Individualistin ininää
Kuten oletten huomanneet. Jostain kummallisesta syystä. Myönnän auliisti, olen individualisti henkeen ja verinäytteeseen. Sosiaalinen erakko. En tarvitse ympärilleni elävässä elämässä hovia hymistelemään. Kunhan tassuttelen villasukat jalassa ja aamutakki päällä puolille päivin, kirjoitan aamuisin ja otan päikkärit. Sekä pohdiskelen tätä painonpudotuksen sietämätöntä keveyttä laidasta laitaan, olen tyytyväinen. Teen siinä ohessa ihmiskokeita itselläni ja monta mielenkiintoista seikkaa onkin pompannut lootasta kuin vieteriukko. Tutkija-ainestahan minussa on rutkasti, jos aihe ja materiaali ovat oikeita. Ja materiaaliahan on maailma vääränään, kirjoja, netti ja paljon muuta.
Tässä matoisessa maailmassa on niin paljon kaikenlaista tietoa ja tiedonkuljettajaa, että ennen putoaa metso puusta kypsänä lautaselle, kuin saa sisäistettyä koko valikoiman. Olen pienen ikäni ollut tekemisissä enempi vähempi ruoan kanssa. Koko vyyhti alkoi mummolani keittiöstä. Alakouluikäisenä paistelin lettuja voissa. RRrrunsaassa voissa! Taikinankin pykäsin itse. Eikä kovin moni lettu edes palanut. Isä onneksi oli lähistöllä töissä ja kävi katsomassa, etten polta koko kämppää. En polttanut, selvisin hienosti urakastani. Vanhempani jopa söivät niitä lettuja. No, se lapsuustraumoista.
Koska nykypäivänä syömisestä on tullut kovin haasteellista, sekä itselleni että muullekin porukalle, jotka täällä pallolla tallaavat, niin pähkinpä sitäkin joltain kantilta. Tai jotain sinne päin. Rasvahysterian luistellessa kohden uusia ulottuvuuksia, on rinnalle kivasti nostettu lisäaineet ja muut itiöt. Lisäainekammon kanssa kauppapuodissa heiluva ostoshenkilö tiiraa suurennuslasi toisessa käpälässä ja paketti toisessa, että sisältääkö tämä nimenomainen ravintokappale niitä belsepuupin lähettämiä lisäaineita. Voipaketissa olisi kyllä hyvä lukea, ettei sisällä lisättyä rasvaa ja sokeria, eikä keinotekoisia rasva-aineita.
Halleluja! Guru-ukkoa putkahtelee pakettien ja pussien takaa, juomakoreista puhumattakaan, yksi toisensa perään ja kaikki saarnaavat pelastusta ja ikuista elämää. Kaikki vaivat ja vastukset paranevat ja auto käy paremmin. Ikuinen onni odottaa paikallisella kioskilla ja maailman lapset laulavat kuorossa, että "muurs griissor äär vii allihuuppa, allihuuppa".
Ja tämä kaikki on ulottuvillasi, kun ostat suolaa, sappihapon keruulaitteen, hatun, omenan, tomuhuiskan, vesilasillisen hyvää ja ravitsevaa ilmaa, noudatat ultra-askeesia heti aamusta tunnin ohjeen mukaan (35e+postikulut), teet kolme venytystä ja yhden puhalluksen, levität sanaa ja voita, uppoat hurmokseen viidesti päivässä ja hankit kotiisi automaattisen siivousautomaatin. Maailma pelastuu! ...ja gurun taloudellinen tilanne siinä sivussa. Alankin suunnitella sappihapon keruulaitetta! Hinta vain 99! plus toimitus- ja toimistokulut sekä ALV 300%, josta valtiolle 23%. Tuotto käytetään hyväksi.
Tästä gurustumisesta kirjoitteleiksi jo Mediuutisten kolumnaattorikin. Hyvä juttu. Ja tästä lienen jauhanut minäkin jotain jo aiemmin, kun vaan jaksaisi muistaa. Palataanpa kaupalle. Jos appelsiinien hintalapussa lukisi, että sisältää E300:a runsaasti. Niin hyllyyn jäisivät mätänemään. Hysteerikko ei koskisi pitkällä tikullakaan, kun siinä on lisäaineita. Minä koskisin, ikävä kyllä. Luomuaplarien hinta vaan on sekin hilattu luomu-etuliitteen vuoksi taivaisiin. Joten ihan tavallisen etelänhetelmätiskin appelsiineja töytäilen muovipussiin. Ilmastohan siinä lämpenee hetimiten kuudella asteella, kun yksi mummo valitsee väärin, väärin tuotettuja ja vielä -kauhistuksen kanahäkki!- tuontihedelmiä! Heti ostamaan tyrniä ja kaalia, niissä on moninkertaisesti E300:aa, paljonhirveän enemmän kuin mauttomassa appelsiinissa.
