Ennen vanhaan oli ennen.
Seuraavassa on taas sellaista narinaa vähän joka asiasta, että heikkohermoiset älkööt vaivautuko.
Hyllyin taas ja jälleen terveyskeskustelujen suossa. Hilluin myös stalkkaamassa, mitä kaikkea pulistaan laihtumisesta ja sen suunnattomasta keveydestä. Tutkailin virallisen kaavan suosituksia ja epävirallisen. Mietiskelin ravinnehienosäätöä, tehotuotettua, luomua, suomua ja muuta sellaista. Sai aikaan melkein mielenhäiriön, halvauksen, tulpan, manian ja pari syndroomaa. Totesin tyynesti, että vahvasti vaikuttaa siltä, että mennään ahteri edellä seiniä päin ja kuin orava kohti latvaa.
Lillukanvarsissa kieriskellessäni, olen nimittäin ääliömäinen hifistelijä ja pilkunviilari, huomasin jättäneeni vähemmälle sen kaikkein tärkeimmän. Oman kroppani! Jyrryyttäisin tähän Matti Salmisen bassoäänellä, 120dB, että mistä alkaisin! Hämmästyttävän moni ei tunne sitä tärkeintä, omaa itseään. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Tarkoitan tällä näitä "itseään etsimään vetäytyviä" julkkiksia ja muita loikkareita. Fyysisyydellä taas meinaan sitä, että kyllä kipu tunnistetaan, muttei nälkää. Kivunhallintatuotteita ostetaan apoteekista. Nälänhallintatuotteita kalliilla ties mistä kaupoista. Kun oikea osoite olisi ruokakauppa.
Tässä saavutaankin jo sellaiselle areenalle, että roomalaiset leijonat ovat pientä. Suureen ääneen karjutaan, että tehotuotettu ruoka pois kaupoista, mutta ratkaisua siihen, mitä tilalle ei oikeastaan ole kenelläkään. Luomua, luomua. Mutta mistä sitä saa ja mihin hintaan? Tiedän kyllä varsin tarkkaan, että mistä luomua saa, ja osaan vaatiakin sitä. Tuppaa vaan Matti vilkuttelemaan kukkaronpohjalta, kun luomu on aina hinnoiteltu niin helvetillisiin lukemiin, että pitää hakea pankkilaina ruokaostoksia varten. Mutta suurin dilemma on se, että valtaosa porukasta kulkee samaa polkua helppouksineen ja valmiiksi tallattuine urineen, kuin edellämenijäkin. Mikä neuvokiksi?
Kyllä, minä kaipaan edelleen pikkukauppoja. Niitä perheyrityksiä, jossa kauppias sanoi huomenta, mitäs rouvalle saisi tänään olla? Missä oli tiskit. Oli lihaosasto, oli maito-osasto, sekatavara ja leipä, joskus jopa lyhyttavaraosastokin. Kaikissa oli tiski ja tiskin takana kyseisen osaston myyjä tai kaksi. Kyllä, minä haikailen juuri noita aikoja. Sellaisessa kaupassa minä opin käymään. Liha lihaosastolla oli tuoretta. Joskus joku paistinkappale saattoi jäädä vähän niinsanotusti käsiin, ja aina sen kuitenkin joku halvennuksella osti. Eilistä leipää sai muutamalla pennillä. Maito ostettiin omaan kannuun. Sitten tulivat pullot ja purkit, vahapintaiset ja pyöreäpohjaiset, joita seurasi hirviä keksintö: maitopussi. Tuppasivat vuotamaan saumoista tai puhkeamaan kassissa. Kalat ostettiin torilta. Samoin osa vihanneksista, kun oli vihannesmaata läntti omasta takaa. Näin siis 60-luvulla kotikaupungissani.
Ei ehkä ihan tähän maalaamaani kuvioon ole enää paluuta, mutta vähän väljempään konseptiin varmastikin. Kun päättäjät kärsivät megalomaniasta ja silmät pystyssä vannovat jättikauppakeskusten nimeen, niin aina löytyy muutama kaltaiseni inehmo, jolla nostalgia on jäänyt päälle. Se mikä täällä Suomessa ottaa päähän, on tämä tehoteurastus ja lihankäsittelylaitokset! Ei hiivatti. Miten ne muualla homman hoitavat? Kun kerran tiedetään, että elukka ressaa kuljetusmatkasta ja siirtelystä paikasta toiseen pitkiä matkoja, niin miksi, oi miksi! niin kuitenkin tehdään? Olen maailman sivu ihmetellyt tätä suomalaiskansallista kusenmakua hienommissakin lihoissa, niin olen vahvasti sitä mieltä, että se selittyy ennemminkin tehoteurastuksesta kuin tehotuotannosta. Hämmästyttävän usein saa ureaporsasta ja ylämäkeen ammuttua mansikkia. Kun kalliilla päädyn ostamaan läheltä luomua liippaavaa lihaa, niin maku ja koostumus ovat ihan toista luokkaa.
