattisen määritelmä Suomessa, Ruotsissa  LCHF-lehti määrittelee seuraavasti:

1) max 10g hiilareita (E2%) tiukkadieetti

2) max 25g   (E5%) normaali

3) max 50 g  (E10%) ylin mahdollinen

4) max 100g  (E20%) hiilarirajoitteinen

Ymmärrän, että kun tehdään tutkimusta, on määriteltävä tarkkaan, mitä tarkoitetaan kun puhutaan vähähiilihydraattisesta. Yleensä tutkimuksissa on tarkoitettu käytännössä VÄHEMPihiilihydraattista.

Mutta ihan en tajua. mihin tavalliset ihmiset tarvitsevat tuota tietoa? Ja mihin nuo rajat perustuvat? Nuo eivät ole Atkinsia, vaan ilmeisesti ruotsalaisgurujen ja tiukistelijoitten määritelmiä?

-klapsis, lainaus päättyy-

Ajatus vaikuttaa aivan päättömältä. Siis tuo määritelmä. Rajaaminen. Mielestäni rajat syyllistävät. Tulee niitä kauhunhetkiä, että apua, olen syönyt väärin! Väärin!! Koko elämä on pilalla! Kurkkua kuristaa, kun siitä on mennyt alas väärä määrä hiilareita. Anteeksi, että olen olemassa. Tämän jälkeen paetaan vessaan viiltelemään ranteitaan. Kun "syö väärin". Kuuletteko kuinka seinät naristen kumartuvat puoleenne huokumaan kylmää hönkäystä: "Söit tänään 56g hiilareita, tolvana, pöljä, mäntti!!"
Ahdistut niin, että et tule viikkoon kylpyhuoneen ammeen takaa. Ja sotket iloisesti keskenään, totta kai, ketoosin ja ketoasidoosin. Teet taas kuolemaa, kun ei voi syödä kuitenkaan mitäääään!! Tiukennat edelleenkin nälkävyötäsi ja saat ympäristön lakoamaan lausunnoillasi: "Ei kiitos, kun minä en voi, menee ketoasidoosini pilalle, kun tuossa on hiilihydraatteja yli sallitun määrän, kaksi grammaa". Salaa syöt vessassa suklaata. Ettet pyörry.

Ottakaapa ohtanahka kauniiseen käteen ja toiseen kynä. Sekä tietenkin pala kirjoituksen kestävää paperia. Vääntelette siihen koulussa oppimillanne kirjaimilla kauniisti ne asiat, mitkä tekevät syömisestä omasta mielestänne nautittavaa. Mitkä maut, mitkä värit, millainen kattaus, millainen annos. Huomatkaa, että ruoan ulkonäkö ja sen tarjollepano ovat tärkeitä. Lapussa lukee kuitenkin, että kermakastiketta, lihaa, värikästä salaattia. Eikö vain?

Pipertelystä en tykkää. Kun lautaselle rakennetaan huojuva talo kaikenmaailman tippojen ja sen saatarin rucolan koristamina, minä alan huutaa. Annos voi olla kaunis ihan pelkästään sen sisältämien ainesten vuoksi. Muusin voi vaihteeksi pursottaa siihen annokseen, jos haluaa vähän erilaista. Pienellä vaivalla syntyy vaatimattomastakin ruoka-aineesta juhlallista evästä. Parasta, mitä tiedän, on rapeaksi paistettu siansivu. Kastikeliha, siis. Sitä on kiva rapistella salaattiin tai kiertää kesäkurpitsaan ja mausteet niskaan ja uuniin/grilliin. Eikä niitä ruoka-aineitakaan tarvitse olla sekatavarakaupan verran pöydässä. Yksinkertainen, sekin on kaunista ja maukasta.

Toinen asia onkin sitten se, mihin syöt. Nykymaailmassa oikeaa nälkää eivät pode kohta enää edes köyhät. Ikilaihduttajat kärvistelevät vuosi toisensa jälkeen mitä oudoimmilla kuureilla, ruokavalioilla, kevytversioilla ja muilla omituisuuksilla. Ja kuolevat stressiin kun pitää koko ajan olla niin tarkkana sen saamarin ruokavalion kanssa. Mutta onpa ruumiskin sitten kaunis ja kevyt. Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat -slogani tuntuu ikävästi pätevän edelleen.

Missä on salliva ja kannustava ruokavalio? Enemmän kuin rajaamista, tarvitaan sallimista. Mikään ei ole varsinaisesti kielletty, mutta on ruoka-aineita, jotka eivät kuulu ruokavalioon. Niitä on helppo olla syömättä, ne eivät ole kiellettyjä, vaan NE EIVÄT KUULU RUOKAVALIOON.

