Imakkeesta toiseen käy orpohenkilön tie.
Että jotta, tässä kun olen länkyttänyt ravitsemushitlerini käytöshäiriöistä, taidanpa pohtia asianlaitaa vähän toiseltakin laidalta. Tai ehkäpä vaikka muutamaltakin kanttikiveltä. Kyllähän se totta on, että jokainen henkilö tai etäisesti sitä muistuttava peilaa maailmaa omien kokemustensa ja kokemattomuuksiensa kautta. Minä tietenkin oman lihavan itseni kautta. En mahdu enää kuin peilikaapiston peileistä kokonaisuutena näkymään, vessan peilistäkin saa ensin katsastaa naaman toisen ja sitten vasta toisen puolen. Onko tuo mikään ihme, että terapistilla alkaa sormet syyhytä ruokavaliooni puuttuakseen. Ja minä olen sentään laihtunut monta kiloa. Monta kertaa. Useamman kymmenen kiloa, jos tarkkoja ollaan. Ainakin sata. Hankaluudet alkoivat jotakuinkin kymmenen vuotta sitten. Ehken jopa jo aiemmin.
Se, mitä on sanottava terveydenhoitohenkilöstön puolustukseksi, on se, että ilmeisesti jossain on iso aukko. Toiset sanovat sitä ja toiset tätä. Yksi lääkäreistäni oli sitä mieltä, että hiilihydraatit alas (tästä on n. 6 vee) ja heti perään vaihtunut toinen tohtorinna oli sitä mieltä, että eeeheeeiii! Sitä saa syödä ihan kaikkea, sokeritautinenkin, nykyruokavalio on sellainen. Sekaisinhan siinä menee kuin seinäkello. Sitä on kokoajan varttia vaille. Asiasta on pitkin matkaa tehnyt hankalan se, että ajoittain ei tiedä mitä uskoa. Tässä olisi oiva tilaisuus syyttää mediaa. Etelän mediaa. Mutten nyt käy sille mutaiselle ja pettävälle polulle. Uutisia kun terveys- ja ravintorintamilta tulee tämän tuosta ja entistä sekavampana vyyhtenä. Haarukoi siitä sitten se totuudellisin ja paras. Kun itsekään et oikein tiedä, miten se kroppa toimii. Mutta kokemus karttuu ja itsehän sitä on omien toimintojensa paras asiantuntija.
Aamuisin on välillä todella vaikea saada alas mitään älyllistä ihmisravinnoksi kelpaavaa. Jostain kumman syystä, vaikka illalla laitan valmiiksi kasan evästä, ettei tarvitse näin aamutuimaan mietiskellä, että mitäpäs tänään pistelisin. Aina ei onnistu. Venytän aamupalaa brunssin puolelle. Ei vaan maistu. Toisinaan sitten maistuu senkin edestä! Vaikka kuinka yrittää pitää ruokarytmiään tasaisena. Ja tilanteessa ei auta, että saan kimppuuni vouhottajan, joka paasaa kolmen aterian ja kahden välipalan puolesta. Kun ei uppoa. Liikunnan lisääminen on aika kivuliasta. Nyt olen siinä tilanteessa, että jos vielä hieman hillun tuolla alatipehmenevässä lumimassassa, niin tarvitsen pian pekkaniskan hakemaan minut pois. Ei ole yksinkertaista tämä, ei. Ja älkää jukoliste ehdottako uimahallia. Niihin virtsaliemiin ei minua saa edes kännissä lillumaan. Olen tässä miettinyt, että mitä voisin itse tehdä sille, etten siedä tätä ravitsemushitleriä samalla tontillakaan. Varmaan pitänee hakea rauhoittavia seuraavaa reissua varten. JOS sinne luuni rahtaan.
Olen mietiskellyt ahkerasti sitäkin, että mikä siinä ravitsemusterapistissa minua oikein vihloo. Ehkä se innokkuus ihmeiden tekoon. Viimeksi tuli päälle kuin juna ja oli ihan kaikesta eri mieltä. Jos olisin saanut suunvuoron vähän taajempaan tai henkilön edes kuuntelemaan, mitä minulla olisi sanottavaa, niin ehkä käynti olisi mennyt vähän paremmin. Nyt ollaan tekemässä "parannusta" mikä kuulostaa kivasti keskitysleirimeiningiltä. Tai hihhuliherätykseltä. Minussa kun on niin paljon korjattavaa, että ruoasta pitää poistaa ruoka ja maku. Ratkaisukeskeisyys näyttää olevan vain hänen ratkaisujensa varassa. Eikä minun oivallusteni. Tosin hankaluuksiin törmätään siinä, että pystyn argumentoimaan vastaan, koska likimain kaikista laihdutusmetodeista on kokemusta. Sekös se ammattilaista sitten ärsyttämään?! Mikä ettei. En koe käyntejä mitenkään rakentaviksi, sillä jos aletaan jyräämään sanomisteni yli jatkuvasti, niin siinä unohtuu se asiakkaan asema. En suosittele tätä metodia kenellekkään tätä lukevalle ammattilaiselle. Vaikka asiakas olisi kuinka ärsyttävä. Kuten minä tunnun hänen mielestään olevan!