Riistan ja luomulihan nimeen vannotaan aika monessakin tekstissä, mitä tavailin. Se vaan on harmillista, ettei suomalainen metsästäjä luovu saalistaan, ei sitten niin millään. Pakastin täräjää vuosikaupalla muumioiden herkut uumeniinsa. Eikä mitään toivoa, että saisi murenaakaan joku "ulkopuolinen". Ei. Joskus sitä vaan jää ns. haavi auki ihmettelemään tätä elämän kummallisuutta. Suuri Jauhelihavertailuni on edennyt tähän vaiheeseen, jossa on kokeiltu nyt valmisjauhelihasortit ja muutaman kaupan omat sekä likiluomujauhis. Viimemainittu oli ainoa, johon joutui lisäämään rasvaa! Valmisjauhelihat alkavat olla pannassa lähes kaikki. Pannuun kun huitaiset, niin alkaa ritinä ja tirinä sekä kiehuminen. Vesi lilluu hetkessä pannunpohjalla. 400g:n paketti kutistuu kummalliseksi, haisevaksi kasaksi useimmissa tapauksissa. "Paistijauheliha" on myöskin mielenkiintoinen tuttavuus. Samoin "Kevytjauheliha"! Herranjestas, kevytjauhista. Siitä on varmaan jätetty kaikki lisätty liha pois. (joo, lunttasin kerran, että mitä tämä outo aines mahtaa olla ja voiko sitä syödä: 80% possua, loppu nautaa)
Kitisen myöskin koulujen köksäntuntien vähyydestä. Miksei ole yhtään koulua, jossa olisi kotitalous arvotettu samoin kuin musiikkipainotteisissa tai kuvataidepainotteisissa kouluissa? Köksää olisi useampi tunti viikossa tai periodissa, miten sitä nykyään opiskellaankin. Sieltä voisi sitten edetä keittiö-, kotitalous- ja siivousalan ammatteihin helposti. Mutta alkaa tuntua siltä, ettei kukaan enää kohta osaa kuin eineksiä lämmittää! Se on kauhistuttavaa se. Ikuisesti huoneenlämmössä säilyviksi myrkytetyt ateriat ovat elämässä parasta. Paninia ja hampurkeria vaan huuleen, noin ohimennen ja sokerijuomalla alas. Myös "tuoremehu" on sokerijuoma eikä nimestään huolimatta ole edes kovin tuoretta. Ruoanlaitto ei itseasiassa vie edes kovin isoa siivua edes työtätekevän ja raskautetun elämästä. Ja jos siltä tuntuu ja tulotaso riittää, niin voi vaikka palkata jonkun kotiapulaisen tekemään evästä rouvan/herran puolesta. Jos kunto kestäisi, olisin vapaaehtoinen pitämään muutamaa perhettä ruokahuollossa. Vaan kun ei kestä.
Ei hemmetti. Jääkaapissa on vielä kaalia, jos vaikka leipaisisin siitä pienen padanpoikasen, kun tuota kunnollista jauhelihaakin on valmiiksi paistettuna pakastimessa. Kaalia vaan pannuun voin kanssa, vähän sipulia ja annetaan hautua, siihen jauhelihaa ja reilusti chiliä, mojova annos turkkilaista jogurttia ja lämmäytetään sopivaksi, maustetaan vielä mintulla ja mustapippurilla, syödään maiskutellen.
Että kyllä sillä jaksaa näitä lumihommia mättää menemään. Kohta 25cm raja ylitetty.
