Osakokonaisuuksia ja muita höpinöitä ja raparperiä, se on kaikkien huulilla.
Olen sillinhimon vallassa. Iltana muutamana einestin tämän kuukauden ensimmäisen annoksen uusia perunoita ja silliä. Voita myös. Kuumien, hyvässä kaivovedessä keitettyjen upouusien perunoiden päälle ohut viipale voita ja kylkeen silliä. Parahultaisen janontunteen sillä saa aikaan. Ja yöllä pitikin herätä nielemään pari lasillista vettä. Joka tietysti aamusella näkyi hyppysissä. Olivat kuin nippu grillinakkeja. Ja aamulla oli karmeaa kammottavampi virtsahätä. Olisi sammuttanut pari tulipaloakin sillä määrällä. Onneksi tuli pois, ja jotain pientä turvotuksenpoikasta jäi päiväksi. Litkin nestettä poistavaa koivunlehtiteetä sen turvotuksen häätämiseksi.
Poikkesin vaihteeksi diabeteshoitajani tykönä. Minulla on menossa lääkevaihto koska insuliinilla ja tykötarpeilla emme ole saaneet aikaiseksi kuin sairaan määrän läskiä, jonka olomuoto heiluu kilogrammoissa kymmenen kilon sisällä edes takaisin. Nyt nousevat barrikaadeille tietenkin kaikki ruokauskovaiset ja muut, jotka julistavat, että olen syönyt väärin ja noudattanut ohjeita väärin ja en ole orjallisesti kumartanut mitään suuntausta, kuten hyvän laihduttajan pitää. No, entäs sitten.
Kehoni lienee edelleen minun, vaikka mitä muuta väittäisitten. Se kun tuppaa monilta terveydenhoidollisella alalla olevalta unohtumaan, että minun pääni hallitsee tekojani. Ei sen ohjeistajan. Vieläkin vavisuttaa se muinainen käynti ra-vit-se-mus-te-ra-peu-til-la. Huhhuh, ei taida aivan heti unohtua. Kummallista tässä on se, että joillain ihmisillä, jotka terapeuteiksi joutuvat hakeutumaan, puuttuu sekä herkkyys että 'silmä'. Tungetaan kaikkia vaan samaan muottiin. Eikä tämä koske pelkästään ravitsemuspuolen poppoota, olen törmännyt pariinkin psykiatriseen sairaanhoitajaan, joilla taisi olla jo työhönsä kyllästyminen ja kyyninen suhtautuminen asiakkaisiin se päällimäinen asia elämässä. Että kun vaan ei tarvitsisi näiden kanssa tavata enää. Toinen alkoi arvostella ulkonäköäni ja psyykkeäni. Ja toisen vakioselitys kaikkeen oli, että 'niin se ihmisen pää vaan toimii'. Kummankaan naisihmisen asenteesta ei ollut minulle kuin haittaa. Siis näiden tsygiadristen sairashoitureiden. Ei myöskään sen vinkuheinän suhtautumisesta minun lihavuuteeni ja sen ratkaisemiseen järkevästi. Eikä hänen ratkaisukeskeisyytensä kautta.
Kyllä tässä on taisteltu hiilihydraattien vähentämisen kanssa, rasvanpoiston ruokavaliosta kanssa, terapeuttien ja sairaanhoitajien kanssa ja myöskin lääkärien kanssa. Edelleenkin olen sitä mieltä, että pussidieetistä ja laihdutusleikkauksesta ei ole minun tapauksessani juurikaan iloa. Murhetta vain. Sillä näillä ei poisteta syytä, vieläkään. Ainoastaan oireita. Ja minun tapauksessani ainoa tie pysyvään painonhallintaan on pään sisikunnan tonkiminen perin juurin. Mikä vastaa kysymykseen 'miksi' moneenkin kertaan. Saan tässä nyt vetää henkeä pari viikkoa, ennen seuraavaa kauhukokemusta terapiassa. Menen sinne kuitenkin vapaaehtoisesti, päin vastoin, kuin eräälle hemmetin kurssille, jonne oli pakko hakeutua. En oikein tiedä, mitä minä sen kurssin kanssa teen, sillä olen alkanut oireilla taas samalla tavoin, kuin silloin, kun aloin sairastumaan työuupumukseen.
