Uskomaton Orleanssivanukas
Tuommoinen löytyi Kotiruoka -kirjastani vuodelta 1930. Piti ihan katsoa resepti, kun sattui niin kivasti silmään tämä orleanssi. Vanukashan se, kyllä. Aika vekkuli sellainen. Reseptin pistän tähän loppuun. Ja tähän alkuun kiitän sitä tyyppiä, joka oli kantanut lähes käyttämättömän Kodin Keittiökirjaston roskalaatikkoon, josta se bongattiin ja toimitettiin pikku kätösiini. Siellä oli aivan upeita ideoita ja reseptejä. Annoskananpojat takaisin, sa***na! Samoin annoskalat!! En minä halua varttitonnin lohta pannulleni, tahdon 300g kirjolohen, jota voi jo kutsua forelliksi...Ja paljon muuta. Arvatkaa vaan, menenkö jälleen lehteilemään kyseistä kirjallisuutta? KYL-LÄ. Mikään ei virkistä niin paljon, kun kunnon reseptien tavaaminen koiraa rapsutellen. Jotenkin siinä rauhoittuu, verenpaine laskee ja maailman murheet unhettuvat!
Viimeaikaiset touhotukseni eivät ole suoneet minulle aikaa tulla tilittämään tänne, että mikä nyt ottaa kupolista. Ehkä hyvä niin, sillä olisin saattanut kyllästyttää koko populan jäkättämällä ihan kaikesta ja vielä vähän sivustakin. Kuten olen jo aiemminkin sanonut, olen tukkaa myöten täynnä höpinöitä mikroneiksi pilkotusta ruoasta. Sitä ennen kyllästyin rasvasotaan. Rasvasotaa ennen kyllästyin uskonnolliseen hurmokseen, joka tässä ruoanmussutuksen ohessa on ilmiö sinänsä. Huomasin jo ajast aika sitten, että olin itsekin luistamassa matkasaarnaajien löyhäpäiseen sakkiin, jolla oli omat gurunsa ja pyhät saddhunsa. Näitä sitten vaan kumartamaan ja palvomaan. Ei hyvä. Nyt tuijotetaan mikroja ja makroja, on ties mitä ravinteita, joita tutkitaan ja pilkotaan osasiksi. Tästä on reuhunnut ennenkin, ja en malta olla käyttämättä taas tilaisuutta hyväkseni.
On toki hienoa ja erinomaista, että asioita tutkitaan. Ja vielä parempaa, että mietitään ihmiskehon monimutkaisuutta. Saati, että vaivataan päätä ja häntää, että mitenkä kaikki toimii. Mutta jotenkin insinööritieteet kuitenkin hallitsevat tätä syömistäkin. Sillä lailla, että olettamusten ja tulosten jylhä liitto tekee kaikesta joko liian monimutkaista tai liian yksinkertaista. Tavallinen immeinen lukaisee toimittajien juttuja silmät tapillaan, että nyt ei syödä leipää, perunaa, lihaa, makkaraa, kalaa, kasviksia, eläimiä, ihmisiä, valepukkeja, silmiä, vihreitä vihanneksia, kaalia, vihreitä kuulia tai mitään elollista, rauta ja kupari on sallittuja. Juu. En väitä, että valtaosa kansasta on aivottomia pökkelöitä, mutta arvovallan lisääminen tutkimuksia referoimalla ja tieteellisiä näyttöjä silmille viskomalla, ei minusta ole aina aivan soveliasta. Että miksikö? Miten ja kuinka hyvältä näyttävän tutkimustuloksen voi mistään tarkistaa ristiin, että miten tulokset on oikeasti saavutettu. Näinä päivinä kun paljastuu rutkasti näennäistutkimuksia, jotka on joku maksanut mieleisekseen. Ylläri. Totuuden kaunistelu on ihmisluonnon perin syvällä asuva ominasuus, samoin kuin oman voiton tavoittelu. Ahneushan se sieltä molempien takaa pilkottaa.