Edellä kuvailluissa asioissa on minulle myrkyllistä se, että alan laittaa hanttiin, en enää jaksa kuunnella enkä halua kuunnella, koska rakentava keskustelu puuttuu. Alan höpistä omituisia ja heittäydyn vekkulisti todella tyhmäksi ja älyttömäksi. Ainoastaan se on totta ja oikein, mitä kirjoituspöydän takaa sanotaan, hallelujaa, hän ruokkii minut viidellä aterialla ja leivällä. Tiedän tasan varmasti sen, että olen tunnesyöppö ja välillä pahassa hiilarikoukussa, ajoittain jopa siemailen alkoholijuomia tasan liikaa. Tiedän myös sen, että jos minulle aletaan latelemaan käskyjä perustelematta asiaa käskytyksen takana, tulee täydellinen stoppi. Itsepäinen kakara sisälläni heittäyttyy kaupan lattialle ja alkaa karjua karamelleja ja isompia ruoka-annoksia. Vastustuskynnys kasvaa ja myötäleeseen ei meinaa millään päästä. Olen vedellyt jo mutkat suoriksi sen verran usein, että taidan surffailla lisää käsikirjastossani ja netissä. Sekä käytän kynää. Muistiinpanojen tekoon.
Toinen mikä tapaamisen aikana ärsytti suunnattomasti, että ravitsemusterapeutti alkoi hoitaa psykologin tehtäviä ja heitteli diagnoosia ties vaikka jos minkä sorttista. Ehdotin itsetuhoista syömistä syyksi lihavuudelleni... No, enivei. Kemiat jos eivät toimi, kuten eivät toimi, niin on aika mahdoton tehtävä asennoitua käyntiin neutraalisti. Siis niin, että terapisti on duunissa ja tekee asioita, kuten on sponsorit opettaneet ja minä voin käydä kuuntelemassa epistolan kerran kuussa. En voi. En. Sattuu jo pelkkä ajatus. Pää hajoaa. Kun en kohta mene takuuseen, kääntyykö käytökseni atavististen vaistojen ajamana kauas inhimillisyyden tuolle puolen. Esiäitiemme asteelle, jotka söivät toisiaan. Karmiva ajatus. Mutta mitäs näistä häistä, pidetään huomenna uudet. Ikuisen maantain tilalle voisi vaihtaa vaikka tiistain tai torstain.
Perhana, syömisestäpä juontui mieleeni, että vaikka pajatin tuossa alkusenttimetreillä, että ajoittain ei aamulla ruoka maistu, niin nyt tuntuisi olevan tukevan aamupalan aika. Ja ajattelinkin tehdä pikaisesti lämpimiä kesäkurpitsaleipiä. Kesäkurpitsaviipaleiden päälle juustoraastetta. Ja uuniiin. Päälle vähän paprikajauhetta ja ripsaus muskottia. Jos siitä ei tule kylläiseksi, aina voi pastaa munan voissa. Sekä tietenkin peruskahvi ja päivälehti. Ettei tarvitse täällä netissä koko päivää roikkua!
Se, mitä on sanottava terveydenhoitohenkilöstön puolustukseksi, on se, että ilmeisesti jossain on iso aukko. Toiset sanovat sitä ja toiset tätä. Yksi lääkäreistäni oli sitä mieltä, että hiilihydraatit alas (tästä on n. 6 vee) ja heti perään vaihtunut toinen tohtorinna oli sitä mieltä, että eeeheeeiii! Sitä saa syödä ihan kaikkea, sokeritautinenkin, nykyruokavalio on sellainen. Sekaisinhan siinä menee kuin seinäkello. Sitä on kokoajan varttia vaille. Asiasta on pitkin matkaa tehnyt hankalan se, että ajoittain ei tiedä mitä uskoa. Tässä olisi oiva tilaisuus syyttää mediaa. Etelän mediaa. Mutten nyt käy sille mutaiselle ja pettävälle polulle. Uutisia kun terveys- ja ravintorintamilta tulee tämän tuosta ja entistä sekavampana vyyhtenä. Haarukoi siitä sitten se totuudellisin ja paras. Kun itsekään et oikein tiedä, miten se kroppa toimii. Mutta kokemus karttuu ja itsehän sitä on omien toimintojensa paras asiantuntija.
Aamuisin on välillä todella vaikea saada alas mitään älyllistä ihmisravinnoksi kelpaavaa. Jostain kumman syystä, vaikka illalla laitan valmiiksi kasan evästä, ettei tarvitse näin aamutuimaan mietiskellä, että mitäpäs tänään pistelisin. Aina ei onnistu. Venytän aamupalaa brunssin puolelle. Ei vaan maistu. Toisinaan sitten maistuu senkin edestä! Vaikka kuinka yrittää pitää ruokarytmiään tasaisena. Ja tilanteessa ei auta, että saan kimppuuni vouhottajan, joka paasaa kolmen aterian ja kahden välipalan puolesta. Kun ei uppoa. Liikunnan lisääminen on aika kivuliasta. Nyt olen siinä tilanteessa, että jos vielä hieman hillun tuolla alatipehmenevässä lumimassassa, niin tarvitsen pian pekkaniskan hakemaan minut pois. Ei ole yksinkertaista tämä, ei. Ja älkää jukoliste ehdottako uimahallia. Niihin virtsaliemiin ei minua saa edes kännissä lillumaan. Olen tässä miettinyt, että mitä voisin itse tehdä sille, etten siedä tätä ravitsemushitleriä samalla tontillakaan. Varmaan pitänee hakea rauhoittavia seuraavaa reissua varten. JOS sinne luuni rahtaan.