Uutisointi alkaa mennä kyllä ihan tolkuttomaksi. Pitäisi pistää vähän öljyä jo laineille ja käsitellä järjen ääntä kuunnellen koko tätä ravitsemus- ja ravitsemispakettia. Kirjoituspöydän takana on niin jukelin helppoa tehdä valintoja. Kuten, että mitä pienet koululaisemme syövät. Tai paljoko saa vanhuksen ateria maksaa per päivä. Siinä onkin toteuttajaporukalla kummastuksen sormi hämmästyksen suussa, kun vääntää ruokalistaa toisella kädellä ja seuraa toisella silmällä hintoja, puhuu puhelimessa ja pitelee sillä toisella kädellään hatustaan kiinni. Kyyti on kovaa ja kylmää. Ja vielä kun päälle änkeää huono satovuosi, niin ulkomaan turvenuijien tuottamaan sapuskaanhan silloin on turvattava. Mistäs sitä porkkanaa muualta silloin saisi, kuin rajojen tuolta puolen. En nyt tarkoita mitään astraaliporkkanaa. Mutta kai tämä on siihen menossa, että piltit istuvat tyhjän lautasen äärellä ja opettaja kertoo, että mitä tänään syötäisiin, jos olisi ruokaa! Itkuhan siinä pääsee karskimmaltakin armeijan käyneeltä neiti-ihmiseltä, kertoessa.
Ja samaan näppiksen paukkeeseen tilitän aatoksiani myös tästä ravitsemusneuvonnasta (taas). Onko teidän mielestänne ratkaisukeskeistä terapiaa sellainen, missä ratkaisu etsitään pelkästään vastapuolen pakista? Onko asiakaslähtöinen käsittelytapa sellainen, että asiakkaalle työnnetään valmiiksi pureksittua lööperiä silmät, korvat täyteen? Ratkaisu on sen toisen ammentama ratkaisu, eikä vastapuolella ole löytämisen iloa, että kas! tässähän se meni pieleen tai tässähän olen toiminut oiken. Jospa joskus pääsisi oikeasti käymään oikeaa ratkaisukeskeistä debattia jonkun älyllä varustetun ihmisen kanssa näistä lukuisista ongelmista, jotka nyt ratkaistaan tämän minulle tarjotun mallin mukaan viljalla, vähemmällä rasvalla, kevyttuotteilla ja syömällä vähän ja vähän useammin kaikkea myslistä broileriin (toki nahka riisutaan pois, ettei tule rasvaa), niin olisin äärettömän onnellinen. Suorastaan onnesta mutkalla.
Normaalioloissa olen raatorehellinen ja pelotan ihmisiä jo ulkomuodollani. Lapset alkavat itkeä, jos puhuttelen heitä vaikka vihannestiskin vaa'an tykönä. Ympärilleni tulee tilaa, sillä egoni ja aurani vaativat tilaa. Synkkä tuijotukseni saa paatuneimmankin konnan pakenemaan vapautta takaisin vankilaan, mielellään vielä Niuvanniemeen. Ja mielisairaanhoitajat pyrkivät hoitoon käyntini jälkeen, jos sattuu meikäläistä vähäsen ahistamaan. Tohtoritkin vaihtuvat kuin siimaa. Että hätäkös tässä! Joukossa täytyy olla aina yksi individualisti. Tarkkailkaapa lehmikarjoja kesäiseen aikaan Suomen luonnon liepeillä liikkuessanne. Tietysti autolla. Niityllä märehtii aina yksi märehtijä muista erillään. Se individualisti. Siellä se ajatteleen sinisiä ajatuksia, lisää maidontuotantoaan syömällä ravitsevaa ruohoa. Ellei ole painanut aidasta läpi naapurin kaurahalmeeseen saamaan ratkiriemukkaita vatsavaivoja joka mahaan. Siistiä. Nautakarjoissakin on individualistisia yksilöitä.
Että jos näetten paikallislehdessänne ilmoituksen, että "haetaan älykästä, keskustelutaitoista ja ratkaisukeskeistä ra-vit-se-mus-te-ra-peut-ti-a yst. yhteydenotot kuvan kera sähköpostilla mahatar@gmail.com", niin ette arvaa, kenestä on kyse. Minusta ja maksusitoumuksesta.Vastata saa omalla riskillä, minä olen varoittanut.
