Erikoisia lemmikkejä.
Päässäni pörräsi sen verran, että piti ihan näin keskellä yötä tulla koneen ääreen kiusaamaan itseään. Pitkin yötä alitajuisesti erilaisia asioita pohdittuani, minulle alkoi hissukseen valjeta kaikenlaista. Se ei tietenkään ole mitään uutta. Toisinaan valkenemisen tuotteet ovat ympäristölle myrkyllisiä. Kuten erisorttiset pohjaankyrvähtäneet koe-erät ties mitä, jota voisi ruoaksi kutsua. Kuten nyt kananmunat. Niiden keittäminen on minulle ajoittain sula mahdottomuus. Ei vain meinaa tulla hyvää ja kaunista, keltuainen ei valu, vaan pomppii kuin superpallo. Tai sitten valuu koko kanankevennys.
Tuolla naamariläpyskässä valtaa sivutilaa mm. uutinen, että uusi ekoliha on nyt täällä. Mikä uusi? Millä perusteella uusi?? Hyönteisethän ovat olleet maailman turuilla ja toreilla meidän riesanamme jo sen verran kauan, ettei ne mitään uusia ole. Eikä niissä juuri ole lihaakaan. Harhaanjohtavaa mainontaa! Ja varmaan suurin osa lukijoistani pitää niitä harvinaisen vastenmielisinä ja iljettävännäköisinä. En täällä Pohjoismaissa ole nähnyt kakaralaumaa heinäsirkkoja metsästämässä. Paitsi sitoakseen onnettoman hyönteisen kinttuun rullalangan, josta sitä sitten "talutetaan". Mietin siinä ohessa myös asetelmien kääntymistä hissukseen päälaelleen. Länsimainen porukka alkaa siirtymään todelliseen kivikausiravintoon ja kehitysmaissa edelleen ihannoidaan "Neljän lihaksen lihantuotantoa". Eli niitä fileitä. Eihän filee ole oikeasti edes maukas. Pehmeä ja nopea valmistaa se kyllä on! Mutta mikään ei voita rinta-, lapa- ja muita hitaasti ja hartaudella valmistettavia palasia! Tunnustan olevani lihansyöjä henkeen ja vereen. Nam, verilettuja!!
Mikä minusta tekee huvittavan tästä Maailman kuvalehden uutisesta on se, että nyt näyttää löytyneen sellainen lihantuotantosuunta, jota on vaikeaa kuvitella ympäristöaktivistien vastustavan. Nauroin keskellä yötä ääneen kuvitelmalleni, jossa HVR(hyönteisten vapautusrintama) hiiviskelee hyönteistuottajan farmin lähimetsissä tarkoituksenaan vapauttaa ziljaardi vaeltajasirkkaa luontoon, kun ne eivät kuulu kasvatustilalle. Bzzzrrrrr! ja synkeä parvi pörähtää viereisen viljantuottajan peltoon ahmaisemaan sadon parempiin suihin. Asiasta käydään oikeutta vuosikaupalla. Tai toukkafarmari kokee aamulla kamalan yllätyksen kun seinillä on suttuja, joissa seisoo selvästi: "Touka ei kuullu farmattavax!" "Puuntuhoja kärsii vankkeudesta!" "Alaspro prolo riistajä-kapitalistit" "Hyönteisillä on oikeuksia". Ja koko toukkala on tuhottu. Ettei naurata teitä yhtään? Ja minä olen julma?
Ei kuulkaa, ei ole mitään elitististä vänkäystä se, että ennenvanhaista hätäravinnoksi luokiteltua pistellään hyvällä halulla. Kiinassa syövät kaikkea, millä on jalat, paitsi tuoleja ja pöytiä, sanoo vanha kansanviisaus. Olisi syytä siis mennä vilkaisemaan peiliin tai muuhun kuvastimeen. Tottumuskysymys, kuten kuuluisalla jääpuikolla paikassa, johon ei aurinko paista. Sulaa, ennen kuin ehtii tottua. Meksikonmatkaajat kehuvat herkkua nimeltä escamoles. Ja popsivat muurahaisenmunia siis hyvällä halulla tortillojen välissä. Ja nuoruudessani ranskalaisista leviteltiin ikäviä juttuja sammakonreisien, etanoiden ja heinäsirkkojen popsijoina. Tosin kulutusta saattaisi vähentää myös kakaroitten alituinen narina, että mille ollaan allergisia. Yhtään ei olla allergisia silloin, kun raaka-aine on tunnistamattomassa muodossa, mutta muuten herkkuperseet vinkuvat lautasen äärellä, että äiti mä en voi syödä, kun olen alleriginen heinäsirkoille...