Ai siitä diabeteshoitajasta piti. Juu, alkuun tuntui, että en ikinä enää mene tälle hoitajalle. Omasta mielestäni emme olleet lainkaan samalla aaltopituudella. No, tätänykyä tulemme jo toimeen ihan käypäisesti. Olen antanut hoitajalleni tilaa tehdä työtään. Enkä ammu enää kovilla saman tien, jos hän ei ole samaa mieltä minun kanssani. Olen nyt hänellä erään uuden lääkkeen ensimmäinen käyttäjä, jota aletaan hoitaa vasta nyt sillä lääkkeellä. Yleensä lääke otetaan käyttöön jo ennen kuin siirrytään insuliineihin. Luulen, että sopisi monelle muullekin hoitomuodoksi. Joskus sitkeys kannattaa. Nyt minusta vihdoin tuntuu, että olemme saaneet aikaiseksi erinomaisen hoitosuhteen. Saisi vielä pysyvän lääkärisuhteenkin.
Edelleenkään en ole oikein tyytyväinen terveyskeskusten ja terveydenhuollon toimintaan. Sillä tämä diabetes paheni sen jälkeen, kun en enää ole pystynyt liikkumaan riittävästi. Olen aina ollut enempi vähempi aktiivinen liikkuja ja kun se loppuu kuin seinään, niin totta kai tulee kaikensorttisia haittoja. Nyt sitä ei nähdä tavallaan oikein. Jokainen lääkäri, joka tässä rumbassa on minua hoitanut, kehottaa sen kummemmin ajattelematta, liikkumaan enemmän. En pysty. Nyt sentään on päästy eteenpäin sen verran, että jalasta otettiin röntgenkuvat. Enää pitää saada tuo käsikin syynättäväksi.
Tässä tätä kirjoittaessani, kimpoilee koko ajan sähköiskun lailla kipu edes takaisin tuossa raihnaisessa kädessä. Sormet puutuvat, eritoten peukalo-keskisormitienoo, kynä ei monesti pysy kädessä, puristamista tarvitseva nostaminen on karmeaa, kauppakassin kantamisen aiheuttama kipu mainitakseni. Pää on onneksi hoidossa, inhoan terapiaistuntoja, mutta terapeutti on kertakaikkiaan hieno tapaus. Vastapalloon tulee heti. Mutta terapeutin kunniaksi on sanottava, että ensimmäinen kerta, kun olen saanut toivoa, tunnen tulleeni hyväksytyksi sellaisena kuin olen, minua ei yritetty survoa muottiin ja erityisesti, keskustelu on ollut älykästä, minua ei ole kohdeltu kuin imbesilliä. Siitä kiitos. Iso. Koska isoja olemme molemmat, hoitaja eli terapeutti ja hoidettava, siis minä, kooltammekin.
Kauppakassista tuli mieleen, että tänään ei tarvitse kuin maito ja piimä hakea kaupasta ja vähän matkaevästä. Kaikki muu on joko löytynyt tuosta pihasta tai pakastimesta. Hurautin itselleni mustaherukkahyytelön. Siinä ei ole kuin mustaherukkaa ja hunajaa ja liivatteita. Ihanan kirpeän raikasta.
Raparipapiirakkaa kaavailen, sillä sitä pitää ottaa huomenissa mukaan. Jospa tekisi muunnelman teemasta. Manteli- ja pähkinäpohja, kermaviiliraparperitäyte. Vaatii vähän virittelyä tämä. Ja hiilarisietoisille tavallinen pohja. Tai vaikka keksimurupohja.
Jees, keksimurupohja on helppoakin helpompi. Kun sen tekee kaura- ja fourré-kekseistä, on fourré-keksien täyte jo sideaineena valmiina...ja hetkeksi leivinpaperin alla kuumaan uuniin. Päälle vaikka raparperihyytelöä.