Mitähän sitä sitten söisi...Hmm, eilen väkisinvääntämääni salaatinaihiota olisi pakko vajuttaa, muuten ei mahdu salaatinlehdykät kippoon. Omakeräämät marjat alkavat olla kortilla. Ja ehkäpä voisin harkita vaikka muutaman meetvurstinviipaleen pilkkomista ja lisäämistä yhden munan munakkaaseen. Voissa paistettuna. Eilen ehtoopuolella oli melkoisesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niistä on selvitty. On ihan voittajaolo. Tänään sitten hitaita liikkeitä, eikä mitään yltiöpäisyyksiä. Vituskin on herjennyt hieman, muttei hellittänyt aivan kokonaan. Eli minun pikku maailmassani kaikki lähestulkoon kohillaan. Hellaa vaan tulille, juuh.
Tässä matoisessa maailmassa on niin paljon kaikenlaista tietoa ja tiedonkuljettajaa, että ennen putoaa metso puusta kypsänä lautaselle, kuin saa sisäistettyä koko valikoiman. Olen pienen ikäni ollut tekemisissä enempi vähempi ruoan kanssa. Koko vyyhti alkoi mummolani keittiöstä. Alakouluikäisenä paistelin lettuja voissa. RRrrunsaassa voissa! Taikinankin pykäsin itse. Eikä kovin moni lettu edes palanut. Isä onneksi oli lähistöllä töissä ja kävi katsomassa, etten polta koko kämppää. En polttanut, selvisin hienosti urakastani. Vanhempani jopa söivät niitä lettuja. No, se lapsuustraumoista.
Koska nykypäivänä syömisestä on tullut kovin haasteellista, sekä itselleni että muullekin porukalle, jotka täällä pallolla tallaavat, niin pähkinpä sitäkin joltain kantilta. Tai jotain sinne päin. Rasvahysterian luistellessa kohden uusia ulottuvuuksia, on rinnalle kivasti nostettu lisäaineet ja muut itiöt. Lisäainekammon kanssa kauppapuodissa heiluva ostoshenkilö tiiraa suurennuslasi toisessa käpälässä ja paketti toisessa, että sisältääkö tämä nimenomainen ravintokappale niitä belsepuupin lähettämiä lisäaineita. Voipaketissa olisi kyllä hyvä lukea, ettei sisällä lisättyä rasvaa ja sokeria, eikä keinotekoisia rasva-aineita.
Halleluja! Guru-ukkoa putkahtelee pakettien ja pussien takaa, juomakoreista puhumattakaan, yksi toisensa perään ja kaikki saarnaavat pelastusta ja ikuista elämää. Kaikki vaivat ja vastukset paranevat ja auto käy paremmin. Ikuinen onni odottaa paikallisella kioskilla ja maailman lapset laulavat kuorossa, että "muurs griissor äär vii allihuuppa, allihuuppa".
Ja tämä kaikki on ulottuvillasi, kun ostat suolaa, sappihapon keruulaitteen, hatun, omenan, tomuhuiskan, vesilasillisen hyvää ja ravitsevaa ilmaa, noudatat ultra-askeesia heti aamusta tunnin ohjeen mukaan (35e+postikulut), teet kolme venytystä ja yhden puhalluksen, levität sanaa ja voita, uppoat hurmokseen viidesti päivässä ja hankit kotiisi automaattisen siivousautomaatin. Maailma pelastuu! ...ja gurun taloudellinen tilanne siinä sivussa. Alankin suunnitella sappihapon keruulaitetta! Hinta vain 99! plus toimitus- ja toimistokulut sekä ALV 300%, josta valtiolle 23%. Tuotto käytetään hyväksi.
Tästä gurustumisesta kirjoitteleiksi jo Mediuutisten kolumnaattorikin. Hyvä juttu. Ja tästä lienen jauhanut minäkin jotain jo aiemmin, kun vaan jaksaisi muistaa. Palataanpa kaupalle. Jos appelsiinien hintalapussa lukisi, että sisältää E300:a runsaasti. Niin hyllyyn jäisivät mätänemään. Hysteerikko ei koskisi pitkällä tikullakaan, kun siinä on lisäaineita. Minä koskisin, ikävä kyllä. Luomuaplarien hinta vaan on sekin hilattu luomu-etuliitteen vuoksi taivaisiin. Joten ihan tavallisen etelänhetelmätiskin appelsiineja töytäilen muovipussiin. Ilmastohan siinä lämpenee hetimiten kuudella asteella, kun yksi mummo valitsee väärin, väärin tuotettuja ja vielä -kauhistuksen kanahäkki!- tuontihedelmiä! Heti ostamaan tyrniä ja kaalia, niissä on moninkertaisesti E300:aa, paljonhirveän enemmän kuin mauttomassa appelsiinissa.