Hyllyin taas ja jälleen terveyskeskustelujen suossa. Hilluin myös stalkkaamassa, mitä kaikkea pulistaan laihtumisesta ja sen suunnattomasta keveydestä. Tutkailin virallisen kaavan suosituksia ja epävirallisen. Mietiskelin ravinnehienosäätöä, tehotuotettua, luomua, suomua ja muuta sellaista. Sai aikaan melkein mielenhäiriön, halvauksen, tulpan, manian ja pari syndroomaa. Totesin tyynesti, että vahvasti vaikuttaa siltä, että mennään ahteri edellä seiniä päin ja kuin orava kohti latvaa.
Lillukanvarsissa kieriskellessäni, olen nimittäin ääliömäinen hifistelijä ja pilkunviilari, huomasin jättäneeni vähemmälle sen kaikkein tärkeimmän. Oman kroppani! Jyrryyttäisin tähän Matti Salmisen bassoäänellä, 120dB, että mistä alkaisin! Hämmästyttävän moni ei tunne sitä tärkeintä, omaa itseään. Ei henkisesti eikä fyysisesti. Tarkoitan tällä näitä "itseään etsimään vetäytyviä" julkkiksia ja muita loikkareita. Fyysisyydellä taas meinaan sitä, että kyllä kipu tunnistetaan, muttei nälkää. Kivunhallintatuotteita ostetaan apoteekista. Nälänhallintatuotteita kalliilla ties mistä kaupoista. Kun oikea osoite olisi ruokakauppa.
Tässä saavutaankin jo sellaiselle areenalle, että roomalaiset leijonat ovat pientä. Suureen ääneen karjutaan, että tehotuotettu ruoka pois kaupoista, mutta ratkaisua siihen, mitä tilalle ei oikeastaan ole kenelläkään. Luomua, luomua. Mutta mistä sitä saa ja mihin hintaan? Tiedän kyllä varsin tarkkaan, että mistä luomua saa, ja osaan vaatiakin sitä. Tuppaa vaan Matti vilkuttelemaan kukkaronpohjalta, kun luomu on aina hinnoiteltu niin helvetillisiin lukemiin, että pitää hakea pankkilaina ruokaostoksia varten. Mutta suurin dilemma on se, että valtaosa porukasta kulkee samaa polkua helppouksineen ja valmiiksi tallattuine urineen, kuin edellämenijäkin. Mikä neuvokiksi?
Kyllä, minä kaipaan edelleen pikkukauppoja. Niitä perheyrityksiä, jossa kauppias sanoi huomenta, mitäs rouvalle saisi tänään olla? Missä oli tiskit. Oli lihaosasto, oli maito-osasto, sekatavara ja leipä, joskus jopa lyhyttavaraosastokin. Kaikissa oli tiski ja tiskin takana kyseisen osaston myyjä tai kaksi. Kyllä, minä haikailen juuri noita aikoja. Sellaisessa kaupassa minä opin käymään. Liha lihaosastolla oli tuoretta. Joskus joku paistinkappale saattoi jäädä vähän niinsanotusti käsiin, ja aina sen kuitenkin joku halvennuksella osti. Eilistä leipää sai muutamalla pennillä. Maito ostettiin omaan kannuun. Sitten tulivat pullot ja purkit, vahapintaiset ja pyöreäpohjaiset, joita seurasi hirviä keksintö: maitopussi. Tuppasivat vuotamaan saumoista tai puhkeamaan kassissa. Kalat ostettiin torilta. Samoin osa vihanneksista, kun oli vihannesmaata läntti omasta takaa. Näin siis 60-luvulla kotikaupungissani.
Ei ehkä ihan tähän maalaamaani kuvioon ole enää paluuta, mutta vähän väljempään konseptiin varmastikin. Kun päättäjät kärsivät megalomaniasta ja silmät pystyssä vannovat jättikauppakeskusten nimeen, niin aina löytyy muutama kaltaiseni inehmo, jolla nostalgia on jäänyt päälle. Se mikä täällä Suomessa ottaa päähän, on tämä tehoteurastus ja lihankäsittelylaitokset! Ei hiivatti. Miten ne muualla homman hoitavat? Kun kerran tiedetään, että elukka ressaa kuljetusmatkasta ja siirtelystä paikasta toiseen pitkiä matkoja, niin miksi, oi miksi! niin kuitenkin tehdään? Olen maailman sivu ihmetellyt tätä suomalaiskansallista kusenmakua hienommissakin lihoissa, niin olen vahvasti sitä mieltä, että se selittyy ennemminkin tehoteurastuksesta kuin tehotuotannosta. Hämmästyttävän usein saa ureaporsasta ja ylämäkeen ammuttua mansikkia. Kun kalliilla päädyn ostamaan läheltä luomua liippaavaa lihaa, niin maku ja koostumus ovat ihan toista luokkaa.