Vinkkinä noin niinkuin kaikille, että ripsaus ruokasoodaa poistaa liian happamuuden raparperistä tai mistä tahansa yltiöhappoisesta, josta sitä happamuutta pois pitäisi saada. Koska sooda on emäksinen ja raparperi hapan, voi tuloksena olla pientä kuohuntaa. Minä pilkon raparperin ensin, laitan ruokalusikallisen soodaan veteen ja hulautan raparperit sinne likoamaan siksi ajaksi välillä vähän sekoitellen, kun väännän taikinan. Eikä tarvitse makeuttaa kovin vahvasti. Vaniljalla maustettu kermavaahto tai vaniljakastike on erinomainen tämmöisen herkun kera.
Poikkesin vaihteeksi diabeteshoitajani tykönä. Minulla on menossa lääkevaihto koska insuliinilla ja tykötarpeilla emme ole saaneet aikaiseksi kuin sairaan määrän läskiä, jonka olomuoto heiluu kilogrammoissa kymmenen kilon sisällä edes takaisin. Nyt nousevat barrikaadeille tietenkin kaikki ruokauskovaiset ja muut, jotka julistavat, että olen syönyt väärin ja noudattanut ohjeita väärin ja en ole orjallisesti kumartanut mitään suuntausta, kuten hyvän laihduttajan pitää. No, entäs sitten.
Kehoni lienee edelleen minun, vaikka mitä muuta väittäisitten. Se kun tuppaa monilta terveydenhoidollisella alalla olevalta unohtumaan, että minun pääni hallitsee tekojani. Ei sen ohjeistajan. Vieläkin vavisuttaa se muinainen käynti ra-vit-se-mus-te-ra-peu-til-la. Huhhuh, ei taida aivan heti unohtua. Kummallista tässä on se, että joillain ihmisillä, jotka terapeuteiksi joutuvat hakeutumaan, puuttuu sekä herkkyys että 'silmä'. Tungetaan kaikkia vaan samaan muottiin. Eikä tämä koske pelkästään ravitsemuspuolen poppoota, olen törmännyt pariinkin psykiatriseen sairaanhoitajaan, joilla taisi olla jo työhönsä kyllästyminen ja kyyninen suhtautuminen asiakkaisiin se päällimäinen asia elämässä. Että kun vaan ei tarvitsisi näiden kanssa tavata enää. Toinen alkoi arvostella ulkonäköäni ja psyykkeäni. Ja toisen vakioselitys kaikkeen oli, että 'niin se ihmisen pää vaan toimii'. Kummankaan naisihmisen asenteesta ei ollut minulle kuin haittaa. Siis näiden tsygiadristen sairashoitureiden. Ei myöskään sen vinkuheinän suhtautumisesta minun lihavuuteeni ja sen ratkaisemiseen järkevästi. Eikä hänen ratkaisukeskeisyytensä kautta.
Kyllä tässä on taisteltu hiilihydraattien vähentämisen kanssa, rasvanpoiston ruokavaliosta kanssa, terapeuttien ja sairaanhoitajien kanssa ja myöskin lääkärien kanssa. Edelleenkin olen sitä mieltä, että pussidieetistä ja laihdutusleikkauksesta ei ole minun tapauksessani juurikaan iloa. Murhetta vain. Sillä näillä ei poisteta syytä, vieläkään. Ainoastaan oireita. Ja minun tapauksessani ainoa tie pysyvään painonhallintaan on pään sisikunnan tonkiminen perin juurin. Mikä vastaa kysymykseen 'miksi' moneenkin kertaan. Saan tässä nyt vetää henkeä pari viikkoa, ennen seuraavaa kauhukokemusta terapiassa. Menen sinne kuitenkin vapaaehtoisesti, päin vastoin, kuin eräälle hemmetin kurssille, jonne oli pakko hakeutua. En oikein tiedä, mitä minä sen kurssin kanssa teen, sillä olen alkanut oireilla taas samalla tavoin, kuin silloin, kun aloin sairastumaan työuupumukseen.
