Well, well...sanoisin nääs. Oikein tahtotilassa, juu.

On eletty nyt sellaisiin aikoihin, ettei ole aikoihin eletty.

Erään itseoppineen tyypin sivuihin käväisin päällisin puolin tutustumassa. Sattui niin hauskasti, että asiasta keskusteltiin Turpaduunarin...eikun Christer Sundqvistin Facebook seinällä. Lähinnä tämän itseään ravitsemusterapeutiksi kutsuvan tyypin edesottamuksista. Siellä olikin monta viisasta, jo ennestään tuntemaani keskustelijaa. Jokainen loihe lausumaan erittäinkin viisahia. Kiitollisena lueskelin. Että voikin olla ympärillä erittäin viisaita ihmisiä.

Tämä erittäin itseoppinut tyyppi kyllä kylvää kuolemaa ympärilleen noilla väittämillään. Hiilihydraateista. Itse olen vaappunut hiilarien kivisellä tiellä jo kohta viidentoista kirvelevän vuoden ajan. Ajoittain kontannut, toisinaan suoraselkäisemmin. Mutta en minä jumalauta ala tolittamaan täällä, enkä muualla, että olisin ravitsemusterapeutti. Ra-vit-se-mus-te-ra-peut-ti. hyhhyh. Ravinnosta ja sen monista hyvistä asioista voisin kirjoittaa parit romaanit ja piirtää useampia kolmen ruudun strippejä fingerporimaiseen tyyliin. Säveltää muutaman jatsin, polkan ja sottiisin vähähiilihydraattisuuden ihanuudesta. Mutku.

Että mitä mutku. Sitä mutku, että keskustelu velloo suorastaan älyttömän ala-arvoisena noinniinkuin virallisen tahon puolelta. Edelleenkään ruokavaliohoito ei sisällä hiilihydraattien vähentämistä. Koko diabeettisen urani aikana, olen KERRAN kuullut mainittavan hiilihydraatit. Tai tietysti useamminkin, mutta aina sama virsi, "ei niitä tarvitse vältellä, ihminen tarvitsee hiilihydraatteja". Tämä ainoa kerta oli jotakuinkin 2001, kun lääkäri mainitsi, että "aika paljon tulee aamupalasta hiilihydraatteja" ja homma jäi sitten siihen lepäämään. Nuku rauhassa. Joo.

Äköittelen par'aikaa rikkinäisen olkapääni kanssa kotona. Vauhdikas työnteko, siis fyysisestikin vauhdikas, joutui tauolle, kun laskeuduin suorin vartaloin kerien tonttiin olkapää edellä. Löin siinä rytäkässä päänikin, isot kaulajänteet olivat viikon kippeet. Mutten saanut aivolaakia, -tärähdystä tms. joten kovakalloisuuteni on jälleen todistettu. Olkapäästä katkesi jänne. Ensimmäinen lääkäri teki huikean diagnoosin: "Siinä ei ole mustelmaa, olet varmaan vaan saanut melko tärähdyksen olkaasi". Viikko ibuprofeenivoittoista sairaslomailua. Niinpä. Second opinion: torstain uudelleen, eri lekuri, siitä se sitten homma repesi. Perjantaina olkapääspesialistille, seuraavan viikon keskiviikkona magneettikuvaan, torstaina uudelleen spesialistille ja maanantaina puukko pystyyn olkapäähän. Jeppjepp.

Leikkaukseen pääsystä syntyi huutoa, melskettä ja kapinointia. Maksusitoumus myönnettiin ns. viime tingassa. Asiasta ei ollut mennyt tietoa lääkärille. Joka hätyytettiin saliin suunnilleen laiturin nokasta. Tuli kuitenkin paikalle. Asian eteneminen oli edellisviikolla sen verran nihkeää, että lähettelin sen seitsemän kitinänatinasähköpostia, soittelin sen sata puhelua ja BANG! Sain kuin sainkin perustellusti leikkauksen alkuperäiseen paikkaan. Muute lääkäri olisi vaihtunut. Kahteen kertaan. Tsekkauksen olisi suorittanut eri lääkäri kuin leikkauksen. Sen suostunut moiseen. Vaikka vakuutushenkilöt muuta tuumasivat.

Leikkauksen jälkeiset kolme viikkoa olivat helvetintuskien täyttämiä päiviä ja öitä. Kivut olivat saatanasta itsestään. Ruoka ei maittanut, juoda ei meinannut muistaa, mutta onneksi aurinko sentään paistoi. Tosin muutuin pikkuhiljaa hikoillessani kuplamuoviksi. Koko kroppaan tuli pientä vesikelloa, eritoten tuohon loukkaantuneeseen käteen. Niitä sitten rapsin rikki puutahakatoksessa lojuessani. Kivuttominta olkapään kannalta oli todellakin istua paikoillaan ja voivotella. Liikkumatta paikoillaan. Autolla ajaminen oli -totta helkkarissa- kiellettyä. Juhannuksena kokeilin. Parinkymmenen kilometriin ajomatka aiheutti uuden kipupiikin. Ja nyt minä vasta kusessa olenkin, kun entinen huonompi käteni on nyt parempi. Ja parempi käteni huonompi, niin tässä on tietäminen, että miten helvatussa selviän arjesta kunnolla. Kun kumpikaan käsi ei toimi toivotusti...

Nyt, kun tapaturmasta on kulunut pian kolme kuukautta, alkaa käsi olla siinä mallissa, että pystyn napottamaan tässä ruudun ääressä. Ja kirjoittamaan kymmensormijärjestelmällä. Ruoanlaittelu ja muut jutut eivät oikein suju. Ei ollakaan aikoihin syöty epäterveellisesti ja valmisruokia enimmäkseen. Nyt syödään ja sen huomaa. Veriarvoista. Hyhhyh. Lasken tämänkin ihmiskokeeksi. Kolesteroli on tehnyt ällöttävän loikan. Verensokerit heiluvat villisti. Sanoisin, että hyi hitto sentään. Voin vakuuttaa, että kannattaa tehdä ne ruoat omassa keittiössä itse. Pakastevihannekset ovat oiva lisä. Vähähiilariseenkin. Oma ruokavalio on ollut pitkään hyväksihavaittu paljon kasviksia ja rasvaa sekä proteinia eri muodoissaan. Kasvisten hiilareita en kovin tarkalla silmällä katsele. Huomaan vaan välttäväni esim. porkkanaa.

Jaha, alkaa olla aamupalan aika. Taidan survoa pannuun muutaman kanankevennyksen ja laatia itselleni munakokkelia. Seka herkkuani: brysselinkaalia. Valkosipulivoilla höystettynä (suom.huom. valkosipulia omasta penkistä pilkottuna, runsaasti voita). Kyllä sillä päivän saa käyntiin ja kukkuukin pitkälle iltapäivään.

Sommoro taas toviksi. 



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Karanteenikivaa!

Kun saapuu syys...!

Ähinää ja puhinaa, eräänlainen sairaskertomus.