Ruokapöydistä etelämpänä näyttää löytyvän edelleen sammakkoa ja etanoita, eikä kukaan huuda ääneen. Jopa armaassa Suomessamme on etanoihin keskittyvä ravintola. Sitäkään ei pidetä enää outona. Sinne mennään pikkusormi pystyssä ryystämään valkosipulivoita etanahöystein ja imemään ylihinnoiteltuja ravintolajuomia. Kun se on hienoa. Sanokaa minun sanoneen, että elitistinen status vaan ötömöönikseille, niin johan lähtee! Siellä jonottaisivat kiltisti koko Suomen kerma ja kakku, Nalle etunenässä, että pääsisivät herkuttelemaan önneillä oikein laajalla kirjolla. Ja miltähän se ruokalista voisi ehken näyttää?
Kuvitellaanpa hetkonen:
Aperitiiviksi olisi suuri lusikallinen friteerattuja muurahaisia inkiväärikerman kera tai paahdetut muurahaisenmunat Mexico. Alkukeittona tarjoiltaisiin vaikkapa fenkolisosekeittoa ja ryöpättyjä tai uppopaistettuja ja taikinoituja jauhomatoja. Kuorruttamattomat jauhomadot olisi diskreetisti pilkottu hieman pienemmäksi, mutta koottu keoksi hennonmakuisen fenkolisopan päälle. Välissä nautittaisiin tietenkin Koshua ja Karahvivalkoviiniä uudelleen pullotettuna. Ruokajuomana olisi ehdottomasti jääkylmä lähdevesi. Pihvin tai kalan sijasta tarjoiltaisiin herkullinen kastematotartar tai vaihtoehtoisesti perhospyreellä täytettyjä maa-artisokkakuppeja, kyseeseen voisi tulla myös puuntuhoojan toukkaa viinissä. Välissä olisi suolapala Heinäsirkkaa Välimäki. Eikä tuo loppukaneetti tarkoita H.Välimäkeä, se vaan näyttää ruokalistassa hyvältä ja nostaa aterian hintaa ainakin viidellä kympillä Jälkiruokana itseoikeuteusti tietenkin sokerihuurrettuja hyttysiä ja lasillinen sauternesia. Aterian voisi päättää vaikka matoisiin juustoihin.
Mitä, ettei maistu vai? Istut ja syöt, mutta äkkiä, ennen kuin mikään ehtii kuoriutua! Heippa vaan lapset, isi lähtee tästä poikien kanssa hankkimaan perheelle ruokaa, mennään keräämään toukkia.
Mutta luulen, että tämä ekolihavillitys kaatuu siihen, että vaikka kuinka lanseeraataan, tuodaan markkinoille, tullaan voimakkaasti tässä segmentissä ja keksitään uudissanoja, mainoslauseita ja muuta, niin hutussa räpistelevä toukka ei houkuttele kovin lujaa ruokapatojen ääreen kiiruhtamaan. Poislukien me epänormaalit. Minä ja Andrew Zimmern. Ja miljardit kiinalaiset.
Ehkäpä jonain päivänä netissä on mainos: "Meidän äiti on kasvattanut teidän äidin hyönteiset!" Tai Rypsimuurahaista -rekisteröity tavaramerkki. Sydänystävällinen jauhomato! Tutkijat uurastaisivat puolesta ja vastaan. Oltaisiin aivan uusien haasteiden edessä, että voiko niitä syödä vaiko eikö. Johan tuossa Maailman kuvalehden uutisessa kerrotaan, että kaikilla säilykkeilläkin on omat raja-arvonsa, paljonko niissä saa olla mukana hyönteisiä tai niiden osasia ja munia. Ja sama uutinen kertoo, että vetelemme jo nyt puoli kiloa vuodessa näitä pikkuveijareita, kun niitä kuitenkin vaanii joka paikassa. Kukapa ei olisi saanut kärpästä kurkkuunsa tai syönyt isoäidin poimimia matoisia tatteja? Kyllä niitä proteiinipommeja aikaajoin löytyy jauhopusseista ja ryynien seasta. Joskus aikanaan saattoi lihatiskissäkin kelliä lihavia kärpäsentoukkia. Joista asiakkaat eivät olleet kovin innoissaan. Vaikka kauppias kuinka vakuutteli, että sikahan vielä potkii. Johon valveutunut perheenemo loihe lausumaan, että niipä näyttää ihan takajaloillaan seisoskelevan.