Riistan ja luomulihan nimeen vannotaan aika monessakin tekstissä, mitä tavailin. Se vaan on harmillista, ettei suomalainen metsästäjä luovu saalistaan, ei sitten niin millään. Pakastin täräjää vuosikaupalla muumioiden herkut uumeniinsa. Eikä mitään toivoa, että saisi murenaakaan joku "ulkopuolinen". Ei. Joskus sitä vaan jää ns. haavi auki ihmettelemään tätä elämän kummallisuutta. Suuri Jauhelihavertailuni on edennyt tähän vaiheeseen, jossa on kokeiltu nyt valmisjauhelihasortit ja muutaman kaupan omat sekä likiluomujauhis. Viimemainittu oli ainoa, johon joutui lisäämään rasvaa! Valmisjauhelihat alkavat olla pannassa lähes kaikki. Pannuun kun huitaiset, niin alkaa ritinä ja tirinä sekä kiehuminen. Vesi lilluu hetkessä pannunpohjalla. 400g:n paketti kutistuu kummalliseksi, haisevaksi kasaksi useimmissa tapauksissa. "Paistijauheliha" on myöskin mielenkiintoinen tuttavuus. Samoin "Kevytjauheliha"! Herranjestas, kevytjauhista. Siitä on varmaan jätetty kaikki lisätty liha pois. (joo, lunttasin kerran, että mitä tämä outo aines mahtaa olla ja voiko sitä syödä: 80% possua, loppu nautaa)
Kitisen myöskin koulujen köksäntuntien vähyydestä. Miksei ole yhtään koulua, jossa olisi kotitalous arvotettu samoin kuin musiikkipainotteisissa tai kuvataidepainotteisissa kouluissa? Köksää olisi useampi tunti viikossa tai periodissa, miten sitä nykyään opiskellaankin. Sieltä voisi sitten edetä keittiö-, kotitalous- ja siivousalan ammatteihin helposti. Mutta alkaa tuntua siltä, ettei kukaan enää kohta osaa kuin eineksiä lämmittää! Se on kauhistuttavaa se. Ikuisesti huoneenlämmössä säilyviksi myrkytetyt ateriat ovat elämässä parasta. Paninia ja hampurkeria vaan huuleen, noin ohimennen ja sokerijuomalla alas. Myös "tuoremehu" on sokerijuoma eikä nimestään huolimatta ole edes kovin tuoretta. Ruoanlaitto ei itseasiassa vie edes kovin isoa siivua edes työtätekevän ja raskautetun elämästä. Ja jos siltä tuntuu ja tulotaso riittää, niin voi vaikka palkata jonkun kotiapulaisen tekemään evästä rouvan/herran puolesta. Jos kunto kestäisi, olisin vapaaehtoinen pitämään muutamaa perhettä ruokahuollossa. Vaan kun ei kestä.
Ei hemmetti. Jääkaapissa on vielä kaalia, jos vaikka leipaisisin siitä pienen padanpoikasen, kun tuota kunnollista jauhelihaakin on valmiiksi paistettuna pakastimessa. Kaalia vaan pannuun voin kanssa, vähän sipulia ja annetaan hautua, siihen jauhelihaa ja reilusti chiliä, mojova annos turkkilaista jogurttia ja lämmäytetään sopivaksi, maustetaan vielä mintulla ja mustapippurilla, syödään maiskutellen.
Että kyllä sillä jaksaa näitä lumihommia mättää menemään. Kohta 25cm raja ylitetty.
Kommentit
Mutta jaksaa sylettää, ettei näihin lihan maku- ja teurastusjuttuihin kiinnitetä huomiota, vaan vain ja ainoastaan tehokkuuteen ja rahansaantiin. Mikä siinä kärsii? Maku. Ja sitten pitää sulloa kaikensaatanan lisäaineet säilyvyyden ja maun takia näihin silppuihin, joita lihana myydään.
Enää ei saa edes kunnon sianlapaa, vaan sellaisia leikkelesiivuja suojakaasuun pakattuna, että kun paketin avaa, niin hetken miettii, että tuliko ostaneeksi munuaisia vai koko paketillisen persereikiä...!
-Massu