Otetaas taas. Vedetään tässä pikku, pikku kuvitteluleikki. Olet juuri saanut käsiisi upouuden akkainjulkaisun, jonka kannessa kuvankäsitelty kansikuvamalli keikistelee kuvankäsitellyissä bikineissä, kampaajan ja kuvankäsittelijän muotoilemissa kutreissa ja oikean kainalon alla lukee, että "syö mitä haluat ja laihdu kesäksi bikinikuntoon".
Paljastuu joka tapauksessa, että ruokavalio sisältää enemmän rajoituksia kuin mikään aikaisempi. Kermaa teelusikallinen viikossa, kuusi salaatinlehteä päivässä, näkkäri lounaaksi ja tuoremehua välipalaksi. Missä on ateria? Ei missään. Sinua on huijattu. Kun luet uudelleen artikkelin, niin jossain sivulauseessa sanotaan, että ihminen voi syödä kyllä mitä haluaa, mutta syömistä on syytä rajoittaa. Seuraavasta ilmaisjakelusta bongaat laihdutusvälineen, joka on ylivoimainen ja antaa siivet tai vähintään universumin avaimet. Eikun hankkimaan. Ja kaiken tekee siis puolestasi Joku Muu, poikkeuksetta. Mutta laihdutusvälinettä et kehtaa palauttaa, vaikka se olikin törkeän kallis. Nolottaa.

Pohdin illalla tätä rajojen tarpeellisuutta ja tarpeettomuutta. Rajat on rakkautta -mantraa toistellaan lastenkasvatuksessa. Rajat ovat hyviä olemassa. Mutta, mutta. Rajat myöskin rajaavat, ahdistavat ja tekevät elämästä rajattua, ahdasta ja ahdistavaa. Ahdasmielistäkin. Kun siellä omien pikkupikku rajojen sisällä ei sitten olekaa muuta sisältöä, kuin se, ettei niitä rajoja ylittelisi. Vähän niinkuin lapsena, ettei astuisi laattojen rajoille. Jos astui, putosi taivaasta kuuma kivi kuuppaan tai katkoit jalkasi heti nurkan takana. Rajat luovat pelon ja ahdistuksen tunnetta. Eikä ahdistuneena ruoka maistu. Suuri ruokaguru Brillat-Savarin oli jo Ranskan vallankumouksen aikoihin sitä mieltä sokeri ja valkoiset jauhot ovat syypäitä lihavuuteen. Tieto oli minulle hyvinkin helpottava. 

Pohdin myös jälleen sitä, että miksi ja miksi ja miksi kaiken pitää olla helppoa, nopeaa, heti saatavilla, nyt tässä ja varsinkaan itseänsä ei tarvitse laittaa likoon mihinkään. Paitsi kylpyveteen. Tai uima-altaaseen, jossa mitä useampi kokki sen huonompi uimavesi. Kun tähän lankeaa, niin silloin ei hyvä heilu, eikä juuri muukaan. Ei sedät jaksa heilua, ei veturimiehet heiluta, ei heilu hattu eikä täti Moonika, ei. Ja sen jälkeen tekeekin mieli haukkua väärää puuta. Tai vaikka Varpu. Vaikkei ole huomannut, että omassa päässä sitä puuta vasta piisaakin! Toisaalta, kyllähän sitä kelluu sitten kivasti, jos veneestä putoaa.

Instantelämä, instant laihduskuuri, instant idiot. Kaikkeen lisätään vain vesi. Tai tuohon viimeiseen alkoholi. Nautinnon, hyvänolon ja kuvankäsitellyn aikakauslehtielämän tavoitteleminen ei varmasti tee ketään oikeasti onnelliseksi. Eikä myöskään ylenpalttinen pyrkimys takaisin luontoon. Sen kanssa nyt vaan on elettävä, että kaikkea ei voi saada kerralla, ei aikauslehtielämää eikä luomuelämää samalla kertaa. Oma mielipiteeni on, että unelmia pitää olla, mutta niiden toteuttaminen on sitten toinen juttu. Jos on onnellinen juuri sellaisena kuin on, miksi sitten pitää lähteä tekemään jotain sellaista, mikä ei kuulu joukkoon? Eihän kukaan mene laskettelemaan, jos on korkeanpaikan kammo! Tai katko itseltään käsiä ihan vaan huvitellakseen. Eihän oikeasti?

Hoo, täytynee rajoittaa. Jos ei muuta, niin tekstin määrää.