Ruoka liittyy juuri siihen atavististen vaistojen kirjoon, joka edelleen tätä inhimillistä eloamme ohjailee. Vai eikö kukaan muka tunnista sitä ilmiötä, että kun mennään pileisiin ja ilmaisen ruoan ääreen, tai maistiaisiin, tai messuille, niin jo on maha niin täynnään, että nahka vinkuu! Tulee pisteltyä kaikki ja vielä loputkin, lautanenkin nuollaan. Ja sitten joku neropatti kulkee nenä taivasta kohden väkijoukossa kiitoseittelemässä, että Minä En Syö Tätä Moskaa. Johan se on loukkaus illan emäntää (<- pitopalvelun tilaaja) kohtaan, jos joku itseään täynnä oleva tinalo julistaa kaikille olevansa Sillä Dietillä Eikä Syö. Teeskentelisi. Niin minä teen. Eikä sitäpaitsi yksi tuulihattu aurajuustotäytteellä kaada mitään mihinkään suuntaan. Se kaataa, jos sulloo kassin ja taskut täyteen niitä tuulihattuja ja pakenee naulakon taakse syömään, murut ympäriinsä roiskuen. Aina löytyy jostain katveesta salaattia tai runsaasti päällystettyjä voileipiä, joista voi teurastaa päälliset. Voi väittää, että on alleginen. Aina on tilaa vielä yhdelle allergialle! Minä olen allerginen idioottimaiselle väittelylle itsestäänselvyyksistä.
Mitä tähän omaan muotooni tulee, niin minulla on nyt menossa jonkinlainen tasannevaihe, kaikin puolin. Olen potenut nyt jo ties kuinka pitkään ties minkälaisia vaivoja ja vastuksia, sairaslomani jatkuu tuonne hamaan tulevaisuuteen ja loppua ei näy. Tohtorinnat saavat minusta oivan työmaan. Kaikin puolin. Molemmille käsille ja jaloille. Joulujuhlista jaloin, juhannuksena on aikaa kontata. Sulattelen myös hissukseen keräilemiäni tiedonhiukkasia ja -huikkasia. En yritäkään sörhiä sitä megalomaanista määrää tekstiä mihinkään muotoon, ennen kuin olen sen itse sisäistänyt ja omin tassuin saanut siitä aikaan jotain vähä-älyistä. Huomaan joutuneeni myös ylenkatsotuksi joidenkin tässä samassa genressä porhaltavien taholta. Mutta sehän ei minua heiluta, eikä tuuli. Ei tarvitse laittaa kiviä taskuun. Missään mielessä. Toinen syy hissunkissuisuuteeni on pieni sydämenvaltaaja. Tuli sellainenkin ihanuus. Ettei pääse totuus elämästä unohtumaan. Kuolemasta totuus ei olekaan viime aikoina päässyt unohtumaan, kun on hautajaista on ollut hautajaisen päälle, niin että arkut yhteen kolkkaa. Mutta mitäs näistä häistä, pidetään huomenna uudet!
Keittelen itselleni nyt oivan kupillisen pehmeää arabicaa, jonka ensin jauhan käsimyllyllä ja ripottelen pressokannuun. Siitä kaatelen kupposeen, lirautan sopivasti maitoa sekaan ja otan jääkaapista viimeisen Armasjuustonpalasen. Ja toteutan uhkaukseni, menen lehteilemään Kodin Keittiökirjastoa. Koirakin tulee kivasti viereen, kun on tuota juustoa. Se hyppää kuitenkin pois, kun juustotarjoilu on loppu. Yrittänyttä ei laiteta.
...aijuu! Tässä sitä vanukasta.