Aikoinaan eläinlääkäri Mikael Ilves kertoi hyysäävänsä lemmikkinään graavilohta. Tai siis pitävänsä sitä parhaana lemmikkieläimenä. Asialliseen tyyliini minäkin aion kasata tässä helmikuun päätteeksi jonkinlaisen luettelon erikoisen hyvistä lemmikkieläimistä. Joko tai. Eli hyvistä tai erikoisista. Tähän tarvitaan toinenkin kupillinen tummapaahtoista kahvia, jota piti vanha äitimuori laittaa roudaamaan Lanzarotelta, mutta unohtui. Onneksi oli paketillinen kaapin perällä, juhlamokka loppui. Asiaan. Tai viereen, ihammitenvaan.
Pippurihärkä, Yrttilammas, Palviporsas, Savukala, Patakana, Joulukalkkuna, Purkkitonnikala.
Tuossa muutamia. Nämä lemmikit ovat helppoja, sillä ne eivät vaadi yhtä paljon ulkoilutusta kuin koira. Sen sijaan niitä on syytä varjella perheen muilta lemmikeiltä, Pippurihärkäkin uppoaa keskikokoiseen maatiaiskissaan hetkessä. Puhumattakaan koirien ulottuvaisuuksista. Siinä se on tietäminen, kun Musti pinkoo karkuun Joulukalkkunan kera. Joka on juuri syönyt vatsansa täyteen ja ollut lämmittelemässä, se kalkkuna. Näitä yllämainittuja lemmikkejä saa pienempinäkin, kun koiria ja kissoja. Suorastaan osina. Savukala ei tarvitse edes akvaariota, vaan pärjää viileässä ja kuivilla. Harva se on ostanutkaan koiran kappaleina, osamaksulla kylläkin. Keittokirjat menevät hiirenkorville, mutta hiiripä ei ole lemmikki ainakaan keittiössä, vaan kissin mahdollinen saaliseläin.
Menen laatimaan jonkinlaisen aamupalan. Tai sitten menen ottamaan vielä pikkupikku tirsat. Ähä! Krijoitusvihreitä en jaska nyt koirailla.
Tuolla naamariläpyskässä valtaa sivutilaa mm. uutinen, että uusi ekoliha on nyt täällä. Mikä uusi? Millä perusteella uusi?? Hyönteisethän ovat olleet maailman turuilla ja toreilla meidän riesanamme jo sen verran kauan, ettei ne mitään uusia ole. Eikä niissä juuri ole lihaakaan. Harhaanjohtavaa mainontaa! Ja varmaan suurin osa lukijoistani pitää niitä harvinaisen vastenmielisinä ja iljettävännäköisinä. En täällä Pohjoismaissa ole nähnyt kakaralaumaa heinäsirkkoja metsästämässä. Paitsi sitoakseen onnettoman hyönteisen kinttuun rullalangan, josta sitä sitten "talutetaan". Mietin siinä ohessa myös asetelmien kääntymistä hissukseen päälaelleen. Länsimainen porukka alkaa siirtymään todelliseen kivikausiravintoon ja kehitysmaissa edelleen ihannoidaan "Neljän lihaksen lihantuotantoa". Eli niitä fileitä. Eihän filee ole oikeasti edes maukas. Pehmeä ja nopea valmistaa se kyllä on! Mutta mikään ei voita rinta-, lapa- ja muita hitaasti ja hartaudella valmistettavia palasia! Tunnustan olevani lihansyöjä henkeen ja vereen. Nam, verilettuja!!
