Autuas päätös tammikuulle

Ja tämä liittyy nyt erääseen polttavaan lupaukseen, joka tuli annettua Kokovartalofiiliksellä -blogissa Anille. Novellitammikuuhun tämä tietennii liittyy.  Menin tietenkin möläyttämään, että minä, totajoo, voin kanssa virkkailla pikkuruikkuisen  novellin ihan muiden kauhuksi...! Mitää ylevää en luvannut ja sitä ei dodellakaan ole tulossa. Vinkkasin myös KaNoKiKun väelle tämmöisen olevan luettavissa. Palaan "oikeisiin aiheisiin" kunhan olen saanut paperipussin päästäni ja kehtaan taas liikkua ulkosalla tämän julkaisun jälkeen. Joo, enkä lukenut ohjeita. Tietenkään. Perästuuppari etellä puuhun vain.


Tupa

Polku tuntui tänään olevan entistäkin auringonpaisteisempi. Sitä oli ilo kulkea, koska jo polulle astuminen tuotti tunteen jonnekin menemisestä. Reppu oli pakattu täyteen. Oli tullut tehtyä hankintoja siitä ainoasta puolen päivämatkan päässä olevasta kaupasta. Tässä sitä olisikin lumien tuloon asti, kun ei ryhtyisi röystäilemään. Kaikkea muuta anniskelisi metsä ja sen sinisinä välkkyvät silmät. Veden viljaa oli käytössä mielin määrin, jos vesienhaltija vain olisi hyvällä tuulella. Metsästä ei tarvitse tulla tyhjin käsin kotiin, jos vain taitoa ja halua piisaa.

Kuuset ja männyt kohosivat polun vierillä korkeuksiin kuin muinaistemppelin pylväskäytävät. Seassa helisivät haavat ja valkeina hohtavat koivut. Pajut kurottelivat oksiaan purojen ylle. Metsässä oli ilo kulkea niin aurinkoisena päivänä jos sateisenakin, kaikkien metsän tuoksujen ja äänien keskellä. Matka eteni polun polveillessa kallioilta suonsyrjiä myöten puron astinkiville ja aarnimetsän viileän hämäryyden lävitse kuloniityn reunaa nuoren koivikon taa.  Repun alkaessa hiertää kulkijan olkaa liiaksi oli mukava istahtaa hetkeksi kaatuneen puun kyljelle ja nostella repusta evästä hiukapalaa varten ikiaikaisen puun tarjoamalle pöydälle. Myös mukana jolkotteleva Piski sai oman osansa leivänkantista.

Siinä evästellessä katse saattoi sattua yli lentävään lintuparveen tai vilkkaasti hyöriviin tiaisiin, jotka sirisivät ja tiukuttivat pyrähdellen puusta toiseen. Kovastipa oli asiaa metsän väellä. Saattoipa siihen pyrähtää punarintakin päätään kallistelemaan ja niiailemaan. Nappasi heitetyn leivänmurenan nokkaansa ja pyrähti näkymättömiin, omille teilleen. Olipa tässä kerrakseen yhdelle ihmiselle ja koiralle annettu silmäiltävää, kuultavaa ja väljää ilmaa hengitettäväksi! Kyllä tämä tungoksen ja kiireen voittaisi, vaikka millä mittarilla mitaten. Polku kutsui jälleen kulkemaan ja eväät pakkailtiin takaisin reppuun. Tiaisparven saatellessa matkaajat reissuun, sukellettiin takaisin siimekseen.

Saavuttiin kuivemmalle metsänpohjalle, ja polku nousi pienen kumpareen ylitse. Kumpareen päältä näkyi tuvan tutut pihapuut. Rakennukset piiloutuivat mäntyjen hämyyn kuin olemassaoloaan anteeksi pyydellen. Mutta silti se oli  oma. Koti. Polku lasketui alemmas ja saavuttiin kuin metsän syliin. Siinä se nökötti pienellä aukealla, hiljalleen harmaantuva, vaatimaton hirsitölli. Puro lirisi ja pomppi tuvan ohi kohden puiden välistä näkyvää tummaa lampea. Lammen ahvenet olivat melkein mustia ja maukkaita. Riistapolulle lähdetiin lammen oikealta puolen. Lammella kellui itsetehty ruuhi. Kummoinen se ei ollut, mutta piti pinnalla. Matka oli rasittava painavan repun kanssa ja levähdys tuvan seinän penkillä lammelle katsellen soi hengähdystauon matkaajalle. Polku jatkui vielä puron yli ja vei kauas saloille. Sitä kulkien aina sillon tällöin joku vaeltaja poikkesi tuvalle maailman uutisia kertoilemaan. Liian tiuhaa ei kulku ollut.