Orleanssivanukas
6 munankeltuaista
4 rkl. sokeria
6½ dl. maitoa
vaniljatanko
10 liivatelehteä
6½ dl. hyvää kermaa
Munankeltuaiset, sokeri, maito, vaniljatanko ja huuhdotut liivatelehdet sekoitetaan kasarissa ja vispilöidään tulella, kunnes kiisseli sakoaa, mutta se ei saa kiehua. Kasari nostetaan tulelta ja vispilöimistä jatketaan. Vaahdoksi vatkattu kerma sekoitetaan jäähtyneeseen kiisseliin. Osa kiisselistä värjätään punaiseksi muutamaan vesipisaraan liuotetulla karamellivärillä, toinen osa väkevällä suklaalioksella (1dl. hienonnettua suklaata ja ½ dl. kuumaa vettä) ja kolmas osa jätetään valkoiseksi. Nämä eriväriset kiisselit kaadetaan lasimaljaan toinen toisensa päälle ja vanukas saa hyytyä.
Viimeaikaiset touhotukseni eivät ole suoneet minulle aikaa tulla tilittämään tänne, että mikä nyt ottaa kupolista. Ehkä hyvä niin, sillä olisin saattanut kyllästyttää koko populan jäkättämällä ihan kaikesta ja vielä vähän sivustakin. Kuten olen jo aiemminkin sanonut, olen tukkaa myöten täynnä höpinöitä mikroneiksi pilkotusta ruoasta. Sitä ennen kyllästyin rasvasotaan. Rasvasotaa ennen kyllästyin uskonnolliseen hurmokseen, joka tässä ruoanmussutuksen ohessa on ilmiö sinänsä. Huomasin jo ajast aika sitten, että olin itsekin luistamassa matkasaarnaajien löyhäpäiseen sakkiin, jolla oli omat gurunsa ja pyhät saddhunsa. Näitä sitten vaan kumartamaan ja palvomaan. Ei hyvä. Nyt tuijotetaan mikroja ja makroja, on ties mitä ravinteita, joita tutkitaan ja pilkotaan osasiksi. Tästä on reuhunnut ennenkin, ja en malta olla käyttämättä taas tilaisuutta hyväkseni.
On toki hienoa ja erinomaista, että asioita tutkitaan. Ja vielä parempaa, että mietitään ihmiskehon monimutkaisuutta. Saati, että vaivataan päätä ja häntää, että mitenkä kaikki toimii. Mutta jotenkin insinööritieteet kuitenkin hallitsevat tätä syömistäkin. Sillä lailla, että olettamusten ja tulosten jylhä liitto tekee kaikesta joko liian monimutkaista tai liian yksinkertaista. Tavallinen immeinen lukaisee toimittajien juttuja silmät tapillaan, että nyt ei syödä leipää, perunaa, lihaa, makkaraa, kalaa, kasviksia, eläimiä, ihmisiä, valepukkeja, silmiä, vihreitä vihanneksia, kaalia, vihreitä kuulia tai mitään elollista, rauta ja kupari on sallittuja. Juu. En väitä, että valtaosa kansasta on aivottomia pökkelöitä, mutta arvovallan lisääminen tutkimuksia referoimalla ja tieteellisiä näyttöjä silmille viskomalla, ei minusta ole aina aivan soveliasta. Että miksikö? Miten ja kuinka hyvältä näyttävän tutkimustuloksen voi mistään tarkistaa ristiin, että miten tulokset on oikeasti saavutettu. Näinä päivinä kun paljastuu rutkasti näennäistutkimuksia, jotka on joku maksanut mieleisekseen. Ylläri. Totuuden kaunistelu on ihmisluonnon perin syvällä asuva ominasuus, samoin kuin oman voiton tavoittelu. Ahneushan se sieltä molempien takaa pilkottaa.