Mikä minusta tekee huvittavan tästä Maailman kuvalehden uutisesta on se, että nyt näyttää löytyneen sellainen lihantuotantosuunta, jota on vaikeaa kuvitella ympäristöaktivistien vastustavan. Nauroin keskellä yötä ääneen kuvitelmalleni, jossa HVR(hyönteisten vapautusrintama) hiiviskelee hyönteistuottajan farmin lähimetsissä tarkoituksenaan vapauttaa ziljaardi vaeltajasirkkaa luontoon, kun ne eivät kuulu kasvatustilalle. Bzzzrrrrr! ja synkeä parvi pörähtää viereisen viljantuottajan peltoon ahmaisemaan sadon parempiin suihin. Asiasta käydään oikeutta vuosikaupalla. Tai toukkafarmari kokee aamulla kamalan yllätyksen kun seinillä on suttuja, joissa seisoo selvästi: "Touka ei kuullu farmattavax!" "Puuntuhoja kärsii vankkeudesta!" "Alas
Ei kuulkaa, ei ole mitään elitististä vänkäystä se, että ennenvanhaista hätäravinnoksi luokiteltua pistellään hyvällä halulla. Kiinassa syövät kaikkea, millä on jalat, paitsi tuoleja ja pöytiä, sanoo vanha kansanviisaus. Olisi syytä siis mennä vilkaisemaan peiliin tai muuhun kuvastimeen. Tottumuskysymys, kuten kuuluisalla jääpuikolla paikassa, johon ei aurinko paista. Sulaa, ennen kuin ehtii tottua. Meksikonmatkaajat kehuvat herkkua nimeltä escamoles. Ja popsivat muurahaisenmunia siis hyvällä halulla tortillojen välissä. Ja nuoruudessani ranskalaisista leviteltiin ikäviä juttuja sammakonreisien, etanoiden ja heinäsirkkojen popsijoina. Tosin kulutusta saattaisi vähentää myös kakaroitten alituinen narina, että mille ollaan allergisia. Yhtään ei olla allergisia silloin, kun raaka-aine on tunnistamattomassa muodossa, mutta muuten herkkuperseet vinkuvat lautasen äärellä, että äiti mä en voi syödä, kun olen alleriginen heinäsirkoille...
Ruokapöydistä etelämpänä näyttää löytyvän edelleen sammakkoa ja etanoita, eikä kukaan huuda ääneen. Jopa armaassa Suomessamme on etanoihin keskittyvä ravintola. Sitäkään ei pidetä enää outona. Sinne mennään pikkusormi pystyssä ryystämään valkosipulivoita etanahöystein ja imemään ylihinnoiteltuja ravintolajuomia. Kun se on hienoa. Sanokaa minun sanoneen, että elitistinen status vaan ötömöönikseille, niin johan lähtee! Siellä jonottaisivat kiltisti koko Suomen kerma ja kakku, Nalle etunenässä, että pääsisivät herkuttelemaan önneillä oikein laajalla kirjolla. Ja miltähän se ruokalista voisi ehken näyttää?
Kuvitellaanpa hetkonen:
Aperitiiviksi olisi suuri lusikallinen friteerattuja muurahaisia inkiväärikerman kera tai paahdetut muurahaisenmunat Mexico. Alkukeittona tarjoiltaisiin vaikkapa fenkolisosekeittoa ja ryöpättyjä tai uppopaistettuja ja taikinoituja jauhomatoja. Kuorruttamattomat jauhomadot olisi diskreetisti pilkottu hieman pienemmäksi, mutta koottu keoksi hennonmakuisen fenkolisopan päälle. Välissä nautittaisiin tietenkin Koshua ja Karahvivalkoviiniä uudelleen pullotettuna. Ruokajuomana olisi ehdottomasti jääkylmä lähdevesi. Pihvin tai kalan sijasta tarjoiltaisiin herkullinen kastematotartar tai vaihtoehtoisesti perhospyreellä täytettyjä maa-artisokkakuppeja, kyseeseen voisi tulla myös puuntuhoojan toukkaa viinissä. Välissä olisi suolapala Heinäsirkkaa Välimäki. Eikä tuo loppukaneetti tarkoita H.Välimäkeä, se vaan näyttää ruokalistassa hyvältä ja nostaa aterian hintaa ainakin viidellä kympillä Jälkiruokana itseoikeuteusti tietenkin sokerihuurrettuja hyttysiä ja lasillinen sauternesia. Aterian voisi päättää vaikka matoisiin juustoihin.