Olen mietiskellyt ahkerasti sitäkin, että mikä siinä ravitsemusterapistissa minua oikein vihloo. Ehkä se innokkuus ihmeiden tekoon. Viimeksi tuli päälle kuin juna ja oli ihan kaikesta eri mieltä. Jos olisin saanut suunvuoron vähän taajempaan tai henkilön edes kuuntelemaan, mitä minulla olisi sanottavaa, niin ehkä käynti olisi mennyt vähän paremmin. Nyt ollaan tekemässä "parannusta" mikä kuulostaa kivasti keskitysleirimeiningiltä. Tai hihhuliherätykseltä. Minussa kun on niin paljon korjattavaa, että ruoasta pitää poistaa ruoka ja maku. Ratkaisukeskeisyys näyttää olevan vain hänen ratkaisujensa varassa. Eikä minun oivallusteni. Tosin hankaluuksiin törmätään siinä, että pystyn argumentoimaan vastaan, koska likimain kaikista laihdutusmetodeista on kokemusta. Sekös se ammattilaista sitten ärsyttämään?! Mikä ettei. En koe käyntejä mitenkään rakentaviksi, sillä jos aletaan jyräämään sanomisteni yli jatkuvasti, niin siinä unohtuu se asiakkaan asema. En suosittele tätä metodia kenellekkään tätä lukevalle ammattilaiselle. Vaikka asiakas olisi kuinka ärsyttävä. Kuten minä tunnun hänen mielestään olevan!
Edellä kuvailluissa asioissa on minulle myrkyllistä se, että alan laittaa hanttiin, en enää jaksa kuunnella enkä halua kuunnella, koska rakentava keskustelu puuttuu. Alan höpistä omituisia ja heittäydyn vekkulisti todella tyhmäksi ja älyttömäksi. Ainoastaan se on totta ja oikein, mitä kirjoituspöydän takaa sanotaan, hallelujaa, hän ruokkii minut viidellä aterialla ja leivällä. Tiedän tasan varmasti sen, että olen tunnesyöppö ja välillä pahassa hiilarikoukussa, ajoittain jopa siemailen alkoholijuomia tasan liikaa. Tiedän myös sen, että jos minulle aletaan latelemaan käskyjä perustelematta asiaa käskytyksen takana, tulee täydellinen stoppi. Itsepäinen kakara sisälläni heittäyttyy kaupan lattialle ja alkaa karjua karamelleja ja isompia ruoka-annoksia. Vastustuskynnys kasvaa ja myötäleeseen ei meinaa millään päästä. Olen vedellyt jo mutkat suoriksi sen verran usein, että taidan surffailla lisää käsikirjastossani ja netissä. Sekä käytän kynää. Muistiinpanojen tekoon.
Toinen mikä tapaamisen aikana ärsytti suunnattomasti, että ravitsemusterapeutti alkoi hoitaa psykologin tehtäviä ja heitteli diagnoosia ties vaikka jos minkä sorttista. Ehdotin itsetuhoista syömistä syyksi lihavuudelleni... No, enivei. Kemiat jos eivät toimi, kuten eivät toimi, niin on aika mahdoton tehtävä asennoitua käyntiin neutraalisti. Siis niin, että terapisti on duunissa ja tekee asioita, kuten on sponsorit opettaneet ja minä voin käydä kuuntelemassa epistolan kerran kuussa. En voi. En. Sattuu jo pelkkä ajatus. Pää hajoaa. Kun en kohta mene takuuseen, kääntyykö käytökseni atavististen vaistojen ajamana kauas inhimillisyyden tuolle puolen. Esiäitiemme asteelle, jotka söivät toisiaan. Karmiva ajatus. Mutta mitäs näistä häistä, pidetään huomenna uudet. Ikuisen maantain tilalle voisi vaihtaa vaikka tiistain tai torstain.
Perhana, syömisestäpä juontui mieleeni, että vaikka pajatin tuossa alkusenttimetreillä, että ajoittain ei aamulla ruoka maistu, niin nyt tuntuisi olevan tukevan aamupalan aika. Ja ajattelinkin tehdä pikaisesti lämpimiä kesäkurpitsaleipiä. Kesäkurpitsaviipaleiden päälle juustoraastetta. Ja uuniiin. Päälle vähän paprikajauhetta ja ripsaus muskottia. Jos siitä ei tule kylläiseksi, aina voi pastaa munan voissa. Sekä tietenkin peruskahvi ja päivälehti. Ettei tarvitse täällä netissä koko päivää roikkua!
Kommentit