Ruoka liittyy juuri siihen atavististen vaistojen kirjoon, joka edelleen tätä inhimillistä eloamme ohjailee. Vai eikö kukaan muka tunnista sitä ilmiötä, että kun mennään pileisiin ja ilmaisen ruoan ääreen, tai maistiaisiin, tai messuille, niin jo on maha niin täynnään, että nahka vinkuu! Tulee pisteltyä kaikki ja vielä loputkin, lautanenkin nuollaan. Ja sitten joku neropatti kulkee nenä taivasta kohden väkijoukossa kiitoseittelemässä, että Minä En Syö Tätä Moskaa. Johan se on loukkaus illan emäntää (<- pitopalvelun tilaaja) kohtaan, jos joku itseään täynnä oleva tinalo julistaa kaikille olevansa Sillä Dietillä Eikä Syö. Teeskentelisi. Niin minä teen. Eikä sitäpaitsi yksi tuulihattu aurajuustotäytteellä kaada mitään mihinkään suuntaan. Se kaataa, jos sulloo kassin ja taskut täyteen niitä tuulihattuja ja pakenee naulakon taakse syömään, murut ympäriinsä roiskuen. Aina löytyy jostain katveesta salaattia tai runsaasti päällystettyjä voileipiä, joista voi teurastaa päälliset. Voi väittää, että on alleginen. Aina on tilaa vielä yhdelle allergialle! Minä olen allerginen idioottimaiselle väittelylle itsestäänselvyyksistä.
Mitä tähän omaan muotooni tulee, niin minulla on nyt menossa jonkinlainen tasannevaihe, kaikin puolin. Olen potenut nyt jo ties kuinka pitkään ties minkälaisia vaivoja ja vastuksia, sairaslomani jatkuu tuonne hamaan tulevaisuuteen ja loppua ei näy. Tohtorinnat saavat minusta oivan työmaan. Kaikin puolin. Molemmille käsille ja jaloille. Joulujuhlista jaloin, juhannuksena on aikaa kontata. Sulattelen myös hissukseen keräilemiäni tiedonhiukkasia ja -huikkasia. En yritäkään sörhiä sitä megalomaanista määrää tekstiä mihinkään muotoon, ennen kuin olen sen itse sisäistänyt ja omin tassuin saanut siitä aikaan jotain vähä-älyistä. Huomaan joutuneeni myös ylenkatsotuksi joidenkin tässä samassa genressä porhaltavien taholta. Mutta sehän ei minua heiluta, eikä tuuli. Ei tarvitse laittaa kiviä taskuun. Missään mielessä. Toinen syy hissunkissuisuuteeni on pieni sydämenvaltaaja. Tuli sellainenkin ihanuus. Ettei pääse totuus elämästä unohtumaan. Kuolemasta totuus ei olekaan viime aikoina päässyt unohtumaan, kun on hautajaista on ollut hautajaisen päälle, niin että arkut yhteen kolkkaa. Mutta mitäs näistä häistä, pidetään huomenna uudet!
Keittelen itselleni nyt oivan kupillisen pehmeää arabicaa, jonka ensin jauhan käsimyllyllä ja ripottelen pressokannuun. Siitä kaatelen kupposeen, lirautan sopivasti maitoa sekaan ja otan jääkaapista viimeisen Armasjuustonpalasen. Ja toteutan uhkaukseni, menen lehteilemään Kodin Keittiökirjastoa. Koirakin tulee kivasti viereen, kun on tuota juustoa. Se hyppää kuitenkin pois, kun juustotarjoilu on loppu. Yrittänyttä ei laiteta.
...aijuu! Tässä sitä vanukasta.
Orleanssivanukas
6 munankeltuaista
4 rkl. sokeria
6½ dl. maitoa
vaniljatanko
10 liivatelehteä
6½ dl. hyvää kermaa
Munankeltuaiset, sokeri, maito, vaniljatanko ja huuhdotut liivatelehdet sekoitetaan kasarissa ja vispilöidään tulella, kunnes kiisseli sakoaa, mutta se ei saa kiehua. Kasari nostetaan tulelta ja vispilöimistä jatketaan. Vaahdoksi vatkattu kerma sekoitetaan jäähtyneeseen kiisseliin. Osa kiisselistä värjätään punaiseksi muutamaan vesipisaraan liuotetulla karamellivärillä, toinen osa väkevällä suklaalioksella (1dl. hienonnettua suklaata ja ½ dl. kuumaa vettä) ja kolmas osa jätetään valkoiseksi. Nämä eriväriset kiisselit kaadetaan lasimaljaan toinen toisensa päälle ja vanukas saa hyytyä.
Kommentit