Tupaa oli ensimmäinen kesä rakennettu ja talveksi vielä oli joutunut takaisin kylälle asumaan. Millään ei se talvi ollut loppua. Ikävä oli lammelle ja tuvan seinustalle. Saunaan. Kevät tuli onneksi aikaisin ja pääsi taas rakennuspuuhiin. Talven aikana oli onneksi pystytty tuomaan varustetta ja kalusteita tuvan sisustukseksi ja rakentajan avuksi. Eniten oli voimia vaatinut hellan valurautainen kansi  ja pikkuinen kamiina. Kyllä niistä lämpöä riittäisi ja kahvinkeittoon sekä ruoanlaittoon. Puitakin oli talven mittaan kaadettu ja tuotu rekipelissä lähemmäs. Siinä olisi päivätyötä ennen kuin puut olisi halottu ja pinottu. Liiterikin vasta suunnitteluvaiheessa, mutta sellaisen tekisi kyllä parissa päivässä. Kesän jälkeen olikin hyvä asettua taloksi. Syksyä odottamaan. Oli vielä askarettakin tehtävänä.

Syksyn ja talven mittaan oli aikaa tehdä pieniä käsitöitä. Oli tullut opeteltua nassakoiden ja korien tekemisen jalo taito. Kutomaankin oli opittu kansakoulussa, joten ilman villasukkia ei tarvinnut kärvistellä. Tynnyrikin syntyi, vaikka ensimmäinen ei pitänytkään vettä. Hyvä siihen oli kuitenkin sytykkeitä keräillä. Puuta metsässä riitti piisiä lämmittämään. Puunhakumatkatkaan eivät työllä tappaneet. Oli tullut aikoinaan muurattua sen verran suuri uuninmuuri, kun toiselle puolen tehtiin samalla sauna ja toinen puoli tuli leivinuuniksi tuvan puolelle. Kesällä olikin nukuttava kesähuoneessa, joka nikkaroitiin saunan puoleiseen päätyyn. Tuvassa kun pakkasi olemaan kuuma, jos saunaa lämmitteli.

Toimeentulo metsän keskellä oli niukkaa, muttei nälkää tarvinnut nähdä, kun piti huolen vain itsestään ja koirasta. Suuhunpantavaa riitti kyllä kotitarpeiksi, ja ylikin vielä jäi. Talven varalle. Marjoja ja sieniä riitti kuivattavaksi ja muutenkin säilöttäväksi. Sitä varten oli pitänyt tehdä oikein maakellari. Sinne saikin hämmästyttävän määrän nälänpidäkkeitä säilöön. Ja vaihtokaupoilla sai aina juureksia ja jauhoja. Sekä tietenkin kahvia. Suomalainenhan ei kahvitta pärjää. Maataloista sai joskus hommatuksi oikeaa voitakin. Hyvin pärjäsi metsän keskellä omin eväinkin. 

Likeisen puron rannoilla tuli istuskeltua ja ongittua joskus ihan huvikseen tuntikausia. Siinä kuuli kuinka metsä helskyi lintujen äänistä ja välillä metsän komeat hirvetkin näyttäytyivät onkijalle. Olipa jokunen käynyt purolla juomassakin, ennen kuin havaitsi liikkumatta istuvan kalastajan. Lähes äänettömästi olivat kadonneet metsien pimentoihin. Kalaa nousi ja siitä sai makoisan sopan. Enempi saalis, oli mukava suolata ja kuivata, sitä oli hauska natustella talvipuhteina. Kesäaikaan muutenkin elämä siirtyi pihan puolelle tuvan hämärästä. Hyttyset ja paarmat toki olivat kiusallisia, mutta kuuluivat kesäaikaan.

Kaupalta tuodut tavarat repusta pöydälle ja omille paikoilleen. Sekä tietenkin kahvia keittämään! Siinä kuumaa kahvia harvinaisen sokeripalan kanssa hörppiessä tuli mieleen monenlaisia. Ei voisi enää mikään voima maailmassa täältä metsän sylistä saada pois. Ja siinä samalla tuli mietityksi, jos rannemmaksi vaikka raivaisi pienen juuresmaan ja perunapellon. Siemenet kun olisivat kevyemmät kantaa. Ilta alkoi hämärtyä siinä miettiessä. Kahvi virkisti kulkijaa ja vähän alkoi taas jo hiukoakin. Kupin pohjalla uiskentelevat kahvinporot karistelin penkin päähän, tontulle kahvihetkeä toivotellen. Muutama viipale tuoretta limppua ja purkkilihaa sekä Piskille omia herkkujansa. Eväs teki tehtävänsä ja pian illan pimenemisen myötä alkoihin päivän taival painaa jaloissa. Vain vähän myöhemmin tuvasta kuuluikin jo hengityksen tasainen huokuna ja Piskin vikinä, kun se unijänistensä perässä laukkoi. Ainoastaan pöllö liikkui metsässä äänettömin siivin.