Uutisointi alkaa mennä kyllä ihan tolkuttomaksi. Pitäisi pistää vähän öljyä jo laineille ja käsitellä järjen ääntä kuunnellen koko tätä ravitsemus- ja ravitsemispakettia. Kirjoituspöydän takana on niin jukelin helppoa tehdä valintoja. Kuten, että mitä pienet koululaisemme syövät. Tai paljoko saa vanhuksen ateria maksaa per päivä. Siinä onkin toteuttajaporukalla kummastuksen sormi hämmästyksen suussa, kun vääntää ruokalistaa toisella kädellä ja seuraa toisella silmällä hintoja, puhuu puhelimessa ja pitelee sillä toisella kädellään hatustaan kiinni. Kyyti on kovaa ja kylmää. Ja vielä kun päälle änkeää huono satovuosi, niin ulkomaan turvenuijien tuottamaan sapuskaanhan silloin on turvattava. Mistäs sitä porkkanaa muualta silloin saisi, kuin rajojen tuolta puolen. En nyt tarkoita mitään astraaliporkkanaa. Mutta kai tämä on siihen menossa, että piltit istuvat tyhjän lautasen äärellä ja opettaja kertoo, että mitä tänään syötäisiin, jos olisi ruokaa! Itkuhan siinä pääsee karskimmaltakin armeijan käyneeltä neiti-ihmiseltä, kertoessa.
Ja samaan näppiksen paukkeeseen tilitän aatoksiani myös tästä ravitsemusneuvonnasta (taas). Onko teidän mielestänne ratkaisukeskeistä terapiaa sellainen, missä ratkaisu etsitään pelkästään vastapuolen pakista? Onko asiakaslähtöinen käsittelytapa sellainen, että asiakkaalle työnnetään valmiiksi pureksittua lööperiä silmät, korvat täyteen? Ratkaisu on sen toisen ammentama ratkaisu, eikä vastapuolella ole löytämisen iloa, että kas! tässähän se meni pieleen tai tässähän olen toiminut oiken. Jospa joskus pääsisi oikeasti käymään oikeaa ratkaisukeskeistä debattia jonkun älyllä varustetun ihmisen kanssa näistä lukuisista ongelmista, jotka nyt ratkaistaan tämän minulle tarjotun mallin mukaan viljalla, vähemmällä rasvalla, kevyttuotteilla ja syömällä vähän ja vähän useammin kaikkea myslistä broileriin (toki nahka riisutaan pois, ettei tule rasvaa), niin olisin äärettömän onnellinen. Suorastaan onnesta mutkalla.
Normaalioloissa olen raatorehellinen ja pelotan ihmisiä jo ulkomuodollani. Lapset alkavat itkeä, jos puhuttelen heitä vaikka vihannestiskin vaa'an tykönä. Ympärilleni tulee tilaa, sillä egoni ja aurani vaativat tilaa. Synkkä tuijotukseni saa paatuneimmankin konnan pakenemaan vapautta takaisin vankilaan, mielellään vielä Niuvanniemeen. Ja mielisairaanhoitajat pyrkivät hoitoon käyntini jälkeen, jos sattuu meikäläistä vähäsen ahistamaan. Tohtoritkin vaihtuvat kuin siimaa. Että hätäkös tässä! Joukossa täytyy olla aina yksi individualisti. Tarkkailkaapa lehmikarjoja kesäiseen aikaan Suomen luonnon liepeillä liikkuessanne. Tietysti autolla. Niityllä märehtii aina yksi märehtijä muista erillään. Se individualisti. Siellä se ajatteleen sinisiä ajatuksia, lisää maidontuotantoaan syömällä ravitsevaa ruohoa. Ellei ole painanut aidasta läpi naapurin kaurahalmeeseen saamaan ratkiriemukkaita vatsavaivoja joka mahaan. Siistiä. Nautakarjoissakin on individualistisia yksilöitä.
Että jos näetten paikallislehdessänne ilmoituksen, että "haetaan älykästä, keskustelutaitoista ja ratkaisukeskeistä ra-vit-se-mus-te-ra-peut-ti-a yst. yhteydenotot kuvan kera sähköpostilla mahatar@gmail.com", niin ette arvaa, kenestä on kyse. Minusta ja maksusitoumuksesta.Vastata saa omalla riskillä, minä olen varoittanut.
Mitähän sitä sitten söisi...Hmm, eilen väkisinvääntämääni salaatinaihiota olisi pakko vajuttaa, muuten ei mahdu salaatinlehdykät kippoon. Omakeräämät marjat alkavat olla kortilla. Ja ehkäpä voisin harkita vaikka muutaman meetvurstinviipaleen pilkkomista ja lisäämistä yhden munan munakkaaseen. Voissa paistettuna. Eilen ehtoopuolella oli melkoisesti vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta niistä on selvitty. On ihan voittajaolo. Tänään sitten hitaita liikkeitä, eikä mitään yltiöpäisyyksiä. Vituskin on herjennyt hieman, muttei hellittänyt aivan kokonaan. Eli minun pikku maailmassani kaikki lähestulkoon kohillaan. Hellaa vaan tulille, juuh.
Kommentit