Mitä, ettei maistu vai? Istut ja syöt, mutta äkkiä, ennen kuin mikään ehtii kuoriutua! Heippa vaan lapset, isi lähtee tästä poikien kanssa hankkimaan perheelle ruokaa, mennään keräämään toukkia.
Mutta luulen, että tämä ekolihavillitys kaatuu siihen, että vaikka kuinka lanseeraataan, tuodaan markkinoille, tullaan voimakkaasti tässä segmentissä ja keksitään uudissanoja, mainoslauseita ja muuta, niin hutussa räpistelevä toukka ei houkuttele kovin lujaa ruokapatojen ääreen kiiruhtamaan. Poislukien me epänormaalit. Minä ja Andrew Zimmern. Ja miljardit kiinalaiset.
Ehkäpä jonain päivänä netissä on mainos: "Meidän äiti on kasvattanut teidän äidin hyönteiset!" Tai Rypsimuurahaista -rekisteröity tavaramerkki. Sydänystävällinen jauhomato! Tutkijat uurastaisivat puolesta ja vastaan. Oltaisiin aivan uusien haasteiden edessä, että voiko niitä syödä vaiko eikö. Johan tuossa Maailman kuvalehden uutisessa kerrotaan, että kaikilla säilykkeilläkin on omat raja-arvonsa, paljonko niissä saa olla mukana hyönteisiä tai niiden osasia ja munia. Ja sama uutinen kertoo, että vetelemme jo nyt puoli kiloa vuodessa näitä pikkuveijareita, kun niitä kuitenkin vaanii joka paikassa. Kukapa ei olisi saanut kärpästä kurkkuunsa tai syönyt isoäidin poimimia matoisia tatteja? Kyllä niitä proteiinipommeja aikaajoin löytyy jauhopusseista ja ryynien seasta. Joskus aikanaan saattoi lihatiskissäkin kelliä lihavia kärpäsentoukkia. Joista asiakkaat eivät olleet kovin innoissaan. Vaikka kauppias kuinka vakuutteli, että sikahan vielä potkii. Johon valveutunut perheenemo loihe lausumaan, että niipä näyttää ihan takajaloillaan seisoskelevan.
Aikoinaan eläinlääkäri Mikael Ilves kertoi hyysäävänsä lemmikkinään graavilohta. Tai siis pitävänsä sitä parhaana lemmikkieläimenä. Asialliseen tyyliini minäkin aion kasata tässä helmikuun päätteeksi jonkinlaisen luettelon erikoisen hyvistä lemmikkieläimistä. Joko tai. Eli hyvistä tai erikoisista. Tähän tarvitaan toinenkin kupillinen tummapaahtoista kahvia, jota piti vanha äitimuori laittaa roudaamaan Lanzarotelta, mutta unohtui. Onneksi oli paketillinen kaapin perällä, juhlamokka loppui. Asiaan. Tai viereen, ihammitenvaan.
Pippurihärkä, Yrttilammas, Palviporsas, Savukala, Patakana, Joulukalkkuna, Purkkitonnikala.
Tuossa muutamia. Nämä lemmikit ovat helppoja, sillä ne eivät vaadi yhtä paljon ulkoilutusta kuin koira. Sen sijaan niitä on syytä varjella perheen muilta lemmikeiltä, Pippurihärkäkin uppoaa keskikokoiseen maatiaiskissaan hetkessä. Puhumattakaan koirien ulottuvaisuuksista. Siinä se on tietäminen, kun Musti pinkoo karkuun Joulukalkkunan kera. Joka on juuri syönyt vatsansa täyteen ja ollut lämmittelemässä, se kalkkuna. Näitä yllämainittuja lemmikkejä saa pienempinäkin, kun koiria ja kissoja. Suorastaan osina. Savukala ei tarvitse edes akvaariota, vaan pärjää viileässä ja kuivilla. Harva se on ostanutkaan koiran kappaleina, osamaksulla kylläkin. Keittokirjat menevät hiirenkorville, mutta hiiripä ei ole lemmikki ainakaan keittiössä, vaan kissin mahdollinen saaliseläin.
Menen laatimaan jonkinlaisen aamupalan. Tai sitten menen ottamaan vielä pikkupikku tirsat. Ähä! Krijoitusvihreitä en jaska nyt koirailla.
Kommentit