Ai siitä diabeteshoitajasta piti. Juu, alkuun tuntui, että en ikinä enää mene tälle hoitajalle. Omasta mielestäni emme olleet lainkaan samalla aaltopituudella. No, tätänykyä tulemme jo toimeen ihan käypäisesti. Olen antanut hoitajalleni tilaa tehdä työtään. Enkä ammu enää kovilla saman tien, jos hän ei ole samaa mieltä minun kanssani. Olen nyt hänellä erään uuden lääkkeen ensimmäinen käyttäjä, jota aletaan hoitaa vasta nyt sillä lääkkeellä. Yleensä lääke otetaan käyttöön jo ennen kuin siirrytään insuliineihin. Luulen, että sopisi monelle muullekin hoitomuodoksi. Joskus sitkeys kannattaa. Nyt minusta vihdoin tuntuu, että olemme saaneet aikaiseksi erinomaisen hoitosuhteen. Saisi vielä pysyvän lääkärisuhteenkin.
Edelleenkään en ole oikein tyytyväinen terveyskeskusten ja terveydenhuollon toimintaan. Sillä tämä diabetes paheni sen jälkeen, kun en enää ole pystynyt liikkumaan riittävästi. Olen aina ollut enempi vähempi aktiivinen liikkuja ja kun se loppuu kuin seinään, niin totta kai tulee kaikensorttisia haittoja. Nyt sitä ei nähdä tavallaan oikein. Jokainen lääkäri, joka tässä rumbassa on minua hoitanut, kehottaa sen kummemmin ajattelematta, liikkumaan enemmän. En pysty. Nyt sentään on päästy eteenpäin sen verran, että jalasta otettiin röntgenkuvat. Enää pitää saada tuo käsikin syynättäväksi.
Tässä tätä kirjoittaessani, kimpoilee koko ajan sähköiskun lailla kipu edes takaisin tuossa raihnaisessa kädessä. Sormet puutuvat, eritoten peukalo-keskisormitienoo, kynä ei monesti pysy kädessä, puristamista tarvitseva nostaminen on karmeaa, kauppakassin kantamisen aiheuttama kipu mainitakseni. Pää on onneksi hoidossa, inhoan terapiaistuntoja, mutta terapeutti on kertakaikkiaan hieno tapaus. Vastapalloon tulee heti. Mutta terapeutin kunniaksi on sanottava, että ensimmäinen kerta, kun olen saanut toivoa, tunnen tulleeni hyväksytyksi sellaisena kuin olen, minua ei yritetty survoa muottiin ja erityisesti, keskustelu on ollut älykästä, minua ei ole kohdeltu kuin imbesilliä. Siitä kiitos. Iso. Koska isoja olemme molemmat, hoitaja eli terapeutti ja hoidettava, siis minä, kooltammekin.
Kauppakassista tuli mieleen, että tänään ei tarvitse kuin maito ja piimä hakea kaupasta ja vähän matkaevästä. Kaikki muu on joko löytynyt tuosta pihasta tai pakastimesta. Hurautin itselleni mustaherukkahyytelön. Siinä ei ole kuin mustaherukkaa ja hunajaa ja liivatteita. Ihanan kirpeän raikasta.
Raparipapiirakkaa kaavailen, sillä sitä pitää ottaa huomenissa mukaan. Jospa tekisi muunnelman teemasta. Manteli- ja pähkinäpohja, kermaviiliraparperitäyte. Vaatii vähän virittelyä tämä. Ja hiilarisietoisille tavallinen pohja. Tai vaikka keksimurupohja.
Jees, keksimurupohja on helppoakin helpompi. Kun sen tekee kaura- ja fourré-kekseistä, on fourré-keksien täyte jo sideaineena valmiina...ja hetkeksi leivinpaperin alla kuumaan uuniin. Päälle vaikka raparperihyytelöä.
Vinkkinä noin niinkuin kaikille, että ripsaus ruokasoodaa poistaa liian happamuuden raparperistä tai mistä tahansa yltiöhappoisesta, josta sitä happamuutta pois pitäisi saada. Koska sooda on emäksinen ja raparperi hapan, voi tuloksena olla pientä kuohuntaa. Minä pilkon raparperin ensin, laitan ruokalusikallisen soodaan veteen ja hulautan raparperit sinne likoamaan siksi ajaksi välillä vähän sekoitellen, kun väännän taikinan. Eikä tarvitse makeuttaa kovin vahvasti. Vaniljalla maustettu kermavaahto tai vaniljakastike on erinomainen tämmöisen herkun kera.
Kommentit
Saaristolainen